Näin tässä pääsi käymään. Ei se edellinen postaus jäänytkään tämän vuoden viimeiseksi. Sydämen päällä oli vielä jotain mikä vaati kirjoittamista, eikä se liity jouluun.
********************
Maailma on täynnä ongelmia. Maailma on täynnä murhetta. Maailma on täynnä toivottomuutta ja näköalattomuutta. On sotaa, ilmastonmuutosta, luontokatoa, väkivaltaa, piittaamattomuutta. Tekoäly astuu ihmisen tilalle ja valtaa uusia elämän aloja.
Tämä kaikki aiheuttaa ihmisissä ja ihmisten käytöksessä sekä toiminnassa seuraamuksia joita kaikkia ei voi ennalta arvata. Ne aiheuttavat ahdistusta ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen. Tulevaisuus on arvaamatonta. Huominen ei välttämättä enää ole se jota kannattaa odottaa sillä kukaan ei tiedä tuoko se tullessaan mitään tämänpäiväistä parempaa. Entistä aiheellisemmaksi nousee kysymys elämän mielekkyydestä, elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta.
Tunnen nykyisin hyvin usein olevani eksyksissä, vailla suuntaa ja kompassia. Kaikki hajoaa ympärillä. Merkityksellinen muuttuu merkityksettömäksi. Olen jo varmaan osittain luovuttanut, en jaksa enää aina uskoa ihmisen viisauteen, maailmamme säilymiseen tuleville sukupolville.
Ahdistaa!
Jos olisin oikein optimistinen niin voisin ehkä uskoa, että kyllä ihmisyyden ydin kaiken tämän kestää. Että sen parhaat puolet nousevat esiin kun maailma näyttää synkimmät puolensa. Empatia ja luovuus sekä kyky löytää merkityksiä kaiken toivottomuuden keskellä. Optimistina voisin tietysti uskoa, että arvaamattomuus pitää sisällään myös uusia mahdollisuuksia. Teknologian ja tekoälyn kehitys, vaikka ne herättävätkin pelkoa, voivat myös löytää ratkaisuja näihin suuriin ongelmiin sekä keinoja ihmisten elämän helpottamiseksi ja paremman huomisen luomiseksi. Sellaisen huomisen jota kannattaa odottaa. Tämä toki vaatisi meiltä tavallisilta ihmisiltäkin yksilöinä pieniä mutta tärkeitä tekoja. Tekoja joilla voisimme helpottaa uuden suunnan etsimistä niin omalle elämälle kuin koko ihmiskunnalle.
Meidän tulisi määrittää uudelleen elämän tarkoitus maailmassa jossa perinteiset totuudet ja uskomukset murtuvat ja valeuutiset sekä salaliittoteoriat leviävät kulovalkean tavoin. Onko meille tärkeintä ottaa tästä hetkestä kaikki se mikä on omaksi eduksi juuri nyt? Vai pitäisikö meidän katsoa kauemmas, toimia ja taistella nimenomaan huomisen puolesta? Onko jatkuva talouskasvu ilmastonmuutoksen ja luontokadon kustannuksella välttämättömyys, vai olisiko mahdollista hillitä yleistä kulutusjuhlaa? Kriisien keskellä ihmiset ovat aina pyrkineet etsimään jotain kestävää. Apuna ovat olleet niin taide ja filosofia kuin myös hengellisyys ja yhteisöllisyys kun on etsitty vastauksia siihen mitä on olla ihminen. Tässä etsimisessä korostuu juuri tämän hetken merkitys, vastauksien etsimistä ei voi lykätä tulevaisuuteen josta emme voi tietää, josta emme voi olla varmoja että onko sitä edes. Se on tehtävä nyt!
Mutta olenko minä niin optimistinen, että jaksaisin uskoa ja luottaa ihmisyyden ytimessä piileviin hyviin voimiin? Tietysti haluaisin olla, mutta en ole varma, antaako tämän mittainen ihmisen elämänkokemus siihen enää pohjaa. Yhä useammin huomaan etsiväni muistoistani aikaa vuosikymmenten takaa vertailuna nykyaikaan. Millaista oli olla ihminen ja millaista oli elämä vaikkapa 60- tai 80-luvulla? Tai vielä jopa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kun kaikki näytti menevän parempaan suuntaan vaikka valtamerien muovijäte ja ilmastonmuutos aiheuttikin huolta. Se muistelu on tietysti nostalgiaa ja siinä hyvät asiat korostuvat mutta kannattaisiko sieltä kaikesta huolimatta ottaa oppia joissakin asioissa?
Palaan tuonne vuosikymmenien taakse heti joulun jälkeen omassa erillisessä postauksessa, koska se on mielestäni oma kokonaisuutensa. Olkoon se nimeltään: Ennen oli kaikki paremmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti