Pitäisikö taivaanrannanmaalarin saada valmistakin?

   
    Merkillistä!  Maailmassa tuntuu olevan aina vaan enemmän ja enemmän kaikkea mielenkiintoista.  Kaikenlaista, mistä haluaisi enemmän tietoa, mihin haluaisi perehtyä ja mitä haluaisi vielä kokeilla ja oppia tekemään.  Luulisi, että tässä iässä ei enää olisi niin valtavasti uusia asioita jotka vetävät puoleensa.  Pah, niitä on paljon enemmän kuin mihin millään pystyy paneutumaan.

    Siinä on sekin huono puoli, että runsaudenpula saa aikaan sen, että kaikki tuntuu jäävän puolitiehen.  Jos nyt edes ehtii jonkun asian kanssa edes alkuun, kun jo uusi kiinnostava juttu kurkkii nurkan takaa.  Tulee pompittua asiasta toiseen kauhealla innolla ja kiireellä.  Toki usein tulevat vastaan myös omat rajat vaikka halua ja tahtoa olisikin.  Juttu kuivuu sen tosiasian huomaamiseen, että eihän minulla ole pienintäkään mahdollisuutta tähän.  Ei ole tietoa, taitoa, osaamista eikä mitään muutakaan mitä asia vaatisi.

    Hassuinta on, että sen huomaaminen ei pitkäksi aikaa lannista.  Hetikohta  löytyy uutta mihin voi rynnätä niin että höyhenet pöllyää.  Johtuneeko tuo siitä, että kun aika tiimalasissa vähenee, niin ehtimisen tarve kasvaa.  Vai tuleeko sitä vaan vanhemmiten niin pöljäksi, että todellisuudentaju hämärtyy.  Varmaan paljon sitäkin, mutta ehkä vähän syytä on myös siinä ärsykkeiden tulvassa joka tauotta ryöppyää tietoisuuteen.

    Uuden asian saadessa kämmenet hikoamaan pitäisi varmaan eristää itsensä välittömästi sellaiseen paikkaan jossa ei kuulisi muuta maailmaa.  Miettisi ja tuumailisi, vaikkapa kokeilisikin.  Antaisiko tämä minulle mitään.  Minkä onnellisen olotilan saavuttaisin jos tämän hallitsisin. 

    Tuo eristäytyminen virikkeiden tulvalta tuntuu mahdottomalta.  Lienee parasta vaan totutella ajatukseen, että loppuelämä kuluu päättömään pomppimiseen erilaisten ”tämähän on mielenkiintoista” huomioiden välillä.  Eihän sillä lailla mitään valmista ikinä tule, mutta tulisiko sitten muutoinkaan.

    Kansakoulun aikainen opettajani Ester Savikurki (taiteilijanimeltään Ester Ahokainen) laittoi mittasuhteet kohdalleen ja tiivisti tuon ajatuksen valmiiksi saamisesta ja uuden mielenkiintoisen etsimisestä.  Tuo runo on liidulla kirjoitettuna kuvan taulussa.

 

”Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä
olipa arki tai pyhä?

Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.”

    (Kuva on otettu viime toukokuussa Somerolla Hovilan kartanon vintille pystytetyssä näyttelyssä:  Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960.)

 

Se on taas tätä

    Kuukausi Espanjassa on jälleen muisto vain.  Tämän kertaisiin muistoihin mahtuu muistelemista vähän pidempäänkin; se 25.1 aamuinen maanjäristys.  Se tunne ei kovin äkkiä häviä mielestä.  Se voima joka hotellia ravisteli, oli pelottavaa, pakko se on myöntää.  Niiden lyhyiden hetkien aikana käväisi monenlaista mielessä.  Päällimmäisenä oli samankaltainen tunne kuin lentokoneessakin.  Itse ei voi mihinkään vaikuttaa - tulee mitä tulee.  Jälkijäristyksiä tuli pitkään ja useita.

    Järistys oli voimakkuudeltaan 6,3.  Se ei aiheuttanut tuhoa kummallakaan puolella Välimerta.  Taiwanilla oli muutama päivä sitten 6,4 ja siellä sortui rakennuksia.  Malagan seutu on Espanjan altteinta aluetta maanjäristyksille ja siksi siellä on kiinnitetty huomiota rakennuskannan kestävyyteen.  Kuitenkin alueella on runsaasti rakennuksia, jotka eivät täytä nykyisiä määräyksiä.  Tutkimukset ja laskelmat kertovat, että voimakkuudeltaan 7,0 järistys aiheuttaa alueella jo melkoisia vaurioita rakennuksille.

    Extremaduran alueella, Trujillossa, vietettiin viimeinen viikonloppu.  Alue poikkesi huomattavasti rannikon maisemista.  Laajoja viiniviljelmiä, isoja lammaslaumoja, mustia sikoja ja tietysti härkiä.  Vaikka maisema olikin huomattavan tasaista, kyllä komeita vuoristojakin löytyi.  Paikallisissa ravintoloissa vierailut olivat sitten aivan oma lukunsa.  Onneksi meillä oli matkassa kaksi kielitaitoista, joista toinen, vävy, osoittautui taitavaksi järjestelijäksi sekä varsinaiseksi sosiaalisten taitojen mestariksi! 

    Mutta menihän matkalla tietysti jotakin perusteellisesti pieleenkin.  Tarkoituksenihan oli kuvata runsaasti.  Ensiksi sattui se typerä kameran laturin unohtaminen El Bosquen reissulta.  Lainakamera ei ollut objektiiviltaan kuin korkeintaan tyydyttävä.  Ja sitten toinen vieläkin typerämpi juttu Extremaduran reissulla.  Jostain syystä sain päähäni työntää linssisuojuksen housuntaskuuni aina kun ryntäsin kamera tanassa kuvaamaan.  Sitten kun oltiin jo paluumatkalla kohti Sevillaa, vahingossa satuin vilkaisemaan vilkaisemaan linssiä.  Siinä oli pilvittäin pientä valkoista paperipölyä, peräisin linssisuojuksen kanssa samassa taskussa olleesta nenäliinasta.  Päästin silloin vähän painavampaa sekä painokelvotonta tekstiä suustani!

 
    No, matkalla ottamistani noin 800 kuvasta olen ensimmäisellä läpikäynnillä saanut kovalla työllä aikaiseksi 13 (!) kuvapankkien laatukriteerit täyttävää kuvaa.  Ehkä sieltä ajan kanssa vielä jokusen onnistun työstämään kelvolliseksi.  Yli 50 vuotta kuvaamista harrastaneenakin on näköjään mahdollista tehdä näin aloittelijamaisia mokia.  Ehkä se oli liika innostuneisuus kun kostautui.

    Mutta entäs Suomen talvi ja lumi?  Se taisi mennä parhailta osiltaan tänä vuonna sivu suun (ja kameran).  Vaikka toisaalta - sitähän me juuri karkuun lähdettiinkin.