Bussi rullaa asemalta lähdettyään alamäkeen kohti Leppäsuon Shelliä. Lokakuinen viima paiskoo vesipisaroita ikkunaan josta pystyn erottamaan vain autojen jarruvaloja pimenneessä illassa. Jo Lauttasaaren sillalla bussin lämpö alkaa vaikuttaa, raukeus ja hyvä olo leviää popliinitakin pystyyn nostetun kauluksen sisään.
Mielikuvat tulevaisuudesta sekoittuvat nykyhetkeen. Seitsentoistavuotiaalle maailma on avoinna. Helsinki edustaa sitä kaikkea uutta aikaa ja maailmaa, joka vielä reilu vuosi aiemmin oli Somerolta katsottuna tavoittamattomissa. Nyt se on todellisuutta. Sitä täytyy ahmia joka solulla.
Tuijotan ikkunasta täysin pimeää maisemaa. Jorvaksentiellä on tievaloja vain harvakseen ja tienvarressa taloja vielä harvempaan. Mielen täytti Miles Davis, Coleman Hawkins ja Roland Kirk. Tuntui täysin epätodelliselta, että eilen illalla olin nähnyt ja kuullut näitä maailmantähtiä aivan elävinä Messuhallin lavalla.
Koko tämän illan olin kävellyt levottomana Helsingin keskustassa, istunut parissa kahvilassa ja ajatellut elämää tuon kokemani jälkeen. Olin varma vain yhdestä asiasta: ilman musiikkia oli mahdotonta kuvitella elämää. Musiikki on tärkeintä, siinä on kaikki.
Keveyden tunne sai ajatukset unenomaiseen tilaan. Tulevaisuuden tulemista pitäisi nopeuttaa mutta samalla halusin leijua tässä tämän hetken epätodellisessa tilassa. Hämärässä bussissa joka junnaa sitkeästi pimeyden läpi Finnoontien mutkissa.
Olin viimeisen vuoden aikana katsonut West Side Storyn useita kertoja. Olin haltioitunut Erkko Kivikosken ja Maunu Kurkvaaran uudesta suomalaisesta elokuvasta. Olin lukenut P. Saarikoskea ja P. Mustapäätä. Olin käynyt kuuntelemassa Esa Pethmania ja Carolaa kuin myös Ronnie Kranckin taitavaa orkesteria. Kotona olin pyörittänyt vinyyleiltä Coltranea ja Mulligania. Saksofonilla juoksuttanut skaaloja illasta toiseen. Kaikki tuo yhdessä muodosti sen suuren ja sekavan tunteen tulevasta, joka oli jo aivan käden ulottuvilla.
Bussi kääntyi Espoon sairaalan jälkeen Lindholmin Sahan kulmalta viimeiselle etapille ennen Tuomarilaa.
Tuo bussimatkan tunnelma 7.10.1964 on syöpynyt mieleeni. Siihen on tietysti sekoittunut tunnekuvia monista muista myöhäisillan busseissa tehdyistä matkoista. Puolityhjässä pimeyden keskellä liikkuvassa bussissa tuntee olevansa ajattomassa tilassa. Voi vain leijailla menneen ja tulevan rajamaastossa irti kaikesta. Unohtaa oman rajallisuutensa ja unelmoida. Olla taas seitsemäntoistavuotias.
Olen asunut kahteen otteeseen Helsingissä, viimeksi 2012 - 2014 Jätkäsaaressa. Jätkäsaari oli sinne muuttaessamme aivan rakentamisen alkuvaiheessa, talomme oli ensimmäinen joka sai asukkaat. Käytännössä elimme siis keskellä valtavaa rakennustyömaata ja kaaosta.
Mieluisimmat kohteet kävely- ja kuvausretkille olivat Kaivopuistossa ja Eiranrannassa. Meren läsnäolo oli siellä voimakas ja olen aina tykännyt merestä. Tykännyt siis siitä lähtien kun olen päässyt meren kanssa tekemisiin. Armeija-aikana Isosaari opetti. Nämä rannat olivat oikeastaan ainoa paikka jossa tunsin Helsingissä viihtyväni.
Näiden parin vuoden aikana sain oppia huomaamaan että aika kulkee kulkuaan ja että me oikeasti vanhenemme. Väkisinkin Helsingistä etsi niitä tuntemuksia ja sitä henkeä, joka siellä oli ollut nuoruudessani joskus -60 luvulla. Ja eihän Helsinki todellakaan ollut enää se sama enkä tietenkään minäkään. Helsingistä oli tullut jotenkin ”tekokansainvälinen” ja ”tekomoderni”, minusta kehityksen kelkasta tipahtanut vanha waari.
Muistoksi tuolta parin vuoden visiitiltä jäi melkoinen määrä valokuvia. Ne säilyvät toivottavasti paremmin kuin muistikuvat harvenevien hiusten alla.
Olen poiminut tähän kokoelman kuvista joissa Helsinki näkyy sellaisena kuin sen koin. Meri ja kuvaukselliset puut, Jätkäsaaren rakennustyömaa sekä myös jotain itse kaupungista. Osa kohteista on ajattomia, osa hyvinkin nopeasti muotoaan muuttavia. Ainakin meri on ajaton, kuten myös se aavan meren tuolla puolen jossakin oleva maa.
