Extremadura on itsehallintoalue Andalusian yläpuolella Portugalin vieressä. Se on turisteille melko tuntematon ja kuuluu Espanjan köyhimpiin alueisiin. Se on kuitenkin yksi Espanjan ruoka-aitoista. Paikallinen ruoka perustuu perinteisesti porsaan- ja lampaanlihaan erimuodoissaan, höysteinä oliiviöljy, valkosipuli sekä paikalliset kasvit ja leipä.
Tämä ei ole mikään ruokablogi, joten en aio antaa mitään ruokareseptiä. Luettelenpahan ainoastaan joukon aineksia joita pilkkomalla ja samaan pannuun kasaamalla saa mielestäni helposti aikaan maittavan aterian. Sitä voisi nimittää vaikka Extremaduran padaksi tai vaikkapa Tio Pepen paremmaksi padaksi, miten vaan.
Kaikkia mainittuja terveysvaikutuksia ei ehkä kannata uskoa, en minäkään usko. Mutta en uskalla niitä tyrmätäkkään, varsinkaan koska ne lisäävät houkuttavuutta ainesten käyttämiseen. Ainakin minulla.
1. Aceite de oliva (oliiviöljy) on kaiken ruoanlaiton perusta koko Välimeren alueella. Oliiviöljyä pidetään yleisesti kaikkein terveellisimpänä rasvana. Espanjalaiset kutsuvatkin oliiviöljyä lempinimellä ”oro líquido”, nestemäinen kulta. 80 prosenttia maailman oliiviöljystä tuotetaan EU:n alueella ja suurimmat tuottajamaat ovat Espanja, Italia ja Kreikka. Espanjassa sitä tuotetaan koko maan alueella, mutta Jaénin maakunnassa oliivipuita ja oliiviöljytuotantoa on enemmän kuin missään maailmassa. Esimerkiksi Martosin kaupungissa tuotetaan vuosittain 48 miljoonaa kiloa oliiveja.
EU on jakanut oliiviöljyt luokkiin käsittelyprosessin mukaan. Parhaat laadut pääsevät oikeuksiinsa esimerkiksi salaateissa ja leivän päällä missä sitä käytetään sellaisenaan. Paistamiseen käytetään halvempia laatuja. Kaikkein korkealuokkaisinta on Ekstra-neitsytoliiviöljy. Se on puristettu oliiveista mekaanisesti ilman kemiallista käsittelyä, vapaiden rasvahappojen pitoisuus saa olla korkeintaan 0,8%. Myös toiseksi korkeimmassa luokituksessa oleva Neitsytoliiviöljy on puristettu oliiveista mekaanisesti ilman kemiallista käsittelyä. Siinä vapaiden rasvahappojen pitoisuus saa olla korkeintaan 2%.
Tutkimusten mukaan oliivi luetaan funktionaalisiin, terveyttä edistäviin ja ylläpitäviin elintarvikkeisiin. Extra-neitsytoliiviöljyn on todettu ehkäisevän sepelvaltimotauteja, auttavan rasvan kolesterolien sekä verenpaineen tasapainottamisessa.
2. Zanahoria (porkkana) otettiin viljelykseen ensimmäiseksi Keski-Aasiassa, Euroopassa sitä on viljelty 1100-luvulta lähtien. Porkkana sisältää runsaasti A-vitamiinin esiastetta beta-karoteenia sekä seleeniä. Porkkanan sanotaan lisäävän vastustus- ja näkökykyä, ehkäisevän mahahaavaa ja syöpiä sekä lievittävän mm. tulehduksia, unettomuutta ja korkeaa verenpainetta.
3. Cebolla (sipuli) kuuluu laajaan, noin 1250 lajia sisältävään narsissikasvien sukuun. Ruokaohjeessa sipulilla tarkoitetaan yleensä kelta- eli kepasipulia.
Valkosipuli on ollut jo muinaisten egyptiläisten ravintokasvi. Suurimpia valkosipulin tuottajamaita ovat Kiina, Korea, Intia ja Espanja. Valkosipulin aromit saadaan tehokkaimmin käyttöön puristamalla kynnet murskaksi veitsen lappeella. Valkosipulilla on todettu olevan lukuisia terveysvaikutuksia, mm. verisuonten tukkeutumista ehkäisevä vaikutus. Se myös ehkäisee verisuonten kovettumista ja laskee veren kolesteroli-, rasva-aine- ja sokeripitoisuutta. Verenpainetta se alentaa laajentamalla verisuonia. Ja vielä valkosipuli vaikuttaa vatsan toimintaan edistämällä sapen eritystä ja estämällä mahan käymistä lievittäen samalla ilmavaivoja.
4. Tomate (tomaatti) on lähtöisin Perusta ja Chilestä, josta se levisi Väli-Amerikan kautta Meksikoon. Kolumbuksen toisen löytöretken (1498) tuliaisina tomaatti tuli ensin Espanjaan ja sieltä muualle Eurooppaan.
Erilaiset tomaattivalmisteet, kuten paseerattu tomaatti tai tomaattimurska, ovat hyviä lykopeenin lähteitä, koska lykopeeni ilmeytyy parhaiten kuumennetusta tomaatista. Lykopeeni-nimisen karotenoidin ansiosta tomaattivalmisteiden syönti vähentää riskiä sairastua sydäninfarktiin. Tomaatin lykopeenin on todettu ehkäisevän myös eturauhassyöpää ja masennusta.
5. Pimiento (paprika) kuuluu koisokasvien heimoon jotka ovat kotoisin Keski-Amerikasta. Niitä viljeltiin jo 3000 - 5000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Eurooppaan paprika rantautui tietysti taas Kolumbuksen löytöretkien seurauksena.
Kasvien hedelmien tulinen maku muistutti mustapippuria ja espanjalaiset alkoivatkin kutsua uutta kasvia pippuriksi. Tuote tuli maustemarkkinoilla tunnetuksi Espanjan pippurina. Euroopassa Espanjan lisäksi paprikan viljely yleistyi Unkarissa.
Vihannespaprikan hedelmän vesipitoisuus on yli 90 %, kuiva-aineesta jopa puolet on sokereita, joista 90–98 % glukoosia. Kuitupitoisuus saattaa nousta jopa 20 % hedelmän kuivapainosta ja proteiineja noin 10 %. Vitamiinilähteenä paprika on erinomainen, se sisältää muun muassa C- ja E-vitamiineja, A-vitamiinin esiasteita sekä B-ryhmän vitamiineja. Korkean karotenoidipitoisuuden ansiosta paprikalla myös antioksidatiivisia vaikutuksia.
