Paluu

   
    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.
    
    Tuolla, noin kahdensadan metrin päässä, on Rampperi, paikka jossa synnyin.  Siellä asuivat silloin isäni vanhemmat, siis mamma ja pappa sekä oma isäni ja äitini.  Siellä minäkin asuin ensimmäiset puolitoista vuottani.  Nyt talon paikan voi enää juuri ja juuri havaita metsittyneellä rinteellä.

    Käännyn paikallani noin 150 astetta vasempaan.  Ehkä noin sataviisikymmentä metriä siihen suuntaan löytyy pienen mökin vanhat perustukset.  Sen mökin rakensi isäni.  Sodan jäljiltä rakennustarvikkeita oli vaikea saada ja sen vuoksi rakentaminen työn ohella olikin aikaa vievää ja hankalaa.  Mökki kuitenkin valmistui, ja ymmärtääkseni muutimme sinne jouluksi 1948.  Vuonna 1957 juuri joulun alla muutimme sieltä pois.  Neljän lapsen kanssa asuminen niin pienessä mökissä kävi liian hankalaksi.

    Käännyn taas vasempaan suunnilleen 90 astetta.  Alle sadan metrin etäisyydellä on aikoinaan mammalaksi kutsuttu talo, jonka mamma ja pappa hankkivat muistaakseni 1953.  Siitä tuli minulle lähes toinen koti, niin paljon vietin siellä aikaani silloin.  Myöhemminkin kyläilin siellä aina kun vain mahdollista.  Oppikoulun 5. luokan ajan jopa asuin siellä muun perheen muutettua Espooseen.  Nyt paikkaa pitää setäni kesäasuntonaan.



    Seison isäni 70-luvun lopulla rakentaman kesämökin pihalla.  Mökki on luettelemieni paikkojen muodostaman kolmion sisällä.  Lähes keskellä tuota kolmiota, jossa vietin 10 ensimmäistä vuottani.  Nuo kolme tärkeää paikkaa muodostivat silloisen maailmani.  Se oli maailma, jossa opin kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan ja laskemaan, maailma jossa oivalsin ja koin asioita ensimmäisen kerran elämässäni.  Siihen maailmaan kuului metsää, peltoa, eläimiä - kaikkea mistä maaseutu muodostuu.  Siihen kuului tietysti myös monenlaisten töiden opettelua, mutta kuului siihen myös ensimmäisen sputnikin näkeminen iltaöisellä taivaalla.

    Samalla paikalla katselin nyt syyskuun alussa pimeänä yönä kirkkaalle tähtitaivaalle.  Sillä hetkellä ja siinä paikassa vahvistui päätös, päätös jonka toteuttaminen vaati vielä monta viikkoa ja monenlaista paperien pyöritystä.  Useamman vuoden jossain mielen sopukoissa pyörinyt asia on nyt kuitenkin lopulta toteutunut.  Olen riittävän kauan matkannut elämääni eteenpäin ja lopulta saapunut takaisin lapsuuteni mystiseen kolmioon.  Toinen jalkani on nyt jälleen tukevasti Somerolla, edesmenneen isäni rakentaman mökin vaaliminen on nyt minun harteillani.  Vanhaksi piti elää jotta ympyrä sulkeutui.

    Tähän syksyyn ei ole paljoa muuta mahtunutkaan.  Mökki on vienyt kaiken ajan ja ajatukset.  Outoja tuntemuksia, vanhoja muistoja.  Metsän kohinaa, kurkiauroja, kuuraisia pellon pientareita.
 
    Eilen suoritin rakasta terapiaani: poltin risuja mökin takana.  Ei muita ihmisiä lähimaillakaan.  Iltapäivällä tuuli alkoi nousta ja sade teki tuloaan.  Hämärä laskeutui hiljaiseen maisemaan.  Viivyttelin poislähtöä katsellen punaisena hehkuvaa nuotion hiillosta.  Tuntui kuin isä katselisi touhujani ja olisi tyytyväinen päätöksestäni.

Nyhtöbloki - Pulled blog

   

    Aivan uusi ilmiö on, että ihmiset kokoontuvat joukoittain lauantai-aamuisin Prisman oven eteen hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa.  Ovien avauduttua he kiiruhtavat kilvan kylmäaltaalle,  jonne henkilökunnan on tarkoitus purkaa viikoittainen nyhtökauralasti.  Nyhtökaurapaketit viedään kuitenkin jo suoraan rullakosta, vain nopeimmat saavat viikoittaisen annoksensa.      Ennen muinoin riitti Elovena, sillä minäkin aion ainakin toistaiseksi pärjätä.

Nyhtökaura.  Nyt! 

    Pakko päästä tunnissa Helsingistä Tukholmaan, onhan se tietysti ymmärrettävää.  Siispä Salossa on aloitettu valmistelut nopeasti liikkuvan junan testiradan rakentamiseksi.  Sitä tarkoitusta varten rapakon takaa tulee yritys, joka toteuttaa testitunnelin sekä testaukset.  Kun testaukset ovat valmiit ja tunneliputki rakennettu, on meillä vihdoinkin kauan ja malttamattomasti odotettu huippunopea yhteys Helsingin ja Tukholman välillä.  Astumme vain Helsingissä putkeen, jossa meitä odottaa 1000 km/h liikkuva juna - ja kas, kohta olemme jo Tukholmassa.  Olemme me onnellisia.  Mutta entäs Pietari; voi meitä onnettomia, kun joudumme odottamaan vielä puolen tunnin yhteyttä Pietariin.
    Ennen muinoin riitti Vikingline ja Siljaline, seisova pöytä ja pallomeri.  Niin, ja tietysti Taxfree.

 
    Autolla pitää ajaa ilman ajajaa ja kuljettajaa.  No niinpä tietysti, toki turvallisuus maanteillä ja kaupunkien kaduilla paranee huomattavasti kun autot liikkuvat somasti toistensa lomassa vailla kuljettajaa, tuota muinaisaikaista turhaketta.  Mikään ei voi enää satuttaa meitä liikenteessä kun automatiikka kuljettaa meidät turvallisesti aamuruuhkassa työpaikalle tai kesälomalla mummolaan.  Miten jotkut  saattavatkin olla niin vanhanaikaisia, että kuvittelevat auton tarvitsevan ajajaa, ohjaajaa, kuljettajaa.

Ensin kuuluu kova pauhu
sitten näkyy sauhu
viimein työntyy esiin vaunu
jota ajaa Väinö Paunu.
(Näin ennen muinoin.)

