Onko ainoastaan nuorille ihmisille ominaista suunnitella tulevaa elämää? Ovatko elinvuosiltaan seitsemääkymppiä lähestyvät jo luopuneet visioistaan ja elämänsä suunnittelusta?
Tämä on helppo tapa aloittaa kirjoitus - tehdä itselleen kysymyksiä, joihin luulee tietävänsä vastauksen. Tällä kertaa näihin kysymyksiin minulle suorastaan tyrkytettiin vastauksia, kun kolme muutaman vuoden eläkkeellä ollutta ukkoa vietti yhteisen päivän Tallinnassa. Vielä virtaa!
Olemme viime vuosina tavanneet harvakseltaan, nykyään vähän useammin. Jutut kiersivät tuttuja ratoja: muisteltiin kauan sitten yhdessä koettuja asioita, vertailtiin sairauksia ja lääkelistoja sekä pohdittiin nykyistä elämäntilannetta. Maailmanpolitiikkaakaan ei tietysti unohdettu. Käytiin syömässä, nauttimassa leivoskahvit sekä tietysti vähän kuohuvaakin.
Kaikilla meillä ovat säilyneet tietyt ominaiset luonteenpiirteemme, vaikka elämäntavat ja asenteet olisivat enemmän tai vähemmän muuttuneet. Jonkun vuodet ovat kuluneet tasaisemmin, joku on vähän levottomammin koko ajan etsinyt paikkaansa. Elämänkokemusta on kuitenkin jokaiselle kertynyt, se auttaa asettamaan asioita ja ilmiöitä omille paikoilleen, painoarvonsa mukaan.
Merkittävää oli kuitenkin se, että kaikilla meillä on selkeitä suunnitelmia tulevaisuutemme suhteen. Suunnitelmia, miten aikoo loppuelämäänsä viettää. Ei puhettakaan mistään ”pysähtyneisyyden ajasta”. Asumisen ja elämisen suhteen on suunnitelmia, samoin harrastusten. Näitä sen tarkemmin erittelemättä tuli selväksi mikä suunnitelmissa on päällimmäisenä: elämän tekeminen helpommaksi. Vanheneva kroppa ei enää pysty samaan kuin nuorempana. Keskustellessa kävi selväksi, että elämässä on osattava myös nautiskella. Nautiskella niistä asioista mitkä tuntuvat mieluisilta. Ei se ole syntiä, vaikka luterilainen puurtajan mentaliteetti vastaan hangoittelisikin.
Vaikka elämä olisikin jo pääpiirteissään takana, on tulevaisuus kuitenkin jokaisella vielä edessä. Ja se tulevaisuus saattaa antaa joskus jopa enemmän kuin jo takana oleva elämä on pystynyt antamaan. Siihen kannattaa satsata. Se saattaa olla se merkittävin hetki ikuisuutta.
Tuo pääkoppa on merkillinen keskusyksikkö. Se huomioi kaikki muutokset ihmisen olemisen tilassa, asennossa. Olen kuun alusta alkaen joutunut rehkimään pienen remontin kanssa. On irrotettu kalusteita, revitty seinää, purettu lattiaa, jyrsitty ja hiottu, nostettu ja kannettu, kumarruttu ja kurkotettu. Se on käynyt vanhan, lokoisaan oleskeluun jo tottuneen miehen kropan päälle. Tuo pääkopan keskusyksikkö on siis rekisteröinyt sen, ja ohjannut kaiken energian fyysisestä ponnistelusta selviytymiseen. Ei puhettakaan, että olisi sijaa ajatuksille vaikkapa blogin päivityksiin. Ainoa luovuuden muoto jonka pääkoppa sallii on se, että sovittelet yhteen omat työsi sekä putkimiehen, sähkömiehen ja laattamiehen aikataulut. Ja tietysti kaikkien tarvikkeiden hankinnat ja toimitusaikataulut. Ja homma jatkuu vielä pari viikkoa, vielä pitää kaivaa jostakin lähes lopussa olevaa energiaa. Siinäpä aivoille ohjailtavaa - tuolta pois ja tuonne lisää.