Kuivatusta paprikasta jauhetaan yleisesti käytettyjä mausteita, joita Suomestakin erikoiskaupoista löytyy laaja kirjo. Savustettu paprikajauhe reilusti käytettynä antaa valmistettavalle ruoalle monille espanjalaisille ruokaherkuille ominaisen pikantin maun.
6. Jamón serrano (serrano-kinkku) on espanjalainen suolattu ja ilmakuivattu kinkku. Espanjassa valtio valvoo ilmakuivattujen vuoristokinkkujen nimitysten käyttöä. Serrano-kinkun laadukkaampi laji on jamón iberico, Iberian-kinkku. Kaikkein laadukkaimmat kinkut ovat nimeltään jamón de bellota, tammenterhokinkku.
Kuuluisimmat kinkut tulevat Huelvasta, Guijuelosta (Salamancan maakunta), Los Pedrochesista (Córdoban maakunta), Trevlézistä (Granadan maakunta) sekä Extremaduralta.
Jamón Ibérico nimitykseen on oikeus vain ympäristöystävällisellä tuotteella, joka on valmistettu vapaasti laiduntavasta iberiansiasta, cerdo ibérico (Sus mediterraneus). Lisäksi tuotenimestä voi käydä ilmi esimerkiksi että sikoja on ennen teurastusta ruokittu osittain tai kokonaan tammenterhoilla (bellota). Jos kinkun etiketissä lukee Jamón Ibérico de Bellota, voi kilohintakin olla sadoissa euroissa.
Jamón Serrano nimitykseen oikeutettuja kinkkuja valmistetaan useista muista sikaroduista, joita kutsutaan yhteisnimellä "cerdo blanco". Sikojen kasvatusolosuhteet vaihtelevat, samoin jonkin verran valmistusprosessit, mutta ne on tarkkaan määrätty asianomaisen D.O. -alueen säännöissä. Vain D.O. -määritykset täyttävä tuote saa käyttää nimiketta "Jamón Serrano".
Espanjassa tuotetaan myös hyvin paljon muita vuoristokinkkuja, jotka eivät ole oikeutettuja sen enempää Jamón Serrano kuin Jamón Ibérico -merkintäänkään. Tällaisten tuotteiden etiketeissä esiintyy muunlaisia merkintöjä ja mainosilmaisuja, joista yksi yleisimpiä on pelkkä "Jamón curado (=kypsytetty)". Näiden hinta-laatusuhde on usein jopa erinomainen.
7. Lenteja (linssi) on kylvövirvilän siemen. Se on peräisin Lähi-Idästä, tärkeimpiä viljelyalueita ovat Intia, Turkki ja Kanada.
Linssi on yleinen raaka-aine itämaisessa ruuassa, ja erinomainen kasvisperäinen proteiinin ja ravinto-kuidun lähde. Välimeren alueella linsseistä on tehty löydöksiä, jotka on kyetty ajoittamaan 11000 vuotta ennen ajanlaskua.
Linssistä tunnetuimmat ovat vihreät ja punaiset linssit. Linssit ovat hyvä valkuaisen lähde. Niistä saa myös runsaasti hiilihydraatteja, hivenravintoaineita ja kuituja. Ne puhdistavat vatsan suolikanavaa ja poistavat ylimääräistä kolesterolia.
Näitä aineksia heittelin pannulle pilkottuina (vuoristokinkun tosin korvasin savustetulla pekonilla), linssit esikeitettyinä, suunnilleen tuossa järjestyksessä ja sopivassa suhteessa, päälle vielä läikähdys punaviiniä ja rouhittua mustapippuria. Aikansa pannulla muhittuaan, aineksista syntyi oivan makuinen ja ilmeisen terveellinenkin ateria. Vielä pöytään lasillinen espanjalaista punaviiniä, ja niin voi jo melkein kuulla Välimeren henkäyksen vuoren rinteellä. ¡Buen provecho!
5.9 1977 lähetettiin matkaan 815 kg painava avaruusluotain Voyager 1. Sen tehtävänä oli tutkia ulkoplaneettoja ja tähtienvälistä avaruutta.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että jossakin oli kasaantunut niin paljon viisautta ja teknistä osaamista, että tämä luotain voitiin rakentaa. Silloinhan tavallisten kansalaisten parissa sen tavoitteita pidettiin vähän kuin toiveajatteluna, mahdollisesti ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa toteutuvina, ei niihin oikein osannut vakavissaan suhtautua
Samana vuonna julkaistiin ensimmäinen henkilökohtainen tietokone, Apple II. Sekin tuntui silloin melkoiselta ihmeeltä ja saavutukselta, ja kuitenkin se oli vielä kovin kaukana aurinkokuntamme ihmeiden tutkimisesta.
Meidän silloinen presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen tuskin tuolloin keskusteli NKP:n pääsihteeri Leonid Iljitš Brežnevin kanssa siitä, mitenkä Voyager 1 jättää taakseen aurinkokuntamme.
Ja kun samana vuonna Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa siirtyivät viimeisinä Suomen kuntina peruskoulujärjestelmään, niin tuskin opettajainhuoneessa pohdittiin, että missähän mahdamme opettaa 36 vuoden kuluttua kun Voyager 1 ottaa suunnan kohti Kirahvin tähdistöä.
Kului vajaa pari vuotta, ja Voyager 1 suoritti Jupiterin ohilennon 349 000 kilometrin päässä planeetan keskipisteestä. Taas vajaa pari vuotta, ja tapahtui Saturnuksen ohilento. Tämä tapahtui 12.11.1980 ja Saturnuksesta esiteltiin paljon näyttävää kuvamateriaalia. Se oli ihmeellistä, ja pani uskomaan ihmisen osaamiseen. Mihin vielä ihmiskunta kykeneekään.
Sitten Voyager 1 tipahti pois päivän uutisista ja vähitellen koko avaruusluotain unohtui. Tekniikassa ja tieteessä tapahtui kaikkea muuta suurta ja kiinnostavaa koko ajan. Tietokoneet tulivat jokapäiväisiksi, kehitettiin kännykät ja niihin äly. Ihmiset räpläsivät päivittäin laitteita, joita ei 1977 osattu edes kuvitella.
Mutta jotkut olivat jo vuonna 1977 kehittämässä ja käyttämässä niin edistyksellistä tekniikkaa, että oli laitettu avaruuteen laite, joka 33 vuoden kuluttua oli matkannut käsittämättömän kauas. Joulukuussa 2010 Voyager 1:stä nimittäin puhuttiin taas. Silloin uutisoitiin, että auringosta puhaltava plasmatuuli (aurinkotuuli) putosi nollaan Voyager 1:n ympärillä. Se tarkoitti, että 33-vuotias matkalainen on noin 17,4 miljardin kilometrin etäisyydellä auringosta ja että se on poistumassa aurinkokunnastamme. Aivan oikein kuultu: poistumassa aurinkokunnastamme!
