Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.
Tuolla, noin kahdensadan metrin päässä, on Rampperi, paikka jossa synnyin. Siellä asuivat silloin isäni vanhemmat, siis mamma ja pappa sekä oma isäni ja äitini. Siellä minäkin asuin ensimmäiset puolitoista vuottani. Nyt talon paikan voi enää juuri ja juuri havaita metsittyneellä rinteellä.
Käännyn paikallani noin 150 astetta vasempaan. Ehkä noin sataviisikymmentä metriä siihen suuntaan löytyy pienen mökin vanhat perustukset. Sen mökin rakensi isäni. Sodan jäljiltä rakennustarvikkeita oli vaikea saada ja sen vuoksi rakentaminen työn ohella olikin aikaa vievää ja hankalaa. Mökki kuitenkin valmistui, ja ymmärtääkseni muutimme sinne jouluksi 1948. Vuonna 1957 juuri joulun alla muutimme sieltä pois. Neljän lapsen kanssa asuminen niin pienessä mökissä kävi liian hankalaksi.
Käännyn taas vasempaan suunnilleen 90 astetta. Alle sadan metrin etäisyydellä on aikoinaan mammalaksi kutsuttu talo, jonka mamma ja pappa hankkivat muistaakseni 1953. Siitä tuli minulle lähes toinen koti, niin paljon vietin siellä aikaani silloin. Myöhemminkin kyläilin siellä aina kun vain mahdollista. Oppikoulun 5. luokan ajan jopa asuin siellä muun perheen muutettua Espooseen. Nyt paikkaa pitää setäni kesäasuntonaan.
Seison isäni 70-luvun lopulla rakentaman kesämökin pihalla. Mökki on luettelemieni paikkojen muodostaman kolmion sisällä. Lähes keskellä tuota kolmiota, jossa vietin 10 ensimmäistä vuottani. Nuo kolme tärkeää paikkaa muodostivat silloisen maailmani. Se oli maailma, jossa opin kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan ja laskemaan, maailma jossa oivalsin ja koin asioita ensimmäisen kerran elämässäni. Siihen maailmaan kuului metsää, peltoa, eläimiä - kaikkea mistä maaseutu muodostuu. Siihen kuului tietysti myös monenlaisten töiden opettelua, mutta kuului siihen myös ensimmäisen sputnikin näkeminen iltaöisellä taivaalla.
Samalla paikalla katselin nyt syyskuun alussa pimeänä yönä kirkkaalle tähtitaivaalle. Sillä hetkellä ja siinä paikassa vahvistui päätös, päätös jonka toteuttaminen vaati vielä monta viikkoa ja monenlaista paperien pyöritystä. Useamman vuoden jossain mielen sopukoissa pyörinyt asia on nyt kuitenkin lopulta toteutunut. Olen riittävän kauan matkannut elämääni eteenpäin ja lopulta saapunut takaisin lapsuuteni mystiseen kolmioon. Toinen jalkani on nyt jälleen tukevasti Somerolla, edesmenneen isäni rakentaman mökin vaaliminen on nyt minun harteillani. Vanhaksi piti elää jotta ympyrä sulkeutui.
Tähän syksyyn ei ole paljoa muuta mahtunutkaan. Mökki on vienyt kaiken ajan ja ajatukset. Outoja tuntemuksia, vanhoja muistoja. Metsän kohinaa, kurkiauroja, kuuraisia pellon pientareita.
Eilen suoritin rakasta terapiaani: poltin risuja mökin takana. Ei muita ihmisiä lähimaillakaan. Iltapäivällä tuuli alkoi nousta ja sade teki tuloaan. Hämärä laskeutui hiljaiseen maisemaan. Viivyttelin poislähtöä katsellen punaisena hehkuvaa nuotion hiillosta. Tuntui kuin isä katselisi touhujani ja olisi tyytyväinen päätöksestäni.