    Ennen muinoin puhelinta käytettiin puhumiseen, nykyään Pokemonien keräämiseen, valokuvaamiseen ja kaiken jakamiseen.

    Ennen muinoin musiikkia tehtiin ja soitettiin erilaisilla jousisoittimilla, puhallinsoittimilla, lyömäsoittimilla ja mitä niitä olikaan.  Nykyään riittä sopiva appssi älypuhelimessa, tabletissa tai läppärissä (entinen sylimikro).

    Ennen muinoin laitettiin ruoaksi lihapullia ja perunamuussia, tai jos hienostella haluttiin niin spaghettia tai lasagnea.  Nykyään pitäisi osata laittaa nachoja, tacoja, koftia, kasvissamosaa, chutneytä, tonkatsu-lihaa, kimchiä, satayvartaita ym sellaisia ruokia joidenka nimeä en osaa edes kirjoittaa saatikka lausua.

 
    Jos vielä jatkan tätä listaa kaikista niistä ilmiöistä, jotka minua kovasti alati hämmästyttävät, pidetään minua aivan varmasti vanhana höperönä.  Ajan kulusta ja kehityksestä tipahtaneena fossiilina, jolta pitäisi vähintäänkin viedä äänestysoikeus, katsoa pitkään ja kiertää kaukaa.  Ja blogissa sellaiset eivät ainakaan saisi mielipiteitään julkituoda.
    Mutta tuo nyhtökaura ….  Mitä me taas söimmekään ennen nyhtökauraa?

Kotiseutu - vielä kerran

  

    Nyt se sitten päättyi.

    Simonin suvun vaiheista kertova Heimat (Kotiseutu)-trilogia oli hieno ja mieliinpainuva matka halki vuosisadan (1919 - 2000). Oli haikeata jättää jäähyväiset nyt, kun heidän matkassaan oli kulkenut viikoittain yli seitsemän kuukauden ajan. Monta ihmistä ja monta ihmiskohtaloa ehti tulla tutuiksi matkan aikana, melkein kuin itsekin olisi asunut Schabbachissa ja kylän asukkaat, elokuvan henkilöhahmot, olisivat olleet tuttuja naapureita.  Tämä Edgar Reitzin luoma järkälemäinen trilogia piti sisällään 30 elokuvaa ja kesti yhteensä 52 tuntia.

* * * * *

    ”Olen varma siitä, että Heimat-sarja tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta."  Näin kirjoitti säveltäjä Kalevi Aho esseessään tästä elokuvahistorian suurimmasta filmiprojektista.  Otsikkona oli ”Maailman paras musiikkielokuva”. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/19/maailman-paras-musiikkielokuva

* * * * *

     Tämä kaikki oli Edgar Reitzin omaa luomusta, sitä ei tehty minkään romaanin pohjalta.  Kyseessä on siis melkoinen näyte luovuudesta, tahdosta ja vahvuudesta.    Toivottavasti Reitz antaa vielä jossain vaiheessa kuulua itsestään.  Ikää hänellä tosin on jo 83 vuotta, mutta luomisvoimahan ei välttämättä häviä minnekään.  Vuosituhannen vaihteesta, johon tuo kolmas osa päättyi, on jo kulunut 16 vuotta.  Tänä aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua paljon asioita.  Ajan tapahtumia voisi tarkastella vaikkapa Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen kautta.

    Onhan häneltä kyllä trilogian jälkeen valmistunutkin vuonna 2013 lähes nelituntinen ”Kotiseutu - Kaipauksen vuodet (Die andere Heimat: Chronik einer Sehnsucht)”, joka sijoittuu 1840-luvulle.  Draama kuvaa samaisen Schabbachin kylän asukkaita (erityisesti Simonin sukua) aikana, jolloin lähdettiin paremman elämän toivossa meren taakse siirtolaisiksi.  Elokuva esitettiin Teemalla 2.1 ja nyt 15.8 ja 22.8 se esitetään uusintana kahdessa osassa.

    Kirjoitin blogissani lokakuussa 2013 esittelyn Heimat-trilogiasta http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2013/10/heimat-kotiseutu.html .  Tuossa postauksessani on vierailtu sen jälkeen 1136 kertaa.  Tämän vuoden alussa se nousi uudelleen blogini luetuimmaksi postaukseksi - viimeisen viikon aikanakin siellä on vierailtu viitisenkymmentä kertaa.

   Kiitos kaikille lukijoille ja Heimatin ystäville!

Rautatiematkalla

   

    Päivä oli kuuma, mutta junavaunussa oli sopivan viileää.  Ilmastointi toimi moitteetta.  Asetuin mukavasti istumaan numeroidulle ja varta vasten minulle varatulle paikalle.  Vauhtiin päästyämme millään pikkuasemilla ei pysähdelty vaan syöksyttiin täyttä vauhtia asemarakennusten ohitse.

    Vähän ennen Riihimäkeä konduktööri itse tuli tarkastamaan lippumme.  Se tuntui mukavalta.  Konduktööri tervehti ystävällisesti.  Aloitin keskustelun helteisestä säästä ja sen jälkeen mahdollisimman kohteliaasti tiedustelin veturinkuljettajien nykyisestä koulutuksesta ja ajoharjoittelun määrästä.  Olin nimittäin huomannut katossa olevalta näytöltä, että nopeutemme oli 198 kilometriä tunnissa.  Mainitsin, että kun viimeksi olin matkustanut konduktöörin edustaman yrityksen kyydissä, ja siitä oli sentään jo 35 vuotta, olivat nopeudet olleet aivan toista luokkaa.  Puhumattakaan niistä ajoista 60-luvun alussa, jolloin päivittäin työmatkoilla käytin höyry- tai dieselveturin vetämää junaa.

    Sitten konduktööri pyysi nähdä minun matkalippuni.  Se oli hyvin huomaavainen ele, ottaen huomioon, että konduktööreillä riittää varmaan paljon muutakin tekemistä.  Konduktöörin tarkastellessa matkalippuani kaivoin laukustani karamellipussin ja tarjosin hänelle pikkumakeaa.  Samalla aivan muina miehinä heitin ilmaan kysymyksen, että josko tämä juna aivan varmasti sitten pysähtyy Helsingissä.  Tämä pirullisen puolihuolimattomasti heitetty kysymys piti sisällään tavallaan useampia seikkoja.  Ensinnäkin saisin varmuuden siitä että olin noussut oikeaan junaan.  Toiseksi saisin vahvistuksen tietysti sille, että varmasti pysähdymme Helsingissä.  Ja kolmanneksi se tärkein: ilmaisin näin konduktöörille sekä myös lähimmille matkustajille, että olen menossa Helsinkiin.  (Konduktöörin mentyä olisi mukava rupatella kanssamatkustajien kanssa siitä, miten he aikovat viettää päivänsä Helsingissä.)