Kunnes nyt lopulta 12.9.2013 NASA ilmoitti, että 36-vuotias Voyager 1 oli päässyt tähtienväliseen avaruuteen. Ensimmäistä kertaa ihmisen valmistama laite oli aurinkokuntamme ulkopuolella. Voyager 1 oli matkannut 19 miljardin kilometrin etäisyydelle auringosta.
Voyager 1:n vauhti on reilut 1,5 miljoona kilometriä päivässä. Seuraava tähti sijaitsee Kirahvin tähdistössä ja on nimeltään AC +79 3888. Sen vaikutuspiiriin luotain ehättää 40 000 vuoden kuluttua. Voyager 1 kantaa mukanaan kultaista levyä, joka sisältää ääntä ja kuvaa maapallolta. Toiveena on, että jonain päivänä jokin vieras äly löytää levyt.
Sitä, että löytääkö kukaan koskaan tuota kultaista levyä, ei mitä todennäköisemmin kukaan koskaan saa tietää. Eikä sillä mielestäni ole mitään merkitystäkään. Suurta tässä kaikessa on se, että me olemme Voyager 1:n avulla saaneet valtavasti uutta tietoa aurinkokunnastamme. Olkoonkin, että se on vasta olemattoman pieni määrä koko maailmankaikkeuden salaisuudesta.
Voyager 1:n laukaisusta tähän päivään kului siis 36 vuotta. Tieteen ja tekniikan kehitys tänä aikana on ollut huimaa. Tästä noin 36 vuotta eteenpäin eletään vuotta 2050 - mitähän kaikkea te silloin elossa olevat tästä aurinkokunnastamme mahdattekaan tietää ja millaisessa maailmassa elätte. Ette varmaan pysty edes kuvittelemaankaan. Ehkä hyvä niin.
WeeGee - näyttelykeskus Espoon Tapiolassa pitää sisällään näyttelyitä, jotka eivät varmaan jätä ketään kylmäksi.
Pihalla voi ihmetellä Futuroa:
Modernin taiteen museosta löytyy tietysti modernia taidetta:
Löytyy Lelumuseo jossa voi muistella lapsuuttaan:
On myös Kellomuseo:
Varsinainen helmi on Kuriton kaunosielu, Birger Kaipaisen keraamisia fantasioita. Nämä on ehdottomasti nähtävä paikan päällä, mitkään kuvat eivät tee näille oikeutta.
Ja sitten on Helinä Rautavaaran museo, joka vei minut vielä toisellakin käynnillä sanattomaksi.
Helinä Rautavaara (24.3.1928 - 27.2.1998) oli maailmanmatkaaja ja kulttuurien tutkija. 1950- luvulla hän liikkui Afrikassa keskellä itsenäisyystaisteluja. Tämän jälkeen Rautavaara kiersi lähi-itää: Irak, Iran, Afganistan, Intia, Nepal ja Ceylon. Matkan aikana hän vieraili kuninkaallisissa palatseissa, joutui hiekkamyrskyihin, tutustui temppeleihin ja moskeijoihin sekä myös eksoottisiin uskonnollisiin rituaaleihin.
Matkojen aikana heräsikin kiinnostus näihin uskonnollisiin rituaaleihin, joita hän alkoi tallentaa. Aluksi valokuvaamalla mutta myöhemmin myös filmille. Rautavaara alkoi myös kerätä rituaaleihin liittyvää esineistöä.
50-luvun lopulla Helinä Rautavaara jatkoi psygologian opintojaan Yhdysvalloissa, mutta maailmamatkaajan kutsumus vei jälleen voiton. Neljän vuoden aikana hän matkasi polkupyörällä Meksikosta Keski-Amerikan läpi Etelä-Amerikkaan tutustuen matkalla uskonnollisiin juhliin. Laajimman aineiston hän keräsi Brasiliasta, synkretistisistä rituaaleista, jolloi hänet myös initioitiin paikalliseen Candomblé-kulttiin.
60-luvun puolivälissä Rautavaara osallistui Senegalissa ensimmäiseen mustan taiteen festivaaliin. Matka vei sieltä takaisin Brasiliaan, jossa hän täydensi dokumentaatiotaan. 70-luvulla matkat suuntautuivat Afrikkaan, 80-luvun alussa Jamaicalle. Ensimmäisessä valokuvanäyttelyssä olikin aiheena ”Africa-Jamaica”, sen jälkeen näyttelyt ja aiheet seurasivat toinen toistaan.
Hänen keräämänsä esineistö kasvoi niin laajaksi, että vuonna 1991 hän perusti oman Baga-Zombic -museon Helsingin Töölöön. Esineistön kartuttaminen jatkui pitkälle 1990-luvulle, niin että museo lopulta laajeni viiteen eri asuntoon.
Yhteistyönä Espoon kaupungin kanssa perustettiin 1997 Helinä Rautavaaran etnografisen museon säätiö. Näin sai alkunsa WeeGee-talon Helinä Rautavaara -museo.
Kokoelma, joka nyt on WeeGee-talossa nähtävänä, on häkellyttävän runsas esineistöltään sekä käsittämättömän laaja maantieteellisesti. Kun lisäksi esillepano on onnistunut, niin matka museossa Helinä Rautavaaran jäljillä on kiehtovimpia kokemuksia, mitä museoissa ikinä olen kokenut.
Harmaa, alakuloinen, sateen tihkuinen maisema tuntui äkkiä tutulta. Ei tutulta sellaisella tavalla, että on sen nähnyt useasti ennenkin. Tuli tuttu tunne, olotilalta, jossa on ollut aiemmin, kauan sitten. En tehnytkään enää ainoastaan matkaa Somerolle, vaan samalla tein matkaa ajassa noin viisikymmentäviisi vuotta taaksepäin.
Välillä piti laittaa auton tuulilasinpyyhkijät tihkuasennosta tiuhempaan. Puiden lehtiä oli pudonnut tielle, joka näytti samalta kuin viisikymmentäluvullakin. Asfaltti vain oli uutta, silloin oli kuoppaista hiekkatietä.
