Oi Maamme, Finlandia.

   ”Suomen hallituksen tempoileva, mutta ideologisesti tarkoitushakuinen politiikka murentaa turvallisuudentunnetta. Uusliberalistisen ideologian narratiivissa rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun. Nyt perusoikeistolainen hallituksemme……
   Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi…..”  

------------------------------------------------------------------

    Niin, eiväthän nuo sanat oikeasti lähteneet Taisto Sinisalon suusta, vaan Laura Lindstedtin.  Eikä kyseessä ollut taistolaisten puoluejuhla vaan Suomen merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuus.  Voittajan juhlapuhe.

    Katselin tuon tilaisuuden eilen suorana lähetyksenä, eikä voi mitään, mutta aivojen sopukoista löytyi heti suora yhteys 70-luvun taistolaisuuden ja Lindstedin puheen välille.  Elin tuota aikaa ja olin hyvin läheltä seuraamassa puolueen käyttöön valjastettua kulttuuripolitiikkaa.  Voin vakuuttaa, että aivan noita samoja sananparsia sekä kielikuvia käytettiin siihen aikaan aina kun vain vähänkin oli tilaisuus.

    Ymmärtääkseni myöhemmin lähes kaikki ovat olleet kovasti samaa mieltä siitä, että taide, ja koko kulttuuri yritettiin silloin saada palvelemaan puolueen tarkoitusperiä, ja että onneksi siitä ajasta on päästy pois.   Taide ja kulttuurihan ei todellakaan kuulu ainoastaan tietyille poliittisille ryhmittymille vaan puoluekantaan katsomatta meille kaikille.

    Taiteen tulee ottaa kantaa.  Nostaa esiin epäkohtia, epäoikeudenmukaisuutta, vallan väärinkäyttöä ja kaikkea muuta ihmistä uhkaavaa ja kaltoin kohtelevaa.  Kyllä, sitäkin, olen samaa mieltä.  Taiteella on toki monta muutakin tehtävää, vaikkapa luoda lohtua ja valaa uskoa ihmiseen ja parempaan huomiseen.  Jokaisella meistä on omat syymme ja tarpeemme käydä näyttelyissä, konserteissa tai lukea kirjoja.  Kaikki me ammennamme niistä itseemme jotain, mitä juuri silloin tarvitsemme.

    Suon Lindstedtille kaikin mokomin oikeuden ottaa teoksillaan kantaa juuri niihin asioihin joita hän pitää tärkeinä.  Samoin kaikille muille taiteen tekijöille, suorastaan toivon, että he niin tekisivät.

    Mutta….   Minusta tuon poliittisen palopuheen paikka ei ollut oikea.  En pidä hyvänä, että tämän kaltaiset tilaisuudet ja vähitellen taas koko taide pyritään valjastamaan puoluepolitiikalle.  Sitä en 70-luvulta tosiaankaan kaipaa.

    Tiedän, että tämä kirjoitus ei sovi blogini henkeen, tuskin tulen vastaavia jatkossa kirjoittamaan.  Katsoin kuitenkin nyt olevan minullekin sopivaa ilmaista mielipiteeni, koska kaikki muutkin sitä näyttävät ahkerasti tämän kirjallisuuspalkinnon tiimoilla tekevän.

 
    Tietysti aion lukea Oneironin.

 

Ajatus

    Hämärissä nurkissa ajatukset odottavat löytymistään.  Keskenjääneitä, kiellettyjä, syrjääntyönnettyjä, syntyessään mahdottomiksi koettuja.  Eivät pidä paljoa meteliä itsestään, viihtyvät hämärässä hiljaisuudessa. 

    Joskus joku, mielen hämäristä, vuosien takaa, muistuttaa olemassaolostaan.  Kokeilee, olisiko nyt parempi aika, voisiko pyörähtää eri asentoon vaikka ei aivan paikoilleen loksahtaisikaan.  Ja yllättäähän se aina, joka kerta, oudolla tuttuudellaan.  Tällainenko on päässäni alkunsa saanut,  aikansa kehittynyt, mutta uudelle tilaa tehnyt.

    Hyvä niitä on uudelleen kokeilla, pyöritellä mielessään, jotain lisätä ja jotain jättää pois.  Punnita niiden painavuutta uudessa valossa.  Tulee valmista tai ei.  Väkisin ei kannata vääntää, eivät ajatukset pakottamalla uutta muotoa saa.  Ajatusten maailmaa on yhtenäinen verkko, yksittäisistä ajatuksista kudottu.  Ajatuksella on aina muiden ajatusten tuki.