    Konduktööri ojensi matkalippuni tarkastelun jälkeen takaisin ja otti yhden karamellin pussistani.  Kehotin ottamaan vielä toisenkin, sillä matkaa oli vielä jäljellä.  Tässä vaiheessa edessäni istunut rouva kääntyi katsomaan taaksepäin kärsimättömän näköisenä.  Ajattelin, että makean himo iski rouvaan ja tarjosin karamellipussia hänelle: pistäkää tästä kiertämään, siitä kyllä riittää kaikille.  Rouva puuskahti jotain kääntyen takaisin, ilmeisesti karamellit eivät olleet hänen juttunsa. 

    En antanut rouvan sivistymättömän käytöksen häiritä tunnelmaa enkä hyvää keskustelua konduktöörin kanssa.  Konduktööri vastasikin hetki sitten esittämääni kysymykseen aseteltuaan ensin karamellin suussaan niin että pystyi puhumaan.  Hän sanoi, että hyvä herra, olkaa aivan huoleti, emme aja Helsingin ohi.  Sen jälkeen hän ystävällisesti kiitti karamellista, toivotti minulle hyvää junamatkaa ja oikein mukavaa päivän jatkoa Helsingissä.  Olisin vielä halunnut jatkaa keskustelua, mutta hän ilmoitti kohteliaasti kumartaen, että velvollisuudet kutsuvat.
 
    Muut asiakkaat hän sitten tarkastikin hyvin nopeasti ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin.  Ehkä karamelli suussa esti häntä keskustelemasta tai sitten ne muut olivat niin sanottuja vakioasiakkaita.  He eivät olleet tällaisia minun kaltaisiani harvinaisia asiakkaita, joille oli varattu aivan oma numeroitu paikka, ja joita varten konduktööri itse lähtee kierrokselle.

    Kyllä konduktöörit ovat hienoja ihmisiä.

Uuden kevään odotusta

    Ei vaan osaa ryhtyä oikein mihinkään.  Ei saa itsestään mitään irti.  Päivät kuluvat, viikot vaihtuvat.  Kai tämä tunne on tuttua toisinaan joillekin muillekin?  Minulle tuo edellisessä  postauksessa kuvaamani kuvaprojektin valmistuminen jätti niin tyhjän olon, että päivät vain kuluvat tyhjää nyhjäten.  Tai eihän se projekti tietystikään mihinkään sen kummemmin valmistunut, sain sen vaan hyvään alkuun josta pitäisi jatkaa.  Kuvia on nyt kuudessa kuvatoimistossa, joissakin vähän toista sataa, joissakin vähän alle.  Kaupaksi on mennyt parikymmentä kuvaa, niistä olen sitten koittanut repiä iloa.  Mutta nyt pitäisi saada itsensä ulos kameran kanssa, se vaan tuntuu juuri nyt vaikealta.  Odotellaan siis apatian hellittämistä.  Kauniimmin sanottuna akkujen latautumista.

*********************

    Heimat - Kotiseutu on Teemalla hyvässä vauhdissa.  Eletään mielenkiintoisia aikoja, itse pidän tästä trilogian toisesta osasta eniten.  Ehkä siksi, että 60-luvulla elin minäkin omaa nuoruuttani, kaikki tuntuu jotenkin niin tutulta.  Ja kuitenkin niin erilaiselta. 
    Kun Heimat vuoden vaihteessa alkoi, alkoi samalla myös hämmästyksekseni uusi tuleminen lokakuussa 2013 kirjoittamalleni saman nimiselle blogipostaukselle.  Sitä on luettu sen jälkeen (tai ainakin sivulla on käyty) viikoittain keskimäärin 30 kertaa!  Se on nyt juuri noussut eniten luetuksi tekstikseni.  Sille oli tilaus: Heimatin katsojat etsivät tietoja sarjasta.  Ehkä tällä esityskierroksella myös suomalaiset katsojat ovat lopulta löytäneet sarjan.

*********************

    Tänään aamulla piti ennusteiden mukaan lumen peittää maa!  No eipä ainakaan Hämeenlinnaan sitä riittänyt kuin juuri nimeksi.  Hyvä niin, sillä saisi jo kevät edetä vähän ripeämmin.  Pihaa pitäisi päästä haravoimaan, terassia öljyämään ja katosta asettelemaan paikoilleen.  Ja ennen kaikkea pitäisi tosissaan päästä testaamaan uutta hiilillä toimivaa veeperin rilliä.  Luovuttiin sähköllä toimivasta ja siirryttiin tuohon vanhanaikaiseen, vai tulisiko sanoa perinteiseen rillaamiseen.  Kyllä tänä kesänä makkara saa kyytiä!

*********************

    Oli muuten aika kova tarina tuo eilinen dokumentti Alzheimeria sairastavan Glen Campbellin viimeisestä rankasta kiertueesta.  Musiikilla on ihmeellinen vaikutus vaikeaa aivosairautta sairastavaankin, sen avulla löytyy ihmisestä käsittämättömiä voimavaroja.  

Kuvan valoa etsimässä

   

    Vietetään hiljaista viikkoa.  Itse olen viettänyt hiljaisia viikkoja putkeen useampiakin, taitaa tulla peräti seitsemän.  Ainakin somen osalta olen ollut lähes täysin sivustaseuraaja, äänetön yhtiömies.  En oikein tiedä miksi näin pääsi käymään, ei siihen mitään erityistä syytä ole ollut.  Olen vaan hautautunut niin täysin tuonne valokuvien alle.  Sieltä ei ole ehtinyt eikä jaksanut suunnata mielenkiintoa kovinkaan paljoa muualle.

    Viime joulun alla päätin ottaa selvää kuvien myymisestä kansainvälisten kuvapankkien, kuvatoimistojen kautta.  Se ei ollutkaan helppoa huonolla kielitaidolla.  Oli paljon lakitekstiä kuvattavista kohteista (niissä näkyvistä henkilöistä, teoksista, rakennuksista, mainoksista, tuotemerkeistä), mitä saa kuvata ja mitä ei.  Ja sitten mitä saa myydä ilman lupia ja mihin tarvitaan minkäkinlainen lupa ja minkälaiseen käyttötarkoitukseen ja niin edelleen.  Ensiksi tuli tunne, että eihän näillä ehdoilla jää mitään jäljelle.  Mutta kyllä se siitä sitten lähti aukeamaan.