Tuo edellinen oli eräänlainen selitys ja anteeksipyyntö hiljaisuudestani somen suuntaan. Kirjoitusten harveneminen ei siis johdu hämäläisestä hitaudesta, ainakaan kokonaan. Eikä toki laiskuudestakaan, on vaan iltaisin ollut niin loppu fyysisesti, että ei ole jaksanut kynään tarttua.
Se on jännää, mitä ruumiillinen työ saa tottumattomassa kropassa aikaiseksi. Käsiä kramppaa, selkää polttelee, jalat ovat aivan tönkkönä ja joka paikkaa särkee. Ruumiillista työtä tekevälle nämä minun hommani eivät olisi aiheuttaneet mitään seuraamuksia. Eikä varmaan minullekaan joskus aiemmin. Nyt lihaskunto on päässyt rapistumaan ja vanhaa ihmistä alkaa enenevässä määrin jäytää nivelien jäykkyys, notkeuden puute. Helpotkin hommat muuttuvat lähes mahdottomiksi jos joutuu taivuttamaan itseään vähänkin hankalampaan asentoon. Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan tuo lattiantasossa työskentely, kyykyssä ja kumarassa työskentely. Siinä on tarvinnut sitä sitkeyttä ja jääräpäisyyttä, joka aina välillä on nimetty synnikseni. Mutta kuten isäni tapasi sanoa: ”kun sitä oikeen vaan yritti, niin kyllä se siitä sit lopulta onnistu”. Kyllä isä tiesi!
Tänään on pakko pitää vapaapäivä. Täytyy hoitaa juoksevia asioita, piipahtaa kaupungilla ja kirjoittaa postaus blogiin (no blogihan tuli jo hoidettua). Kesäkin ehti suorastaan räjähtää silmille, jokohan ne ihmiset kaupungilla kulkevat kesähepenissä?
Ai niin, onkohan minun sieluni nyt huonoissa kantimissa kun tuo ruumis on näinkin heikossa hapessa?
Kevään yhdeksäntoista hetkeä.
Kierros keväisillä rannoilla osoitti kesän todellakin olevan tuloillaan. Vihreyttä ja kukkaloistoa riittää, lämpöä jäi vähän kaipaamaan. Kuvat eivät selityksiä kaipaa, mutta jotenkin kuitenkin nimesin ne. Kierros kulki Telakkarannasta Tähtitorninmäen kautta Kauppatorille.
Tilauksia odotellessa
Telakkapuistikon Kohottava voima
Pyhiinvaeltajanpuiston kuvajainen
Toiset ovat toisia vihreämpiä
Istuva mänty
Urbaani liikuntapuisto
Temppeli luonnontemppelissä
Haaksirikkoiset Tähtitorninmäellä
Tästä tunnet Helsingin
Muinainen näköalatasanne
Väriä vihreyden keskelle
Kohti korkeutta
Silakkakauppaa japanilaisittain
Herrat jonottavat aamusuolaisiaan
Maailmanpyörä ja keinonurmipuisto
Turistille kaikkeea mitä turisti tahtoo
Sukellus Katajanokan siltojen alle
Turisti kuvaa toista turistia, täällä ei voi välttyä kuvatuksi tulemiselta
Ei kahta sanaa, etteikö Korkeasaareen luokkaretkelle
Olen muutamina viime päivinä ollut vähän enempi tien päällä, istunut autossa ja kuunnellut radiota, Radio Suomea. Radiota tulee nykyisin kuunneltua harvemmin ja sen vuoksikin nykyinen suomalainen iskelmätarjonta on jäänyt vähän vieraammaksi. Nyt satuin kuulemaan alkuiltaan ajoittuvaa Sekahaku nimistä ohjelmaa. Siinä soitettiin myös vähän vanhempaa iskelmämusiikkia, ja korviini pisti väkisinkin sellainen ylenpalttinen nuoruuden ikävöinti, kaipaus ja ihannointi. Se tuli esiin niin laulujen sanoissa kuin myös toivojien toiveiden perusteluissa. Kyllä taas tuli niin selvästi esille, millainen sielun peili, kansakunnan tunteiden tulkki tämä suomalainen iskelmä on ja on ollut.