Kääntelän mutkan jälkeen laskeuduin sillalle. Joskus kauan sitten, silloinkin oli syksy, lähestyin siltaa linja-autossa. Ennen siltaa kaikkien matkustajien piti nousta autosta ulos. Auto ajoi ilman matkustajia varovasti puiselle sillalle, joka oli keskikohdaltaan painunut monta kymmentä senttiä. Kun auto pääsi sillan toiselle puolelle, kävelimme me matkustajat sillan yli ja nousimme taas autoon. Tämä uusi silta on sen silloisen vanhan puusillan vieressä.
Jätin auton entistä kotipaikkaa lähestyessäni tien reunalle. Sade tihkutti, mutta ei varsinaisesti kastellut. Pellon laidassa puut olivat saaneet ruskan värejä. Hiljaisuus kuului joka puolella. Lukemattomia kertoja olin kävellyt tuota puiden vierustaa. Mamma ja pappa asuivat siinä lähellä metsän laidassa. Olin silloin alle kouluikäinen. Paikkaa kutsuttiin nimellä Rampperi, alkuperää nimelle en tiedä.
Luonto on vallannut takaisin entisen talon paikan. Rampperin talo oli purettu ja hävitetty jo kauan sitten. Jäljelle jäi vain pari nurkkakiveä, sammaleen peittämänä pienen kalliokielekkeen kulmalla, varvikon seassa. Pieni vaahtera on löytänyt kallion päältä sen verran multaa, että on päässyt juurtumaan. Tämä vaahtera kasvaa melko tarkasti paikassa, jossa oli 66 vuotta sitten mammalan makuukammari. Siinä kohdassa maapalloa minä täytin ensi kertaa keuhkoni ilmalla ja huusin. Oikein tarkasti kun sateenkastelemassa ryteikössä kuuntelen, voin melkein kuulla tuon huudon, se oli minun huutoni, minun ääneni.
Jatkoin kengät kastuneena autolla matkaa Someron keskustaa kohti. Heti isommalle tielle päästyä avautui laaja peltoaukeama, joka ulottui lähes silmän kantamattomiin. Maisema syksyisessä harmaudessaan oli ankea, mutta hyvin tuttu. Tuli turvallinen olo sitä katsoessa. Talvisin siitä kulki hiihtolatu, jota pitkin pääsi suoraan keskustaan. Se latu kulki joka talvi melkein samassa kohtaa, ja sillä oli useampia käyttäjiä. Minäkin opin ne pienet mäet ja kumpareet tuntemaan.
Heti tämän näkymän jälkeen tullaan taas joen yli vievälle sillalle. Sillan pielessä olevassa joenmutkassa oli hyvä onkipaikka. Ehkä on vieläkin. Siinä mutkassa pappa opetti minulle niksit joilla sai pieniä lahnoja sekä ahvenia, enimmäkseen tosin särkiä. Sadepilvien lipuessa verkalleen joen yli tuli jostakin mieleen Elias Lönnrotin opetus: ”ken kaiken kesää onkii, sitä talvella nälkä tonkii”. Hyvä mieli tunki jostakin ja huomasin hymyileväni.
Auto kääntyi Someron keskustaan, olin menossa tapaamaan vanhaa koulukaveriani. Ennen sitä pistäydyin kuitenkin vielä Someron ulkomuseon pihapiirissä. Kenkiin tarttui märästä nurmikosta leikkauksen jäljiltä jäänyttä ruohoa. Tähänkin paikkaan liittyi muutamia muistoja kaukaa vuosikymmenten takaa. Museon pihapiirissä aika on pysähtynyt, kulunutta aikaa ei huomaa, rakennukset ovat kuin silloinkin, yhtä vanhoja ja harmaita. Tuntuu kuin se kaikki olisi ollut vasta äsken. Silloin oli ollut keskikesä, nyt oli syyskuu, lehtiä kujalla ja sateenharmaa taivas.
Illalla kotiin ajaessa, jossakin Veikkolan kohdilla, aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran koko päivänä. Johtui varmaan sateesta ja syksystä, että ajatukseni matkan aikana olivat olleet aivan muualla kuin tässä päivässä. Ensin olin hyvinkin kaukana lapsuudessa, sitten koulukaverin kanssa jutustellessa muistoista nousi kouluaikaisia tapahtumia. Tuli levollinen olo.
Joka vanhoja muistelee... Älkää ainakaan pistäkö sitä tikulla silmään. Aikamatkailukin avartaa, eikä se edes maksa paljon.
Luin aamulla sunnuntain Hesarista Anna-Stina Nykäsen kolumnin ”Otan etäisyyttä kännykkään”. (Linkki juttuun löytyy tuolta lopusta.) Oivaltava kirjoitus, niinkuin hänen juttunsa useinkin. Se siis käsitteli kännykän, nimenomaan älykännykän, muuttumista yhdeksi ruumiinosaksemme. Ilman sitä emme enää näytä tulevan toimeen missään.
Tässäkin asiassa on kaksi puolta, kuten asioilla yleensäkin. Se hyvä puoli kännykän jatkuvasta mukanaolosta on tietysti turvallisuudentunne. Jos itselle sattuu jotakin, voimme hälyttää apua tai jos vaikkapa perheenjäsen on pulassa, olemme tavoitettavissa. Huono puoli on taas se, että sen jatkuva näprääminen vie huomiotamme pois ympärillämme tapahtuvista asioista. Keskitymme netin uutisvirtaan, jaamme linkkejä uutisista, twiittaamme ja facebuukkaamme koko ajan riippumatta siitä, missä olemme.
Tästä puolesta voitte lukea Nykäsen kolumnista.
Se mitä minä aloin tuon jutun aikana mielessäni pyöritellä, oli tuo viittaus viime tiistain Nokia-uutisiin. Aloin mielessäni kuvitella, miten tuona aamupäivänä miljoona suomalaista työpaikoillaan, työmatkoillaan, kotonaan ja kuka missäkin istui kännykkä kädessä tai tietokoneen äärellä. Kaikki jakoivat toinen toisilleen uutislinkkejä Nokiasta. Jokainen yritti keksiä muita paremman lohkaisun Nokiasta. Jokainen yritti näyttää että oli aina ollut oikeassa arvioissaan Elopin tehtävästä Nokiassa.
Siinä meitä nökötti älyvempaimiemme ääressä hirmuinen määrä suomalaisia, jotka kaikki tunsimme olevamme salatun tiedon haltijoita ja asiantuntijoita Nokiasta. Tunsimme myös olevamme erittäin tärkeitä tiedonvälittäjiä, koska jaoimme uutislinkkejä toinen toisillemme Nokiasta. Lisäksi tunsimme olevamme suuria, Veikko Huovistakin suurempia humoristeja jakaessamme omia sekä muiden lohkaisuja Nokiasta. Nokia, Nokia, Nokia.