    Mitä minäkin näitä miettimään.  Nurkat täynnä elämän aikana kertynyttä, kesken jäänyttä, valmiiksi saamatonta.  Niillä ajatuksilla ei vuoria olisi siirrelty, ei maailmoja muutettu. 

    Mukava niitä kuitenkin joskus on päässään pyöritellä, tunnustella, ovatko miltään osin muuttuneet.  Ovatko vuodet silotelleet vai ovatko saaneet lisää ryppyjä tai karheutta.  Ovatko vuosia yksinäistä rataansa jolkottaessaan kokonaan väsähtäneet.  Koskaan ne eivät kuitenkaan enää aivan samoilta tunnu.  Vaikka kuinka omia ovatkin.

Mustat lasit kertovat

    Sain joskus pari vuotta sitten kälyltäni, vaimon siskolta, vanhaan sanomalehteen käärityn paketin.  Paketista löytyi neljä vielä vanhempaa, melko huonokuntoista mustaa lasinegatiivia.  Lasinegatiivit olivat peräisin Ruoholahden Villoilta erään asunnon vintiltä, sahanpurujen seasta.  Kälyni omisti 80-luvun alussa yhden näistä asunnoista, ja vinttiä silloin järjestellessä lasinegatiivit olivat sattuneet löytymään.  Nyt ne olivat sattuneet uudestaan käsiin jonkun laatikon kätköistä, ja hän päätti jättää ne minulle digitoitaviksi, josko niistä paljastuisi jotain mielenkiintoista.

    Tänään muistin nuo lasinpalaset, jotka olin tallettanut omien negatiivieni joukkoon.  Sain vanhan filmien käsittelyyn käyvän skannerini pelaaman romutusta odottavassa läppärissä, mac-ajureita tuolle vanhalle laitteelle ei ole saatavissa.  Tosin vanhat negatiivini ja diani olen kaikki jo aikoja sitten skannannut, joten ei sille paljoa käyttöä olisikaan.

    Aikani laitteiden kanssa räplättyäni sain lasiset negatiivit  digitaaliseen muotoon.  Sitten vaan muistitikulla Macille ja Lightroom auki.

    Sieltä lasinpalasilta paljastui erään perheen joulunviettoa viime vuosisadan alkupuolelta.  Niiden täytyy varmaankin olla ajalta ennen sotia, sotien jälkeen lasinegatiivien käyttö kotioloissa oli ymmärtääkseni jo harvinaista.  En tiedä, ehkä joku pystyy vaatetuksesta tai kahvikupeista määrittämään ajan tarkemmin. 

    Kuvien ihmiset näyttäisivät edustavan kolmea sukupolvea.  He ovat minulle tietysti täysin vieraita, mutta huoneet ovat tutun näköisiä.  Entinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, asui tuossa kälyni omistamassa asunnossa 80-luvun alkupuolella, joten myös minä vietin siellä runsaasti aikaa.  Mekin juhlimme siellä muistaakseni kahta joulua.  En tietenkään täydellä varmuudella pysty sanomaan ovatko kuvat tuosta samasta asunnosta vai ehkä naapurista - kaikkihan ne olivat suunnilleen samanlaisia.

    Kuvista välittyy jouluinen juhlatunnelma, ilmeisesti isovanhemmat sekä sisarukset lapsineen ovat kyläilemässä.  Kuvia varten on asetuttu liikkumatta paikoille ja valotusajat ovat olleet sen verran pitkiä, että kaikki eivät ole jaksaneet pysyä aivan liikahtamatta.  Keittiön kahvipöytäkuvassa kiinnitti huomioni myös taustalla upeasti koristeltu kulmakaappi. Olohuoneen seinältä löytyy Väinämöistä pakeneva Aino.  Ja onhan siellä tietysti myös joulukuusi.

    Kuvien henkilöitä en siis tunne.  Varmaankin tieto aikaisemmista asukkaista jostain löytyisi, mutta antaa olla mysteerinä.  Terveiset heille menköön kuitenkin näiden kuvien myötä. 

     (Helsingin Työväen Rakennusyhtiö (perustettu 1878) rakennutti arkkitehti Constantin Kiseleffin piirustusten mukaan Ruoholahden Villat vuosina 1881 - 1883.  Taloista on säilynyt 13 ja niissä on yhteensä 65 asuntoa.)