Somerosta on sanottu, että siellä on enemmän sikoja kuin ihmisiä. Se pitää edelleen paikkansa - tosin nykyään kanoja on vielä sikojakin enemmän. Antanee ehkä jonkinlaista kuvaa kaupungin elinkeinorakenteesta. Ja kyllä niitä viljeltäviä peltojakin tästä kaupungista löytyy.
Hämeen Härkätie on olennainen osa Someroa, Someron historiaa. Kuten myös hämäläisyys. Hämäläisyys onkin yksi niistä harvoista asioista joista tunnen ylpeyttä. Ja siitäkin ilman sen kummempaa omaa ansiota. Hämäläisyydessä on jotakin samanlaista jäyhää kuin pohojalaisuudessa. Toki varmaan sitä jotakin on myös savolaisten mielestä savolaisuudessa, ja suotakoon se heille.
Tietysti olen ylpeä myös somerolaisuudestani. Siitä että olen täällä syntynyt ja elämän alkeita itseeni imenyt. Jälkeenpäin ajatellen olen varsinkin niiden parin viimeisen täällä viettämäni vuoden aikana omaksunut useita asioita ja katsomuksia, jotka ovat kantaneet toisinaan vaikeidenkin aikojen läpi. Somero on kulkenut mukanani koko tämän 70 vuoden mittaisen matkan.
Jos minulta nyt kysyttäisiin että mitä se somerolaisuus sitten oikeastaan on ja miten se ilmenee, en rehellisesti sanottuna osaisi tuohon kysymykseen vastata. Yleensä muualta kotoisin olevat ihmiset mainitsevat heti Rauli Somerjoen, Unto Monosen, M.A. Nummisen ja Pentti Nikulan kun he haluavat osoittaa Somero-tietämystään. Toki nämä ovatkin hyviä esimerkkejä somerolaisista, heistä kannattaa olla ylpeä. Heistä ehkä näkee miten käy, kun juo riittävästi somerolaista kraanavettä! Näiden herrojen teot ja elämä eivät kylläkään yksistään selitä mitä somerolaisuus on.
Nyt kun olen taas somerolainen, on hyvä mahdollisuus yrittää tuostakin ottaa parempaa selkoa. On ainakin vertailukohteita asuttuani useissa paikoissa täällä eteläisimmässä Suomessa. Jos sitten joskus saankin selville mitä somerolaisuus on, en edes yritä sitä muille selittää. Ei sitä kuitenkaan ymmärtäisi kuin toinen somerolainen (varsinkaan jos käyttäisin Someron murretta!).
Kuvia Hämeen Härkätien varrelta:
http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/search/label/H%C3%A4meen%20H%C3%A4rk%C3%A4tie
Voihan tietysti sanoa että olen tullut laiskaksi. Toisaalta, ehkä olen vaan asettunut. Yrittänyt löytää sopivaa olotilaa. Tai sovitaanko että olen pitänyt välivuoden blogista.
Levottomuus kuitenkin kasvoi välivuoden mittaan, selvästikin vieroitusoireita. Olenko lainkaan olemassa jos en kirjoita blogia?
Olen yrittänyt todistaa olemassaoloani ruumiillisen työn avulla - rasittumalla kuntooni nähden liian rankasta raatamisesta. Viime kevättalvesta alkaen olen pitänyt työleiriä mökillä. Kaatanut puita, repinyt juuria, pilkkonut klapeja, kaivanut kiviä ja kärrännyt maata. Muokannut nurmea, istuttanut puita ja pensaita. Heilunut hullun lailla risukossa.
Olen purkanut vanhaa lattiaa uuden tieltä, rakentanut terassia ja valanut kellaria. Naulannut, ruuvannut, porannut, sahannut, höylännyt, hionut.
Ja kyllä vain: kroppani on iltaisin todistanut että olen olemassa! Selkää on kivistänyt, kramppi riivannut jalkoja ja käsiä monien muiden vaivojen ohella.
Kuin pisteeksi i:n päälle tuli marraskuussa tämä Someron asunnon remontointi sekä koko muuttorumba joka hoidettiin vaimon kera kahdestaan. Jouluun mennessä kaikki saatiin kuitenkin kunnialla pääosin hoidetuksi.
Seitsenkymppiselle ukolle tuo 2017 oli melkoisen rankka rupeama. Oli kuitenkin palkitsevaa nähdä kättensä aikaansaannoksia. Ruumiillisesta työstä vieraantuneelle se antoi aivan uudenlaista sisältöä elämään. Siitä kaikesta oppi nauttimaan! Olisiko ollut se sisäinen maalaispoika joka jostakin syvyyksistä nosti päätään.
Ympyrä on siis sulkeutunut, olen palannut alkuun, Somerolle. Monenlaista olen ehtinyt lähtöni jälkeen vuosikymmenien aikana kokea ja se tietysti on muuttanut miestä. Onko se utelias ja elämän ihmeellisyyksistä kiinnostunut poika eksynyt jonnekin matkan varrelle ja tilalle astunut vanha kyyninen ukko? Ehkä, mutta toivottavasti se poikakin sieltä vielä löytää perille.
Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.