En tiedä, jotenkin absurdi tilanne. Mutta saimmepahan olla päivän mediakuninkaina.
Yleensäkin somessa tämä uutislinkkien jakaminen sellaisista uutisista, joihin kukaan ei voi olla törmäämättä päivän lehdissä tai radion ja tv:n uutisissa, tuntuu aivan turhanpäiväiseltä. Kyllähän jokainen meistä twitterissä ja fb:ssa mukana olevista seuraa siinä samalla uutisia netistä useammastakin lähteestä. Uutiset ovat yleensä jo vanhoja kun ne linkataan eteenpäin. Kokonaan toinen juttu on tietysti jos linkkaaja on liittänyt jotakin oleellista lisätietoa uutiseen, tai esittää jonkun oman kommenttinsa asiasta. Siis jotakin muuta kuin että ”näin on” tai ”samaa mielta”.
Samoin mielestäni on paikallaan jakaa linkkejä sellaisista pienemmistä ja erikoisemmista uutisista, joita pääuutiskanavilta ei yleensä löydä. Maailma on pullollaan pieniä uutisia, jotka monia meistä kiinnostavat, ketä mistäkin syystä. Ollaanhan me hyvin kirjavaa sakkia. Samoin pienemmistä lehdistä löytyy mielenkiintoisia kirjoituksia, kolumneja, blogeja joista ei suurimpia uutisvälineitä seuraamalla voi saada tietoa. Tällaisten linkkien jakaminen on tärkeää, ei pääuutisten. Pääuutiset kaikki löytävät itsekin, ilman muiden apua.
Itse olen yrittänyt välttää päivän suurien uutisten linkittämistä. Tiistainakin osallistuin keskusteluun ainoastaan yhdellä kuvalla ja kysymyksellä. Tänään olen jakanut twitterissä omalla kommentillani tämän samaisen linkin, joka tässä lopussakin on. Samoin linkin tähän blogiini. En ole siis kirjoittanut tätä arvostellakseni muita, vaan kyseenalaistaakseni tuon käytännöksi muodostuneen samojen pääuutislinkkien jakamisen toinen toisillemme.
Tässä linkki Anna-Stina Nykäsen kolumniin:
http://www.hs.fi/sunnuntai/Otan+et%C3%A4isyytt%C3%A4+k%C3%A4nnykk%C3%A4%C3%A4n/a1378530650967
Löysin kaapin perukoilta laatikon jossa on kaikenlaista vanhaa sälää. Vanhoja valokuvia, nuotteja, keikkamainoksia, piirroksia yms. Sielltä löytyi myös lehtileikekuvista sekä tekstinpätkistä koostettu kollaasi. Kollaasi on kooltaan 81 x 51 cm ja se on työstetty sellaiselle koulussa siihen aikaan kerättävän kasviston välilehdelle. Sen takaa löytyivät tekstit: Liliaceae sekä Juncaceae. Kollaasin olen kyllä aiemminkin havainnoinut, mutta nyt jostakin syystä jäin vähän pidemmäksi aikaa pohtimaan sitä.
Olen tehnyt sen luultavimmin vuonna 1965. Nyt aloin pohtia, että minkälaisia ajatuksia seitsemäntoistavuotiaan nuoren miehen päässä on silloin liikkunut. Mitä siihen aikaan maailmassa oikein tapahtui tai mitä oli tapahtunut 60-luvun alkuvuosina. Millainen maailmankuvani on mahtanut silloin olla ja mikä asia on saanut tuon kollaasin tekemään. Jotakin sillä olen halunnut sanoa, julistaa, koska sen seinälleni ripustin ja siinä se oli kaverien nähtävillä.
("Kirkkojen vaskienkelit ravisti lumia siiviltään, haukkoja lensi ristiin. Ei siipeni ennallaan olleet, mutta silti lensin taivaalle, yhtä kaikki." H.Miller)
Henry Miller ainakin on tehnyt minuun vaikutuksen, koska tekstinpätkät ovat yhtä lukuunottamatta hänen tuotantoaan ("Yksitoistatuhatta miestä" on poikkeus). Pentti Saarikosken kääntämä Kravun kääntöpiiri oli tuolloin ajankohtainen, sen ensipainos takavarikoitiin 1962. 60-luvullahan käännettiin päälaelleen monia käsityksiä niin seksuaalisuudesta kuin yleisestä moraalietiikastakin. Jotain tällaisia kaikuja sieltä ainakin olen löytävinäni. Franz Kafkaa muistaakseni luin tuohon aikaan ja Pentti Saarikoskea tietysti.
(”yksitoistatuhatta miestä kulki läpi Kirchendorfin, kuka milläkin tapaa
kolmena päivänä autoissa, jalan ja panssareissa
jaloissa saappaat, käsissä kiväärit, rinnassa sydän ja miljoona kaunista sanaa
raskaat vaunut suitsuttaen mutaa, panssarit mylvien törröttävin tykein
yksitoistatuhatta haisten ruudille, sotilasharmain vaattein ja vyöt kiiltäen, saappaat
kiristynein kasvoin: Saksa ei vapise
sata tuli takaisin ja jatkoi matkaa Berliinin tielle, käärityin hihoin
joku tuli jalan ja toisia kannettiin
panssarit olivat yskineet kuolemaa, vastaan oli tullut savua ja tulta
toistamiljoonaa kranaattia, koko joukko vihaisia ruskeapukuisia nauraen kuolemalle
eivätkä he pysähtyneet
sata tuli takaisin, vain harva heistä elää
muut ovat kiristynein kasvoin ja kouristunein nyrkein nuolleet verta ja kourineet
maasta viimeisen mullan kalliopohjaan saakka
autot ovat muuttuneet soihduiksi, jotka valaisevat tien aina Kirchendorfiin saakka
vääristyneiksi tulenpolttamiksi tuhkanharmaiksi ikkunattomiksi pyörättömiksi
ovettomiksi lavattomiksi ajajattomiksi
kranaattikuopin on myllerrys nähtävänä, tiet kuoppina, silloista vain teräksisiä
kouristuneita kaaria vedenpintoihin kuvastellen
joskus kasvoivat tienvarret taloja ja versoivat sähköpylväitä
nyt ne on niitetty valtavilla viikatteilla ruutisin käsin maan tasalle
jäi vain savuhormi ja muutama aita
yksitoistatuhatta meni
sata palasi
eikä kukaan katsonut taakseen")
”Yksitoistatuhatta miestä” on runo, jonka tekijää en kyllä muista, todennäköisimmin joku venäläinen tai ehkä joku meidän Tulenkantajistamme. Runosta kumpuaa kaksikymmentä vuotta aiemmin päättyneen toisen maailmansodan kauhut ja kuoleman huurut. 60-luvulla alkoi Suomessa kulttuurityöntekijöiden vasemmistolaistuminen.