    Jokaisella kuvatoimistolla on tietysti aivan omat ja erilaiset ohjelmistonsa kuvien lataamiseen ja myyntivalmiiksi saattamiseen.  Kaikilla on vähän erilaiset kategoriat mihin kuvat sisältönsä perusteella sijoitetaan, vähän erilaiset vaatimukset kuvien nimeämiselle ja sisällön sanalliselle esittelylle.  Ja sitten vielä ne avainsanat, hakusanat, joita pitää saada joka kuvalle yleensä vähintään 8 mutta mieluiten 20-30 kappaletta.  No, ainakin englanninkielen taito on jonkin verran pakostakin kehittynyt, luulisin.

    Tärkeintä kuitenkin on myyntiin hyväksyttävien kuvien tekninen laatu.  Osan vaatimuksien toteutumisesta havaitsee jo esikäsittelyohjelma joissakin toimistoissa.  Sen jälkeen jokainen kuva matkaa laaduntarkkailijan ankaran seulan lävitse.  Siinä kyllä huomataan jokainen pieni roska, epätarkkuus, kohina, valkotasapainovirhe, valotuksen virhe ja sitten tietysti jokainen kuvaan lipsahtanut tunnistettava henkilö, tuotemerkki, taideteos ja kaikki muu mikä ei ole sallittua.  Jos sitten kaikki on ok, kuva pääsee myyntiin, muuten se armotta hylätään.

    Olen etsinyt arkistoistani neljän viime vuoden ajalta sellaisia kriteerit täyttäviä kuvia, joissa olisi jotain ideaakin.  Ei niitä kahlattavia kuvia ole enempää kuin noin 7000, mutta on siinäkin ollut työtä.  Kun sitten mahdollinen kuva on löytynyt, olen tehnyt siitä omasta mielestäni teknisesti niin hyvän kuin mahdollista.  Yhden kuvan kanssa puljatessa on aikaa saattanut pahimmillaan kulua puolikin tuntia.  Sitten kuvatoimistoon lähettäessä latauksen odottamisen jälkeen on pitänyt kehittää ne otsikot, kuvaukset ja avainsanat jokaiselle kuvalle.  Ja sitten sama seuraavaan kuvaan ja seuraavaan toimistoon jne…

    Onneksi jossain vaiheessa kuitenkin älysin, että Lightroom-kuvankäsittelyohjelmassa voi jokaiselle kuvalle laittaa jo siellä kaikki nämä tiedot  valmiiksi.  Ne kyllä seuraavat kuvaa loppuun saakka.  Siellä voi myös järjestellä virtuaalisia kansioita kuvista, joita kuhunkin kuvatoimistoon on lähettänyt ja mitkä ovat saaneet hyväksynnän.  Tämän kun jatkossa tekee kaikille uusille kuville, homma helpottuu huomattavasti.

    Nyt on kulunut kolme kuukautta kun aloitin tämän projektini.  Takki on aika tyhjä.  Olen lähettänyt kuviani ja myös saanut hyväksynnän (kuvanäytteeni on hyväksytty) seitsemään eri kuvatoimistoon.  Niistä kahdessa hitaimmassa on edelleen tuo myyntiin ladattujen tarkastusvaihe käynnissä, eli kuvia ei näy vielä myynnissä.  Ainoassa kotimaisessa olen kokelasjäsenenä (vaaditaan 100 hyväksyttyä puolessa vuodessa - puuttuu vielä 20) mutta hyväksytyt kuvat ovat jo myynnissä.  Muissa neljässä kuvia on myynnissä noin 70-120 kussakin, suurin osa tietysti samoja.  Kolmesta niistä on muutamia kuvia jo jopa myyty.

    Että mihinkö onnelliseen olotilaan minä tällä kaikella taas pyrin?  En kai mihinkään muuhun, kuin että haluan todistaa itselleni osaavani tehdä edes jotain riittävän hyvin.  Että osaan tehdä kuvia, jotka täyttävät kansainvälisten kuvatoimistojen kriteerit ja että joku vielä haluaa jopa ostaa niitä.  Jos olen vuoden loppuun mennessä onnistunut saamaan vielä ehkä 100-200 kuvaa seulan lävitse, tunnen saaneeni sen mitä halusin.  Aika näyttää.

Pitäisikö taivaanrannanmaalarin saada valmistakin?

   
    Merkillistä!  Maailmassa tuntuu olevan aina vaan enemmän ja enemmän kaikkea mielenkiintoista.  Kaikenlaista, mistä haluaisi enemmän tietoa, mihin haluaisi perehtyä ja mitä haluaisi vielä kokeilla ja oppia tekemään.  Luulisi, että tässä iässä ei enää olisi niin valtavasti uusia asioita jotka vetävät puoleensa.  Pah, niitä on paljon enemmän kuin mihin millään pystyy paneutumaan.

    Siinä on sekin huono puoli, että runsaudenpula saa aikaan sen, että kaikki tuntuu jäävän puolitiehen.  Jos nyt edes ehtii jonkun asian kanssa edes alkuun, kun jo uusi kiinnostava juttu kurkkii nurkan takaa.  Tulee pompittua asiasta toiseen kauhealla innolla ja kiireellä.  Toki usein tulevat vastaan myös omat rajat vaikka halua ja tahtoa olisikin.  Juttu kuivuu sen tosiasian huomaamiseen, että eihän minulla ole pienintäkään mahdollisuutta tähän.  Ei ole tietoa, taitoa, osaamista eikä mitään muutakaan mitä asia vaatisi.

    Hassuinta on, että sen huomaaminen ei pitkäksi aikaa lannista.  Hetikohta  löytyy uutta mihin voi rynnätä niin että höyhenet pöllyää.  Johtuneeko tuo siitä, että kun aika tiimalasissa vähenee, niin ehtimisen tarve kasvaa.  Vai tuleeko sitä vaan vanhemmiten niin pöljäksi, että todellisuudentaju hämärtyy.  Varmaan paljon sitäkin, mutta ehkä vähän syytä on myös siinä ärsykkeiden tulvassa joka tauotta ryöppyää tietoisuuteen.

    Uuden asian saadessa kämmenet hikoamaan pitäisi varmaan eristää itsensä välittömästi sellaiseen paikkaan jossa ei kuulisi muuta maailmaa.  Miettisi ja tuumailisi, vaikkapa kokeilisikin.  Antaisiko tämä minulle mitään.  Minkä onnellisen olotilan saavuttaisin jos tämän hallitsisin. 

