Leijailen

   

    Bussi rullaa asemalta lähdettyään alamäkeen kohti Leppäsuon Shelliä.  Lokakuinen viima paiskoo vesipisaroita ikkunaan josta pystyn erottamaan vain autojen jarruvaloja pimenneessä illassa.  Jo Lauttasaaren sillalla bussin lämpö alkaa vaikuttaa, raukeus ja hyvä olo leviää popliinitakin pystyyn nostetun kauluksen sisään.
  
    Mielikuvat tulevaisuudesta sekoittuvat nykyhetkeen.  Seitsentoistavuotiaalle maailma on avoinna.  Helsinki edustaa sitä kaikkea uutta aikaa ja maailmaa, joka vielä reilu vuosi aiemmin oli Somerolta katsottuna tavoittamattomissa.  Nyt se on todellisuutta.  Sitä täytyy ahmia joka solulla.

    Tuijotan ikkunasta täysin pimeää maisemaa. Jorvaksentiellä on tievaloja vain harvakseen ja tienvarressa taloja vielä harvempaan.  Mielen täytti Miles Davis, Coleman Hawkins ja Roland Kirk.  Tuntui täysin epätodelliselta, että eilen illalla olin nähnyt ja kuullut näitä maailmantähtiä aivan elävinä Messuhallin lavalla.
 
    Koko tämän illan olin kävellyt levottomana Helsingin keskustassa, istunut parissa kahvilassa ja ajatellut elämää tuon kokemani jälkeen.  Olin varma vain yhdestä asiasta: ilman musiikkia oli mahdotonta kuvitella elämää.  Musiikki on tärkeintä, siinä on kaikki.
 
    Keveyden tunne sai ajatukset unenomaiseen tilaan.  Tulevaisuuden tulemista pitäisi nopeuttaa mutta samalla halusin leijua tässä tämän hetken epätodellisessa tilassa.  Hämärässä bussissa joka junnaa sitkeästi pimeyden läpi Finnoontien mutkissa.

    Olin viimeisen vuoden aikana katsonut West Side Storyn useita kertoja.  Olin haltioitunut Erkko Kivikosken ja Maunu Kurkvaaran uudesta suomalaisesta elokuvasta.  Olin lukenut P. Saarikoskea ja P. Mustapäätä.  Olin käynyt kuuntelemassa Esa Pethmania ja Carolaa kuin myös Ronnie Kranckin taitavaa orkesteria. Kotona olin pyörittänyt vinyyleiltä Coltranea ja Mulligania.  Saksofonilla juoksuttanut skaaloja illasta toiseen.  Kaikki tuo yhdessä muodosti sen suuren ja sekavan tunteen tulevasta, joka oli jo aivan käden ulottuvilla.
 
    Bussi kääntyi Espoon sairaalan jälkeen Lindholmin Sahan kulmalta viimeiselle etapille ennen Tuomarilaa.
 
    Tuo bussimatkan tunnelma 7.10.1964 on syöpynyt mieleeni.  Siihen on tietysti sekoittunut tunnekuvia monista muista myöhäisillan busseissa tehdyistä matkoista.  Puolityhjässä pimeyden keskellä liikkuvassa bussissa tuntee olevansa ajattomassa tilassa.  Voi vain leijailla menneen ja tulevan rajamaastossa irti kaikesta.  Unohtaa oman rajallisuutensa ja unelmoida.  Olla taas seitsemäntoistavuotias.