("Linnut kaivaa pesän oksanhaaraan. Kun tulee kesä, on lintujen hyvä olla puissa ja katsella kuinka kultivoidut ihmiset kävelevät sivistyneesti, kuinka kloakki sylkee mereen eilisen päivän" H.Miller)
Maailmansodan päättymisestä huolimatta oli kylmänsodan rintamalinjat sementoitu Berliinin muurilla 13.8.1961, poterot olivat yhä olemassa. ”Ich bin ein Berliner” julisti John F. Kennedy puheessaan vieraillessaan Berliinissä 26.6 1963. Euroopan kahtiajako oli sen päivän todellisuutta ja Kennedyn puheen ei uskottu asiaa miksikään muuttavan. Se osoitti kuitenkin sen, että kaikkea ei tarvitse ääneti hyväksyä. On uskallettava nousta itsestään selvinä pidettyjä totuuksia vastaan.
("Hautausmaalle mätänee ruumiit kukkia vatsalla ja kohtalotpvereita käden ojentaman päässä. Ei tiedä kukaan, kenen vatsan päälle joutuu kuollessaan" H.Miller)
Sodat ja sodanvastaisuus, rauhanliikkeiden synnyn myötä, olivat myös vahvasti esille nuoren miehen ajatusmaailmassa. Sadankomitea oli perustettu juuri pari vuotta aiemmin ja Vietnamin sota oli yhä näkyvämmin esillä uutisissa. Vietnamin sota oli juuri se, mikä meidän sukupolvemme maailmankatsomukseen vaikutti ehkä eniten radikalisoivasti.
("Ei vielä ole kuolema osamme, ei vielä kun henkemme voi nousta kehdostaan, saavuttaa uusia arvoja, nähdä olevaisen todellisena ja nousta kapinaan sen puolesta, jossa on tulevaisuus" H.Miller)
Mustien asema Yhdysvalloissa sekä Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan näkyvä apartheidin vastustus raivasivat myös tilaa nuoren miehen ajatusmaailmassa. Ennenkaikkea mustien asema Yhdysvalloissa kuohutti mieltäni, suorastaan raivostutti, olinhan jo tuolloin vastannut myöntävästi jazzin maailman houkutuksiin. Olin lukenut Marshall Stearnsin Jazzin historiasta sekä Rytmi-lehdestä kertomuksia mustista muusikoista ja heidän rasistisesta kohtelustaan. (Stearnsin kirja näin jälkeenpäin selailtuna sisälsi kyllä myös melkoisen määrän rasistisia näkemyksiä, mutta muuten melkoisen historiapaukun jazzin syntyvaiheista.)
Martin Luther King oli pitänyt elokuussa vuonna 1963 kuuluisan ”I Have a Drem” -puheensa Lincolnin muistomerkillä Washingtonissa ja 1964 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Mustien kohtelusta ei voinut enää vaieta missään sivistyneessä maailmassa.
Olympiasoihdun merkitystä en oikein osaa selittää. Jos kollaasi olisi tehty vasta vuoden 1968 olympialaisten jälkeen, sen tilalla olisi varmaankin ollut Mustien Panttereiden tervehdys, nyrkkiin puristettu käsi.
("On kuin minulla ei olisi lainkaan vaatteita päälläni, ja jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle" H.Miller)
Tietysti myös moderni taide tuona aikakautena ja tuossa iässä iski tajuntaan. Pablo Picasson Guernica ainakin kiihotti mieltä sen verran, että muistan tehneeni myös sen ympärille jonkinlaisen kollaasin. Se on harmikseni hävinnyt jonnekin matkan varrelle. Sitten oli tietysti Salvador Dali, hänkin espanjalainen kuten Picassokin. Heidän taiteensa kautta muodostuivat ensimmäiset käsitykseni Espanjan sisällissodasta.
Tällaisia pieniä sirpaleita vuosikymmenen alun tapahtumista olen tuosta, lähes viidenkymmenen vuoden takaisesta kollaasista, löytävinäni. Varmaankin ne ovat vaikuttaneet oman ajatteluni muotoutumiseen ja omien ajatusteni syntymiseen. Ne olivat silloin tuoreita, isoja asioita, jotka pakottivat ottamaan kantaa. Valitsemaan, kenen puolella seisoo. Tunnistan niitä samoja tuntoja kyllä tässä nykyisessäkin itsessäni.
Paikoin tuo kollaasi vaikuttaa hyvinkin lohduttomalta, melkein pessimistiseltä. Sinne mukaan on kuitenkin kylvetty huomisen alku, aavistus paremmasta, ihmisyyden voitosta. Varsinkin tuo viimeinen ”...jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle”. Melkein tekisi mieli taputtaa tuota nuortamiestä olalle ja sanoa, että jatka vaan, ota selvää ja pidä mieli avoinna. Hanki tietoa ja opettele tuntemaan.
Nuoren ihmisen ajatukset, arvomaailma ja ihanteet unohtuvat usein arkisessa aherruksessa vuosikymmenien varrella. Niitä pitää aina välillä pysähtyä miettimään. Nuoren ihmisen ihanteet ovat sen arvoisia.
Olen onnellinen siitä, että sain olla nuori juuri 60-luvulla.
Outo juttu, miten tähän blogiin kirjoittamiseenkin voi jäädä koukkuun. On varmaan lapsellista tuntea mielihyvää yhden jutun valmiiksi saamisesta niin paljon, että haluaa heti alkaa kirjoittaamaan uutta. Ei järkevät aikuiset niin voi tuntea. Tätäkin oli pakko alkaa kirjoittaa, vaikka en vielä yhtään tiedä, mistä kirjoittaisin.
Sen jälkeen kun keväällä aloitin tämän bloggaamisen, on minulle tullut yksi uusi, melko hölmöltä tuntuva tapa. Tekeepä melkein mitä hyvänsä tai katsoo telkkarista tai lukee lehdestä tai näkee jotain, miettii heti, että olisiko tässä jutun tynkää. Mitä siitä olisi kertomista, mistä olen erimieltä ja mitäköhän tuohon olisi lisättävää. Melkein pakkomielle, lieneeköhän vaarallista?