    Tuo eristäytyminen virikkeiden tulvalta tuntuu mahdottomalta.  Lienee parasta vaan totutella ajatukseen, että loppuelämä kuluu päättömään pomppimiseen erilaisten ”tämähän on mielenkiintoista” huomioiden välillä.  Eihän sillä lailla mitään valmista ikinä tule, mutta tulisiko sitten muutoinkaan.

    Kansakoulun aikainen opettajani Ester Savikurki (taiteilijanimeltään Ester Ahokainen) laittoi mittasuhteet kohdalleen ja tiivisti tuon ajatuksen valmiiksi saamisesta ja uuden mielenkiintoisen etsimisestä.  Tuo runo on liidulla kirjoitettuna kuvan taulussa.

 

”Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä
olipa arki tai pyhä?

Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.”

    (Kuva on otettu viime toukokuussa Somerolla Hovilan kartanon vintille pystytetyssä näyttelyssä:  Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960.)

 

Se on taas tätä

    Kuukausi Espanjassa on jälleen muisto vain.  Tämän kertaisiin muistoihin mahtuu muistelemista vähän pidempäänkin; se 25.1 aamuinen maanjäristys.  Se tunne ei kovin äkkiä häviä mielestä.  Se voima joka hotellia ravisteli, oli pelottavaa, pakko se on myöntää.  Niiden lyhyiden hetkien aikana käväisi monenlaista mielessä.  Päällimmäisenä oli samankaltainen tunne kuin lentokoneessakin.  Itse ei voi mihinkään vaikuttaa - tulee mitä tulee.  Jälkijäristyksiä tuli pitkään ja useita.

    Järistys oli voimakkuudeltaan 6,3.  Se ei aiheuttanut tuhoa kummallakaan puolella Välimerta.  Taiwanilla oli muutama päivä sitten 6,4 ja siellä sortui rakennuksia.  Malagan seutu on Espanjan altteinta aluetta maanjäristyksille ja siksi siellä on kiinnitetty huomiota rakennuskannan kestävyyteen.  Kuitenkin alueella on runsaasti rakennuksia, jotka eivät täytä nykyisiä määräyksiä.  Tutkimukset ja laskelmat kertovat, että voimakkuudeltaan 7,0 järistys aiheuttaa alueella jo melkoisia vaurioita rakennuksille.

    Extremaduran alueella, Trujillossa, vietettiin viimeinen viikonloppu.  Alue poikkesi huomattavasti rannikon maisemista.  Laajoja viiniviljelmiä, isoja lammaslaumoja, mustia sikoja ja tietysti härkiä.  Vaikka maisema olikin huomattavan tasaista, kyllä komeita vuoristojakin löytyi.  Paikallisissa ravintoloissa vierailut olivat sitten aivan oma lukunsa.  Onneksi meillä oli matkassa kaksi kielitaitoista, joista toinen, vävy, osoittautui taitavaksi järjestelijäksi sekä varsinaiseksi sosiaalisten taitojen mestariksi! 

    Mutta menihän matkalla tietysti jotakin perusteellisesti pieleenkin.  Tarkoituksenihan oli kuvata runsaasti.  Ensiksi sattui se typerä kameran laturin unohtaminen El Bosquen reissulta.  Lainakamera ei ollut objektiiviltaan kuin korkeintaan tyydyttävä.  Ja sitten toinen vieläkin typerämpi juttu Extremaduran reissulla.  Jostain syystä sain päähäni työntää linssisuojuksen housuntaskuuni aina kun ryntäsin kamera tanassa kuvaamaan.  Sitten kun oltiin jo paluumatkalla kohti Sevillaa, vahingossa satuin vilkaisemaan vilkaisemaan linssiä.  Siinä oli pilvittäin pientä valkoista paperipölyä, peräisin linssisuojuksen kanssa samassa taskussa olleesta nenäliinasta.  Päästin silloin vähän painavampaa sekä painokelvotonta tekstiä suustani!

 
    No, matkalla ottamistani noin 800 kuvasta olen ensimmäisellä läpikäynnillä saanut kovalla työllä aikaiseksi 13 (!) kuvapankkien laatukriteerit täyttävää kuvaa.  Ehkä sieltä ajan kanssa vielä jokusen onnistun työstämään kelvolliseksi.  Yli 50 vuotta kuvaamista harrastaneenakin on näköjään mahdollista tehdä näin aloittelijamaisia mokia.  Ehkä se oli liika innostuneisuus kun kostautui.

    Mutta entäs Suomen talvi ja lumi?  Se taisi mennä parhailta osiltaan tänä vuonna sivu suun (ja kameran).  Vaikka toisaalta - sitähän me juuri karkuun lähdettiinkin.

 

Päiväkirjamerkintöjä 10

   Maanjäristyksestä on jo toivuttu, enää ei odota että hetkellä millä hyvänsä maa alkaa jälleen järkkyä.  Pieniä järistyksiä on kuuleman mukaan ollut useita, eilen aamulla itsekin tunsin yhden.  Ne eivät juurikaan hetkahduta ketään.  Se maanantainen oli kuitenkin täällä pitkään asuneiden mukaan voimakkain mitä muistavat.

   ---

   Tämä viikko on vietetty pääasiassa laiskotellen.  On lueskeltu kämpillä sekä kävelty kaupungilla ja rannalla.  Niin, eihän se kävely varsinaisesti mitään laiskottelua ole, kyllä siinä hiki virtaa kun tuolla rantakadulla auringonpaisteessa jolkottaa. 

   TioPepe (tuo ennakkoluuloton oman tien kulkija ja väsymätön uuden etsijä) onnistui ottamaan minusta niskalenkin ja eikun rohkeasti varpaita kastamaan Välimeren aaltoihin!  Kova poika pohjoisesta, lieneekö viikinkien jälkeläisiä.

   ---

   Perjantaina taas junalla kohti Sevillaa.  Sieltä jatketaan tyttären ja vävyn kanssa autolla Extremaduraan, Espanjan ruoka-aittaan.  Yövytään siellä jossain pari yötä, tutustutaan alueeseen ja palataan sitten vielä Fuengirolaan valmistelemaan kotiin paluuta.  Extremadurasta pari sanaa myöhemmin.  Nyt muistan ottaa myös kameran laturin mukaan matkaan.

------

------

   Tiistaisilla markkinoilla kauppiaiden kovaääninen kilpalaulanta täytti korvat ja tajunnan.  Suorastaan runollista:

Kut prais foor juu 

if juu pai moor tän tuu - 

kut prais tsäst foor juu!