 

Mustavalkoista

    Kuuluuko asioiden olla sellaisia, kuin miltä ne näyttävätkin.  Vai halutaanko niiden vain näyttävän sellaisilta, ollen sitten kuitenkin aivan jotain muuta.  Onko musta aina mustaa ja totuus totta.  Onko kaikki sittenkin vain suurta illuusiota.   

    Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten ihmisten mielipiteitä muokataan  jakamalla väärää tai väritettyä tietoa sosiaalisessa mediassa.  Erityisesti on ollut esillä tuo Venäjällä tehtailtu ja sieltä maailmalle syötetty väärä ja tarkoitushakuinen uutisointi.  Sitä on suunnattu huomattavan runsaasti meille suomalaisille.  Somessa jaetut uutiset ovat helppo ja tehokas tapa tämän päivän maailmassa kaikenlaisen sanoman julkiseksi saattamiseen.

    Katselin vanhoja valokuviani vuodelta 1975.  Siellä oli melkoinen määrä kuvia entisestä Neuvostoliitosta (jos joku vielä muistaa mikä se sellainen oli).  Neuvostoliiton vierailuilla oli aina varsin tarkasti määritelty ohjelma, sekä mukana seuraava henkilö joka valvoi siinä pitäytymistä.  Oli paikkoja, joihin kaikki turistit vietiin ja sitten oli paikkoja, joihin turisteilla ei ollut pääsyä.  Oli siis kaksi todellisuutta.

 

    Ensimmäinen todellisuus oli se ulospäin näytettävä suuri ja mahtava Neuvostoliitto, jossa jokainen uusi viisivuotiskausi löi ennätysmäisesti aina edellisen.  Oli kansan vaaleilla yksimielisesti valitsema johto, jonka puolue oli asettanut demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaan.  Jättimäiset Lenin-patsaat kaikkialla opastivat kansalaisia pysymään oikealla tiellä.  Toki muitakin patsaita löytyi runsaasti: oli tieteissä ja taiteissa ansioituneita suurmiehiä sekä erilaisia suuria saavutuksia kuvaavia patsaita.  Niin, ja tietysti Suuren Isänmaallisen sodan muistoa vaalivia muistomerkkejä, joita rauhaa rakastava neuvostokansa vaali rakkaudella. 

 

    Jos satuit olemaan mukana suomalaisessa delegaatiossa, sinulle esiteltiin palkittua kolhoosia, palkittua lastentarhaa, palkittua elementtitehdasta sekä monia muita palkittuja paikkoja.  Delegaatiolle järjestettiin maittemme välistä keskinäistä ystävyyttä lujittavia puhetilaisuuksia sekä illanviettoja runsaine tarjoiluineen sekä ansioituneine taiteilijoineen ja muina esiintyjineen.  Lopuksi saatiin pinssit rintapieleen.

                           *************************************

    Toinen todellisuus oli se ankea arki suurkaupunkien keskustojen ja turistialueiden ulkopuolella.  Se tavallisen ihmisen arki, se joka oli raatamista elannon hankkimiseksi, asumisen inhimillistämiseksi ja lasten kasvattamiseksi.  Se arki oli raatamista hengissä pysymiseksi.  Siellä ei esitelty ylpeinä sosialismin saavutuksia maailmanrauhan edistämisessä eikä tieteen uusimpia saavutuksia avaruuden valloituksessa ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.  Sitä elämää pääsi näkemään vain pieninä ohikiitävinä vilahduksina turistibussin ikkunasta, sinne ei päässyt opastetuille kuvauskierroksille.

    On sitä siis osattu sieltä suunnasta ennenkin tarjoilla muunnettua totuutta.  Hyvin kritiikittömästi sitä silloin myös Suomen tiedotusvälineissä jaettiin jokaiseen torppaan.  Lienevätkö hyvät kauppasuhteet lujittumisekseen sitä vaatineet.  Niin ja tietysti myös rauhanomainen rinnakkainolo hyvien ja läheisten naapurivaltioiden kesken.

   
    Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen kun vanhoja arkistojaan penkoo.  (Onkohan se pinssikokoelma vielä tallessa.)  Pyydän anteeksi vanhojen kuvien huonoa laatua, heikkoja värejä ja roskaisuutta.  En ole jaksanut alkaa puhdistaa niitä, kertovathan ne kuitenkin olennaisen.  Loppuun vielä oma suosikkikuvani: äkillinen ja raju sadekuuro, jota paettiin Leningradilaiseen porttikongiin.