Mietin siinä itsekseni, että millaiset ihmiset mahtavat eniten ikävöidä ja kaivata nuoruuttaan. Itse en niin erityisen suurella kaiholla muistele nuoruusvuosiani, toki tiettyjä asioita tulee ikävä. Mutta tiettyjä asioita taas puolestaan muistelee vähän huvittuneesti ja jotkin asiat olisivat kernaasti saaneet jäädä tekemättäkin. Niin että oliko minun nuoruuteni sitten jotenkin ankea ja surkea, koska en sitä niin suunnattomasti ikävöi. En kylläkään missään tapauksessa koe sitä sellaiseksi. Vai onko näillä nuoruuden kaihossa rypevillä sitten ollut niin kertakaikkisen erinomainen nuoruus, että sitä sitten hautaan saakka ikävöidään. Vai eikö heillä ole sitten nuoruusvuosien tapahtunut mitään suurenmoista, jotain, mikä voisi olla nuoruuden veroista.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään paheksua tai pitää omituisena nuoruuttaan kaipaavia. Jokaisella on siihen varmastikin aivan perustellut syynsä ja saattavatpa he ammentaa sieltä voimavarojakin. Asennoitumiseni saattaa johtua siitä, että olen useampia vuosia sitten hyväksynyt ajan kulumisen ja vähenemisen, sekä siihen liittyen oman vanhenemisen. Olen yrittänyt opetella elämään niin kuin vanhenevat ihmiset elävät. Vähän verkkaisemmin ja voimavarani tiedostaen. Olen yrittänyt löytää tämän elämänvaiheen hyviä puolia, enkä pyrkinyt kynsin hampain taistelemaan vastaan ja kieltämään vanhenemistani.
Nuoruus on kieltämättä parasta aikaa nuorille! On vähän sääli, jos se on jäänyt ainoaksi hyväksi ajaksi koko pitkän elämän aikana. Haluaisin minäkin toki poimia rusinoita pullasta - säilyttää tiettyjä asioita ja ominaisuuksia ajalta jolloin olin nuori. Se vaan ei ole mahdollista. Tosiasiat on uskallettava tunnustaa itselleen ja opeteltava elämään vanhenemiseen liittyvien asioiden kanssa. Kyllä meillä vanhoillakin todennäköisesti on sentään jotain, mitä nuoret puolestaan haluaisivat meiltä. Ehkä.
Niinpä! Kaikkihan me olimme aikoinamme nuoria, vahvoja, taitavia, tietäviä, komeita ja kauniita. Sen me kaikki olemme kokeneet. Mutta valitettavasti kaikki ne, jotka ovat olleet nuoria, eivät ole saaneet kokea vanhenemisen mukanaan tuomia kokemuksia. Monen elämänkaari on katkennut kesken matkan. He ovat jääneet vaille monia kokemuksia joita me olemme eläneet. Tämä monenlaisten kokemusten määrä ja kirjo onkin juuri mielestäni hienointa vanhana olemisessa!
P.S. Mutta mikä onkaan sen mukavampaa, kuin muutaman viinilasillisen jälkeen oman ikäisten seurassa muistella, mitä kaikkea nuorena tehtiin ;)
”Tuuli tuo aallon rantaan
tuuli aallon vie
ja vesi kaivertaa kiveen
vuosien tien.
Eivät toistu aaltojen muodot
vain liike on ikuinen
ja turha on muistella tuulta
joka katosi lauluineen.
Joka hetki tuo uuden laulun
joka hetki laulun vie
ja laulut kirjovat aikaan
ihmisen tien.
Kaikki muuttuu - vaan ei itsestään
sinä muutat kaiken - vaan et yksinään.
Kaikki muuttuu
kun moni tarttuu asiaan
ja ohjaa ikuisesti
muuttuvaista muuttumaan.”
(Matti Rossi: Laulu liikkeen ikuisuudesta)