Päiväkirjamerkintöjä 9

   Sunnuntaina ajeltiin taas bussilla ylös vuorenrinteeseen, Mijasiin.  Koko Mijasin keskusta oli pantu remonttiin: kadut oli revitty auki kuten myös puistikko ja aukio, jossa järjestetään kaikenlaista tapahtumaa.  Aasi raukat seisoivat silti paikoillaan apaattisina odotellen kyyditettäviä.  Eläinten ystävät pyrkivät kuulemma lopettamaan koko aasien pidon taxeina.  No jäähän sinne Mijakseen toki paljon muutakin omaleimaista ja ainutlaatuista vaikka aasit pantaisiinkin eläkkeelle.  Tuo yllä oleva kuva on otettu Miramarin ostoskeskuksen edestä, siinä Mijas häämöttää valkoisena vuorenrinteellä.  Pueblo Mijas on kaunis kaupunki.

   ---

   Maanantai alkoi epätavallisista merkeissä.  Aamulla vähän vaille puoli kuusi herättiin siihen että kaikki heilui: sänky, huone, seinät, huonekalut.  Tai oikeastaan tuntui siltä, että taloa ravistetaan voimakkaasti.  Oli pakko nousta istumaan ja ottaa sängyn laidasta kiinni.  En tajunnut mitä tapahtuu, missä olen; ollaanko kovassa myrskyssä - sitten tajusin että tämä on nyt ihan oikea maanjäristys.  Sitä kesti ehkä 10 - 15 sekuntia, en ole varma, aika tuntui pysähtyvän.  Noin 20 minuutin kuluttua tuli toinen järistys, vähän pienempi.

   Uutisissa näyttivät järistyksen keskuksen olleen tuossa Marokon ja Espanjan puolessa välissä, Välimerellä, 160 km Malagasta.  Sen voimakkuus oli 6,1.

   Niin että kyllä sitä vielä tämän ikäisenäkin voi kokea asioita ensimmäistä kertaa.  Tämä oli minulle ensimmäinen omakohtaisesti koettu maanjäristys.  Toista en toivo.  Ai pelottiko?  No perhana, kyllä vaan!

   ---

   Tänään oli muuten vasta eka kerta tällä viikolla kun mentiin Miramarin Primarkkiin shoppailemaan!

   ---

   Tämä päivä taitaa olla oikein val(a)istumisen päivä. 

   Viime vuosina reissuilla on aina koluttu kaikki laukkukaupat.  Vaimo on etsinyt sitä juuri oikean mallista, oikean kokoista ja oikean väristä olkalaukkua - tietysti löytämättä.  Tietysti!  Jos hän olisi sen löytynyt, ei oltaisi enää poikettu jokaiseen laukkukauppaan.  Tärkeintä onkin se nahkalaukkujen hypistely.  Ja minä tajusin vasta nyt, että sitä laukkua ei ole tarkoituskaan löytää!  Niin että kiltisti vaan jatkossakin vaimon perässä jokaiseen laukkukauppaan.  (Huokaus.)

   ---

Näinköhän ensi yönä saa nukuttua lainkaan uuden maanjäristyksen pelossa.

Päiväkirjamerkintöjä 8

   Alkaa vähitellen tottua paremmin ja paremmin olotilaansa.  Täällä palmun ja kuun alla ei aina koivua ja tähteä muistakaan.  (Kyllä se kuu siellä kuvassakin luuraa.). Päivisin sen verran kuuma, että kävelylenkillä hiki virtaa.  Iltaisin sen sijaan tuossa 7 ja 8 aikoihin oikein sopiva lämpö kävellä rantabulevardilla.

   ---

  Los Pacosissa kävelylenkillä törmäsimme suomalaiseen kouluun.  Täällä asuvien suomalaisten jälkikasvu saa siellä opetusta selvällä suomenkielellä.  Eipä liene montakaan asiaa, jossa ei täällä saisi palvelua sillä ensimmäisellä kotimaisella.  Lisää suomalaisia yrittäjiä on koko ajan rantautumassa Fuengirolaan ja muuallekin Aurinkorannikolle.  Niin että kyllä täällä sellainen PikkuSuomi alkaa hyvinkin olla kasassa.

   Ajeltiin ajankuluksi junalla kolme pysäkinväliä Malagan suuntaan, Benalmadenaan.  Vähän isompi kuin Fuengirola.  Siellä pitäisi olla saatavilla oikein sairaalapalvelujakin suomeksi suomalaisille.  Kahvilla istuessamme katselimme miten kaupungin puutarhaosaston partio keräsi kadunvarren appelsiinipuista hedelmät.  Lähtevätköhän nekin appelsiinit brittien marmelaadiksi?

   Wi-Fi hotellilla välillä toimii - välillä ei.  Television Suomen TV1 välillä toimii, välillä muutaman päivän puuttuu tekstitys, sitten taas sama teksti jämähtää muutamaksi päiväksi ruudulle.  Nyt pari päivää ääni on ollut mystistä avaruuskohinaa.  Mutta onneksi on kirjoja mukana, nyt on menossa Haruki Murakami. Ja sitten kun kirjat on luettu, lisää saa paikallisesta suomalaisesta Hemingway-kirjakaupasta.

   ---

   Nyt vaimo on sen näköinen että on aika lähteä Primarkkiin shoppailemaan.  Kohta on laukuissa niin paljon vaatetta että mihinkäs ne tuliasviinit saa mahtumaan?!

Päiväkirjamerkintöjä 7

   Espanjassa on korvat kovilla.  Kaikkialla puhutaan kovaa ja kuuluvasti ja kaikki yhtä aikaa.  Niin perheissä kotona, ravintoloissa, markkinoilla, kaupungilla, bussiasemalla - siis kaikkialla.  Se vetää tällaisen hiljaisen kaverin entistä hiljaisemmaksi.

   ---

   Tämänkertaiset kuvat ovat vuoristosta.  Vuoret täällä El Bosquen ympäristössä ovat mykistäviä.  Valkoiset kylät vuorten kainaloissa ovat kuin satumaailmaa, kaukaa katsottuna vaikea uskoa, että niissä elää aivan tavallisia ihmisiä.

   Tein kaikkein typerimmän mokan minkä voi tehdä lähdettäessä paikkaan, jossa on tarkoitus valokuvata.  Jätin kameran laturin Fuengirolaan ja akku oli tietysti tyhjä jo Sevillan kuvien jälkeen.  Mutta Espanjassahan kaikki järjestyy: sain vävyn veljen tyttöystävältä järkkärin lainaksi, ei tarvinnut kuin hankkia oma muistikortti.  Kamera tosin oli minulle outo Canon ja siinä oli ainoastaan perusobjektiivi vaatimattomalla zoomilla.  Mutta olihan se monin verroin parempi ratkaisu kuin puhelimella räpsiminen.

