Nyhtöbloki - Pulled blog

   

    Aivan uusi ilmiö on, että ihmiset kokoontuvat joukoittain lauantai-aamuisin Prisman oven eteen hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa.  Ovien avauduttua he kiiruhtavat kilvan kylmäaltaalle,  jonne henkilökunnan on tarkoitus purkaa viikoittainen nyhtökauralasti.  Nyhtökaurapaketit viedään kuitenkin jo suoraan rullakosta, vain nopeimmat saavat viikoittaisen annoksensa.      Ennen muinoin riitti Elovena, sillä minäkin aion ainakin toistaiseksi pärjätä.

Nyhtökaura.  Nyt! 

    Pakko päästä tunnissa Helsingistä Tukholmaan, onhan se tietysti ymmärrettävää.  Siispä Salossa on aloitettu valmistelut nopeasti liikkuvan junan testiradan rakentamiseksi.  Sitä tarkoitusta varten rapakon takaa tulee yritys, joka toteuttaa testitunnelin sekä testaukset.  Kun testaukset ovat valmiit ja tunneliputki rakennettu, on meillä vihdoinkin kauan ja malttamattomasti odotettu huippunopea yhteys Helsingin ja Tukholman välillä.  Astumme vain Helsingissä putkeen, jossa meitä odottaa 1000 km/h liikkuva juna - ja kas, kohta olemme jo Tukholmassa.  Olemme me onnellisia.  Mutta entäs Pietari; voi meitä onnettomia, kun joudumme odottamaan vielä puolen tunnin yhteyttä Pietariin.
    Ennen muinoin riitti Vikingline ja Siljaline, seisova pöytä ja pallomeri.  Niin, ja tietysti Taxfree.

 
    Autolla pitää ajaa ilman ajajaa ja kuljettajaa.  No niinpä tietysti, toki turvallisuus maanteillä ja kaupunkien kaduilla paranee huomattavasti kun autot liikkuvat somasti toistensa lomassa vailla kuljettajaa, tuota muinaisaikaista turhaketta.  Mikään ei voi enää satuttaa meitä liikenteessä kun automatiikka kuljettaa meidät turvallisesti aamuruuhkassa työpaikalle tai kesälomalla mummolaan.  Miten jotkut  saattavatkin olla niin vanhanaikaisia, että kuvittelevat auton tarvitsevan ajajaa, ohjaajaa, kuljettajaa.

Ensin kuuluu kova pauhu
sitten näkyy sauhu
viimein työntyy esiin vaunu
jota ajaa Väinö Paunu.
(Näin ennen muinoin.)

    Ennen muinoin puhelinta käytettiin puhumiseen, nykyään Pokemonien keräämiseen, valokuvaamiseen ja kaiken jakamiseen.

    Ennen muinoin musiikkia tehtiin ja soitettiin erilaisilla jousisoittimilla, puhallinsoittimilla, lyömäsoittimilla ja mitä niitä olikaan.  Nykyään riittä sopiva appssi älypuhelimessa, tabletissa tai läppärissä (entinen sylimikro).

    Ennen muinoin laitettiin ruoaksi lihapullia ja perunamuussia, tai jos hienostella haluttiin niin spaghettia tai lasagnea.  Nykyään pitäisi osata laittaa nachoja, tacoja, koftia, kasvissamosaa, chutneytä, tonkatsu-lihaa, kimchiä, satayvartaita ym sellaisia ruokia joidenka nimeä en osaa edes kirjoittaa saatikka lausua.

 
    Jos vielä jatkan tätä listaa kaikista niistä ilmiöistä, jotka minua kovasti alati hämmästyttävät, pidetään minua aivan varmasti vanhana höperönä.  Ajan kulusta ja kehityksestä tipahtaneena fossiilina, jolta pitäisi vähintäänkin viedä äänestysoikeus, katsoa pitkään ja kiertää kaukaa.  Ja blogissa sellaiset eivät ainakaan saisi mielipiteitään julkituoda.
    Mutta tuo nyhtökaura ….  Mitä me taas söimmekään ennen nyhtökauraa?

Kotiseutu - vielä kerran

  

    Nyt se sitten päättyi.

    Simonin suvun vaiheista kertova Heimat (Kotiseutu)-trilogia oli hieno ja mieliinpainuva matka halki vuosisadan (1919 - 2000). Oli haikeata jättää jäähyväiset nyt, kun heidän matkassaan oli kulkenut viikoittain yli seitsemän kuukauden ajan. Monta ihmistä ja monta ihmiskohtaloa ehti tulla tutuiksi matkan aikana, melkein kuin itsekin olisi asunut Schabbachissa ja kylän asukkaat, elokuvan henkilöhahmot, olisivat olleet tuttuja naapureita.  Tämä Edgar Reitzin luoma järkälemäinen trilogia piti sisällään 30 elokuvaa ja kesti yhteensä 52 tuntia.

* * * * *

    ”Olen varma siitä, että Heimat-sarja tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta."  Näin kirjoitti säveltäjä Kalevi Aho esseessään tästä elokuvahistorian suurimmasta filmiprojektista.  Otsikkona oli ”Maailman paras musiikkielokuva”. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/19/maailman-paras-musiikkielokuva

* * * * *

     Tämä kaikki oli Edgar Reitzin omaa luomusta, sitä ei tehty minkään romaanin pohjalta.  Kyseessä on siis melkoinen näyte luovuudesta, tahdosta ja vahvuudesta.    Toivottavasti Reitz antaa vielä jossain vaiheessa kuulua itsestään.  Ikää hänellä tosin on jo 83 vuotta, mutta luomisvoimahan ei välttämättä häviä minnekään.  Vuosituhannen vaihteesta, johon tuo kolmas osa päättyi, on jo kulunut 16 vuotta.  Tänä aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua paljon asioita.  Ajan tapahtumia voisi tarkastella vaikkapa Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen kautta.

    Onhan häneltä kyllä trilogian jälkeen valmistunutkin vuonna 2013 lähes nelituntinen ”Kotiseutu - Kaipauksen vuodet (Die andere Heimat: Chronik einer Sehnsucht)”, joka sijoittuu 1840-luvulle.  Draama kuvaa samaisen Schabbachin kylän asukkaita (erityisesti Simonin sukua) aikana, jolloin lähdettiin paremman elämän toivossa meren taakse siirtolaisiksi.  Elokuva esitettiin Teemalla 2.1 ja nyt 15.8 ja 22.8 se esitetään uusintana kahdessa osassa.

    Kirjoitin blogissani lokakuussa 2013 esittelyn Heimat-trilogiasta http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2013/10/heimat-kotiseutu.html .  Tuossa postauksessani on vierailtu sen jälkeen 1136 kertaa.  Tämän vuoden alussa se nousi uudelleen blogini luetuimmaksi postaukseksi - viimeisen viikon aikanakin siellä on vierailtu viitisenkymmentä kertaa.

   Kiitos kaikille lukijoille ja Heimatin ystäville!