Kyllähän niitä jutuntynkiä ympärillä onkin vaikka kuinka. Kaikista aiheista vaan ei saa oikein otetta. Joskus taas yhdistämällä muutaman tyngän, saakin niistä sitten kasattua mielestään sopivan aiheen. Onneksi en ole minkään alan ”erikoisasiantuntija” (viittaus Kummelin Parantaiseen). Uskaltaa paremmin kirjoittaa erilaisista aihealueista. Noita aiempia postauksia kun olen selaillut, niin kyllä aiheet todella ovatkin pomppineet laidasta laitaan. Ei minkäänlaista punaista, eikä muunkaan väristä lankaa.
Kun tekstiä ei kuitenkaan aina synny, niin onneksi on kamera. Kameralla voi useinkin korvata kynän. Jos kamera sattuu olemaan kotona, hätätilassa voi aina paikata kännykän kameralla. Kuvaamista vaativia tilanteita tai aiheita voi tulla missä hyvänsä vastaan, silloin pitää ottaa kuvia sillä mikä on mukana. Kuvasarjoista kun sitten kasaa blogipostauksen, saa katsoja vapaammat kädet muodostaa käsityksensä aiheesta. Kirjoitetut sanat eivät ole silloin johdattelemassa kirjoittajan ehkä hyvinkin subjektiiviseen näkemykseen aiheesta.
Kun tämänkertaisessa postauksessa ei tunnu sen kummempaa juonta olevan, voinkin tässä hyvin antaa väliaikatilanteen syksyksi asettamieni tavoitteiden toteutumisesta.
Kamerakoulutuksessa olin taiteidenyön iltana. Opettajana itse Pekka Punkari, joten laadultaan koulutus varmaan parasta mitä Suomessa voi saada. Eri juttu sitten, miten paljon jäi korvien väliin. Kuvankäsittelyä Lightroomilla olen ilmoittautunut opiskelemaan työväenopistolla. Kurssi on marraskuussa.
Kuvausretket luontokeskus Haltiaan sekä Suomenlinnaan on tehty. Suomenlinnaan pitää mennä vielä uudelleen syyskuun aikana.
Musiikkipuolelta on toteutunut Juhlaviikoilla Masekelan konsertti, Musiikkitalo on vielä korkkamatta.
Ruoanlaittopuolellakin ehkä pientä edistystä havaittavissa: itse olen ylpeä kotijuustostani.
No niin, tällainen siitä sitten tuli, tällä kertaa. Syntyi tyhjästä. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta eihän sitä herra paratkoon minulta aina voi vaatiakaan! Loppuun tekee kovasti mieleni laittaa (ja laitankin) pieni lainaus itseltään Saarikoskelta:
En tiedä mitä tapahtuu todella.
Kun olen saanut tämän valmiiksi, käyn ostamassa punaviiniä.
(P.Saarikoski, Kuljen missä kuljen 1965)
(Entinen Someron Hirsjärven alakoulu)
Waldemar yritti työntää syrjään ja pois päältään Jaskaa. Se onnistuikin, koska Waldemar oli kooltaan isompi. Mutta vahinko oli jo tapahtunut: paidasta oli kaksi nappia irronnut ja hihakin oli vähän revennyt. Puhumattakaan kuraantuneista housuista. Onneksi koulureppu oli säästynyt vahingoilta, sen Waldemar oli heittnyt vähän kauemmaksi kun hän huomasi että nyt tulee tappelu.
Syksyinen koulupäivä oli alkanut aivan normaalisti. Tai niin Waldemar ainakin ajatteli. Eihän hänellä koulupäivän normaalisuudesta vielä sen parempaa tietoa ollut, koska takana oli vasta pari viikkoa koulua. Mutta kai se oli normaalia, että joka päivä opettaja kertoi monenlaisia aika jänniäkin juttuja ja sai lukea ja kirjoittaa.
Alakoulu oli aika pieni ja väriltään kauniin punainen. Yläkoulu oli tietysti vähän ylempänä mäellä. Se oli paljon suurempi kooltaan ja ihan koulun näköinen, sinne pääsisi kolmannella luokalla. Opettaja asui tässä samassa alakoulussa, eteisen toiselta puolelta meni ovi hänen asuntoonsa. Sen opettajan mies oli nimeltään Suominen ja se hoiti mehiläisiä. Niitä mehiläisen pesiä, jotka olivat vähän pöntön näköisiä, oli siinä ihan koulun takana. Aina kun opettajan mies meni hoitamaan mehiläisiä, laittoi hän päähänsä omituisen hatun jossa oli sellainen verkko ympäriinsä. Sinne lähelle oli kielletty menemästä. Ympäristöopin tunnilla oli siitä puhuttu.
Tällaisena aivan normaalina koulupäivänä oli aamu aloitettu kouluradion kuuntelulla. Sitä varten opettaja avasi eteisestä asuntoonsa johtavan oven aivan selälleen. Sinne kammarin lattialle meni niin monta oppilasta istumaan kuin mitä sinne mahtui. Loput istuivat eteisen lattialle. Piti olla aivan hiljaa, jotta voi kuunnella sisällä asunnossa olevaa radiota. Tänään siellä kouluradiossa puhuttiin siitä, miten kouluun pitää kävellä tienviertä pitkin ja koko ajan valppaana, ettei jää autojen alle. Ja sitten vielä puhuttiin jotain kohteliaisuuden merkityksestä ja siitä miten kuuluu tervehtiä. Kaikkein mielenkiintoisin oli kuitenkin kuulokuva, siinä luettiin satua ja lopuksi laulettiin yhdessä.
Välitunnin jälkeen oli aika taas syventyä aapiseen ja opetella lukemista. Aina kun lukutunti alkoi, Waldemar ja Pekka saivat mennä istumaan aivan takimmaiseen tyhjään pulpettiin. Opettaja oli antanut heille aivan omat ohuet kirjat, joita he lukivat itsekseen sillä aikaa kun muut opettelivat kirjaimia ja tavaamista. Tämä järjestely johtui siitä, että Waldemar ja Pekka osasivat lukea jo kouluun tullessaan. Sen kirjan nimi oli Risto Roopenpoika ja se kertoi merellä haaksirikkoutuneesta pojasta joka sitten joutui autiolle saarelle. Se oli aika jännä.
Kun tämän jälkeen mentiin välitunnille, oli Jaska tönäissyt Waldemaria selkään ja sanonut, että
”Et sinä mitään lukea osaa, kehut ja olet olevinasi vaan”.
Se suututti Waldemaria niin paljon, että ulkona pihalla hän huusi
”Jaska paska, jaska paska”.
Tietysti se taas suututti vuorostaan Jaskaa, joka uhkasikin antaa Waldemarille selkään koulun jälkeen.
(Entinen Someron Hirsjärven yläkoulu)
Niinpä nyt sitten seistiin maantien vieressä ojan penkalla ja keräiltiin reppuja. Jaska lähti ensiksi kotiinsa päin kaverinsa kanssa. Se kaveri oli koko tappelun ajan seisonut siinä vähän matkan päässä katselemassa. Waldemar tunki paitaansa henkselien raosta housuihin varmana siitä että kotona tästä tulee sanomista. Niinkuin tietysti tulikin.
Mutta pahinta asiassa oli se, että seuraavana aamuna koulussa opettaja käski Waldemarin ja Jaskan luokan eteen.
”Te pojat olette kuulemma tapelleet koulumatkalla. Onko se totta?”
Waldemar katseli keskittyneen ja kiinnostuneen näköisenä kenkiensä kärkiä. Hän yritti salaa syrjäsilmällä vilkaista minkä näköinen ilme opettajalla on. Siitä ei oikein saanut selvää. Sitten Waldemar vilkaisi toisella puolella seisovaa Jaskaa, joka puolestaan tuijotti ikkunan takana huojuvaa koivua.
”No pojat, mitenkäs on, onko siellä koulumatkalla tapeltu vai olenko saanut väärää tietoa” toisti opettaja.
Tilanne vaikutti hyvin tukalalta ja nololta. Parasta olisi kai myöntää, ettei tarvitsisi seistä tämän kauempaa tässä luokan edessä kaikkien katseltavana. Mutta kun ei ollut kokemusta, mitä siitä myöntämisestä seuraa.
”Joo” kuului vaisusti yhtäaikaa molempien poikien suusta.
”Tapeltiin me vähän.”
Waldemarista tilanne oli niin outo ja hämmentävä, että hän kuuli kuin jostakin kaukaa opettajan sanat, eikä niistä oikein meinannut saada selvää. Sitten opettaja tarttui molempia riitapukareita olkapäista ja sanoi:
”Nyt paiskaatte sovinnon kättä, katsotte toisianne silmiin ja lupaatte että ette enää tappele vaan olette kavereita. No reippaasti vaan.”
Eikä siinä muu auttanut. Kättä paiskattiin ja mumistiin jotakin epämääräistä kaveruudesta. Pääasia, että päästiin takaisin tuttuihin ja turvallisiin pulpetteihin, pois muiden edestä.
Ei Waldemarista ja Jaskasta koskaan mitään kavereita tullut. Väistelivät kuitenkin toisiaan sen verran, että uusia kahnauksia ei enää syntynyt. Niin pääsi huomattavasti helpommalla.
”Ei tappelemalla saa muutakuin vaatteet kurasiksi ja sanomista tulee. Mitäs hauskaa siinä on” päätteli Waldemar koko jupakasta jälkeenpäin.
* * * * * * * * * * * *
”Syyskuun aamun aurinko tähtäsi ovelan näköisenä läheisen Verkkokauppa.comin huipulta, erään mainosviirin latvasta. Meren rannat sinersivät autereesta ja yön aikana sataneiden lammikoiden pinnat liekehtivät. Lokki söi viimeisen lihanmurusen löytämästään hampurilaisen jämästä parkkipaikan reunalla ja lehahti sitten lentoon. Rauhallisin siiveniskuin se huopaili harmaan rakennustyömaan päällä nosturien latvoja hipoen, nousi laiskannäköisenä Rionkatua ylöspäin, teki pari syöksyä hätääntyneen variksen perään, mutta ei viitsinyt kehittää hurjempaa ajoa.”
Mitä perhanaa se Huovinen nyt kirjoittaa. Kuollutkin jo on.
Eihän se Havukka-Ahon ajattelija ihan noin voinut alkaa. Ei siellä Lentualla mitään Verkkokauppa.comia voinut olla. Eikä meren rantaa.
No eipä ollut, ei. Eikä se Havukka-Ahon ajattelija ihan noilla sanoilla alkanutkaan. Mutta melkein. Voit itse tarkistaa, jos se löytyy hyllystäsi. Minulla sellainen on. Kulunut ja useampaan kertaan luettu. Ensimmäinen kerta koulussa Somerolla, muistaakseni joskus kolmetoista vuotiaana. Sen jälkeen useampaan otteeseen, muutaman vuoden välein. Viimeksi Andalusian aurigossa vajaa vuosi sitten, kun koti-ikävä yllätti.
Voisin melkein sanoa, että Havukka-Ahon ajattelija on kirja, joka avasi aivan uudenlaisen lähestymistavan lukemiseen. Kiitos siitä kuuluu kouluaikaiselle äidinkielen opettajalle (nimeä en millään saa mieleeni), joka luetutti ja keskustelutti meillä jässiköillä Huovista. Hän myös suhtautui erittäin kannustavasti meidän ainekirjoituksiimme. Hän oli opettaja paikallaan!
Havukka-Ahon ajattelija pitää sisällään harvinaislaatuisen määrän luontokuvausta, ihmistyyppien monisärmäisyyden kuvausta sekä kiistämätöntä näyttöä maalaisjärjen ja korpifilosofian riemullisesta kirjaoppineisuuden päihittämisestä. No, tietysti pieniä myönnytyksiä lisensiaateille toki tehdään.
Joka kerta kirjaa lukiessa tulee selittämättömällä tavalla hyvä olo. Tulee usko siihen, että elämää on vieläkin näiden urbaanien ympyröiden ulkopuolella. Tulee usko tavallisen pihkantuoksuisen ihmisen oikeassa olemiseen elämän peruasioissa. Tulee usko sinisten ajatusten ylivertaisuuteen.
Kirjoitin tämän ihan vaan siitä syystä, että huomasin TV1:n tarjoavan tänä iltana Kari Väänäsen ohjaaman elokuvan Havukka-Ahon ajattelija. Elokuva esitetään kolmessa osassa sunnuntai-iltaisin. Konstaa esittää Kai Lehtinen ja muista rooleissa löytyy mm. H-P Björkman, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala ja Kati Outinen. Jotkut kriitikot sanovat Kai Lehtisen tehneen tässä parhaan roolinsa. Kuulostaa lupaavalta.
Ennen iltaa ehdit vielä hyvin tarkistaa, miten se Havukka-Ahon ajattelija oikein alkoikaan. Voit vaikka vähän selailla kirjaa sieltä täältä, niin pääset sitten illalla paremmin sisään Veikko Huovisen sekä Konsta Pylkkäsen mielen- ja luonnonmaisemiin.
”Antoisaa elokuvailtaa” sanoisi eräs arvostamani alan mies tässä kohdin.