   ---

   Vävyn vanhempiin tuli siis tutustuttua, vaikka ongelmana oli, että he eivät puhuneet muuta kuin espanjaa ja me taas puolestamme emme sitä osanneet.  No, tytär toimi oivallisena tulkkina.  Kyllä me siis hienosti heidän kanssaan juttuun tulimme.

   ---

   Siellä se sitten tapahtui!

   Poimin omin pienin kätösin mehukkaan luomuappelsiinin puusta ja pureksin sen siinä puun vierellä.  Tytär sanoi, että ei muista nähneensä isäänsä koskaan aiemmin yhtä onnellisen näköisenä!  Isäntäväen kanssa poimittiin vielä ennen lähtöä iso kassillinen appelsiineja mukaan otettavaksi.

   Nyt sitten taas täällä kotoisessa Fugessa lepäilemässä rankan reissun jälkeen.  Ja appelsiineja riittää!

Päiväkirjamerkintöjä 6

   Nyt on sopiva hetki muistaa päiväkirjaa.  Vaimo lähti Sevillan partur... eikun hammaslääkäriin.  Palanen hammasta jäi Sevillaan (joiltakin jää sydän).  

   ---

   Eilinen päivä pyörittiin Sevillan keskustassa.  Shoppailua tietysti sekä tutustuttiin lähemmin Plaza de Majorilla ihmeelliseen kertopuusta tehtyyn rakennelmaan.  Viimeksi käytiin siellä iltapimeällä, mutta nyt vasta siitä sai oikean käsityksen.  Rakennelman päällä kulki kävelyreitti, josta oli hulppeat näkymät yli kaupungin.  Pari vuotta sitten katselin kaupungin näkymiä katedraalin ylätasanteelta, mutta se oli oikeastaan jo vähän liiankin korkealla.

  Illaksi vävy laittoi kunnon paellan meren elävistä.  Sen päälle churroravintolaan ja vadillinen syntisen rasvaisia herkkuja.  Olo oli kuin espanjalaisella.  

   ---

  Kohta lähdetään autolla kohti Cadizia, El Bosquen kylään.  Tutustutaan vävyn vanhempiin.  Jännittää!

   Ei, ei se ole tuo vanha romanttinen tipparellu jolla mennään.  Se oli vaan pakko kuvata, kun se seisoi niin kiltisti appelsiinipuun alla.

Päiväkirjamerkintöjä 5

   Niin se vaan kävi, että flunssa kesti tasan viikon.  Eilen iltapäivällä retkahti selkä melko pahasti, yleensä paranee viikossa - nyt parani vuorokaudessa!  Kyllä täällä Espanjassa jotain on maassa, ilmassa tai meressä, ei tätä muuten voi ymmärtää.  Mitkähän sairaudet vielä ehtivät parantua.

   ---

   Tänään iltapäivällä tultiin bussilla Malagasta Sevillaan.  Vähän reilu 200 kilometriä, 2,45 tuntia ja kustansi 5 euroa!  Kyllä vaan, matka tosin ostettiin netin kautta jo kuukausi sitten.  Mukava vaihteeksi katsella bussin ikkunasta vuoria, oliivipuiden paljoutta sekä vuorenrinteiden valkoisia kyliä.  Oliiviöljyähän tuotetaan täällä eniten maailmassa, italialaisillekin sitä riittää täältä ostettavaksi ja sitten mukamas omanaan myytäväksi.  Hyi niitä!

   ---

   Britit puolestaan ostavat täältä kaupunkien katujen varsilla kasvavat appelsiinit, jotka ovat koristeina, eikä siis syötäväksi tarkoitettuja.  Ne kuulemma päätyvät marmelaadiksi.

   ---

   Illalla opeteltiin sitten espanjalaisten tavoin syömään vasta illan pimettyä.  Ravintolassa oli iltaruokailu vasta alkamassa vaikka kello näytti jo yhdeksää.  Nyt sitten saa kohta käydä täyden vatsan viereen nukkumaan.  Aamulla tytär lähtee oppaaksi keskustaan, ei pääse waari eksymään.

   ---

   Tiesivät ilmeisesti odottaa meikäläistä tänne Sevillaan.  Oli maalattu ihan omat kaistatkin kaduille pyöräteiden tapaan!!

Päiväkirjamerkintöjä 4

   Olen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät aina varautumaan kaikkeen ennakolta.  Hotellimme vieressä oleva juna-asema on toistaiseksi remontissa ja suljettu.  Oli siis pakko kävellä ja mitata matkat kumpaankin suuntaan seuraaville asemille.  Pois lähtiessä kun kummankin pitää taas raahata kahta painavaa laukkua.  Fuengirolan asemalle tuli matkaa 2,1 km ja lähtöpäivä on markkinapäivä, jolloin siellä suunnassa on todella ruuhkaista.  Torreblancaan matkaa on vain 1,7 km, mutta reitillä on jonkin verran nousua.  Lisäksi joutuu kulkemaan pelottavan läheltä Osbornen härkää!!  On tietysti mahdollista, että asemamme kuin ihmeen kaupalla valmistuu, ja sen myötä päänvaivani poistuu. Sallittaneen pieni mainos: matkojen mittaamisessa verraton apu on ollut ilmainen kuntoilijoille tehty sovellus (appsi) Endomondo.  Se mittaa kuljetun matkan, kertoo käytetyn ajan, näyttää kartalla kuljetun reitin sekä osaa paljon muutakin.  Se käyttää mittaamiseen gps-tekniikkaa eli satelliitteja, joten ulkomailla ei tarvitse edes käyttää mobiilidataa.  Kuljettu reitti saa sitten wifiin yhdistyttyään kartan alleen.  Kätevää, kiva mittailla matkoja, heh!

   ---

   Kuten siis mainitsin, olen sellainen ennakolta kaiken pahan varalle varustautuja.  Kuitenkin minullakin on oma unissa seikkaileva Alter egoni.  Tio Pepe - hän on varsinainen metroseksuaali kosmopoliitti, urbaani seikkailija, rohkea omantien kulkija, ennakkoluuloton kokeilija, ikuinen uuden etsijä.  Sitä vaan, että kyllä minullekin sattuu ja tapahtuu, vaikkakin vaan unessa.

   ---

   Tämä hotelli ei ole merellisten auringonnousukuvien kannalta strategisesti yhtä hyvällä paikalla kuin edellisten vuosien hotellit.  Toki täältäkin niitä kuvia saa.  Sen sijaan vuorten suuntaan avautuu melko mukavat näkymät, olkoonkin että sähkölinjat, pylväät ja talot näkymää osaltaan häiritsevätkin.  Sieltä suunnasta saa eniten irti auringon laskiessa.  Tänne blogiin laitettavat kuvat joudun ottamaan iPhonella ja niitä pystyn valmistelemaan vain iPadin melko puutteellisilla ohjelmilla.  Mutta älkää huoliko: vielä joudutte näkemään oikealla kameralla otettuja ja Lightroomilla julkaisukuntoon valmisteltuja kuvia, sitten aikanaan.

   ---

   Malagassa on aina välillä mukava piipahtaa, vaikkapa vaan pienellä oluella.  Matka täältä Fuengirolasta (Torreblancan asemalta) junalla kestää 40 minuuttia ja edestakaisen lipun hinta on 5,40.  Malaga on jo iso kaupunki, ja aivan erilainen ilmapiiri kuin täällä kotoisessa Fugessa.  Kävelykadun upeasta jouluvalaistuksesta ei päästy nauttimaan, koska oltiin valoisaan aikaan.  Vielä koristeet kuitenkin olivat paikoillaan, ainakin enimmäkseen.

   ---

   Ehdotin aamupalan jälkeen vaimolle työnjakoa: hän tiskaisi loppuloman ajan.

Äänestys meni tasan, minä hävisin.

Päiväkirjamerkintöjä 3

   Joskus tekisi mieli sanoa, että vähän täällä Espanjassa on kuin Venäjälläkin: mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy.  Hotellilla on nimittäin melko monesta enempi tai vähempi pienestä probleemista pitänyt käydä respassa mainitsemassa.  Kaikki on kyllä sitten järjestynyt ja vieläpä hyvin ripeästi - me encanta Espana!

   ---

  Loppiaisen kunniaksi käytiin syömässä vähän fiinimmässä paikassa kunnon paellat.  Sitten täytyi tietysti hankkia kämpille Roscon de Reyes eli appelsiininkukkavedellä maustettu kuninkaiden kranssi.  Että eiköhän se loppiainen tullut taputeltua lähes espanjalaiseen tyyliin.

   ---

   Tänään lounastimme hotellimme ravintolassa.  Lounaslistalla luki chilihärkää kermaperunoilla, tilasin tietty sitä.  Ruoka tuotiin pöytään, aloin pistellä sitä tuulensuojaan ja silloin joku sanoi pääni sisällä: psst, tämä ei ole härkää - tämä on kanaa!  Erinomaista chilikanaa sinänsä, mutta olisihan tarjoilija toki voinut mainita, että härkä pääsi loppumaan koska tulimme niin viimetipassa.  Ravintola on suomalaisomistuksessa.

   ---

   Ihan vaan tällainenkin pikkujuttu: matkaan lähtiessämme ostettiin lentokentältä vesipullot 0,5 litraa hintaan 3 € (litrahinta 6 €).  Täällä alakerran kaupasta samaa tavaraa saa 5 litraa 0,50 € (litrahinta 0,1 €). Ei tarvitse siis vedenjuontia pihdata.  ( Kotimaisia tomaatteja ei vaan ole vieläkään löytynyt.)

   ---

   Kävin vilkuilemassa blogitilastojani.  Parin vuoden takaista postaustani Heimat - Kotiseutu, on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa peräti 114 kertaa (kiitos)!  Teemalla alkanut sarjan uusintakierros on selvästikin lisännyt ihmisten kiinnostusta ko. Heimat- trilogiaan.  Olen hyvin tyytyväinen!

   ---

   Kuten olette huomanneetkin, nämä ensimmäiset päivät ovat kuluneet sellaiseen perustarpeiden tyydyttämiseen.  Edullinen ja hyvä ruoka pitävät vatsan kiitollisena, aurinko ja lämmin henkäys mereltä hellivät kroppaa.  Pimeät yöt takaavat aivan poikkeuksellisen hyvät unet.  Niin, ja vaimon perustarpeisiin kuuluu tietysti lisäksi vaatekauppojen alennusmyyntivalikoimiin tutustuminen.

   Hiljaa hyvä tulee...

Päiväkirjamerkintöjä 2

   Erinomainen kasvisravintola Fuengirolassa!  Vegetalia, Calle Sta. Isabel.  Lounas noutopöydästä taisi olla jotain 8€, maukasta, maistui pohjoisen lihansyöjällekin.  Käykää ihmeessä jos täälläpäin satutte liikkumaan.

   ---

   Loppiais-aaton kulkue kolmen kuninkaan kunniaksi oli taas melkoinen kokemus.  Voi sitä ihmisten määrää, heitettyjen karkkien paljoutta ja lasten riemua.  Se oli karnevaalia se!  Kuvaaminen ruuhkassa oli vähän hankalaa, ja lapsia ei paljon niissä näy koska he konttasivat maassa karkkeja kahmien.

   ---

   Illalla sitten matsin jälkeen aloin taas vetää paitaani kattoon.  Vaimo alkoi toppuutella, että kyllä ne siellä jäähallissa sen homman hoitavat.  Lisäksi tuo minun paitanumeroni kuulemma tarkoittaa kokoa eikä pelinumeroa.  

   ---

   Täällä hotellissa muuten näkyy tuttu TV1, sarjojen ja elokuvien tekstitykset vaan puuttuvat.  Katselin säätiedotuksia ja hyvin samoissa lukemissa mennään - mitä tuo etumerkki nyt näyttää oleva erilainen.

   ---

      Niin, tuossa päivällä rantakadun kahvilassa istuessa koin jonkinlaisen, mikä se nyt on kun näkee itsensä ikäänkuin tulevaisuudessa.  Hyvin iäkäs pariskunta eteni muiden kävelijöiden joukossa.  Erona muihin oli askeleiden pituus.  He etenivät noin kymmenen sentin epävarmoilla askeleilla ja pysähtyivät lepäämään aina noin parinkymmenen askeleen jälkeen.  Pariskunta pysytteli tiukasti käsikynkässä, rouvan vasemmassa kädessä oli keppi ja herra puolestaan tukeutui oikealla kädellä reiteensä.  Molemmat siis syvässä kumarassa.  Toivoin, että heillä ei olisi enää kovin pitkä matka hotellille.  Jotenkin tuntui, että he kaikesta huolimatta nauttivat Aurinkorannikon lämmöstä!  Noinkohan sitä itse vielä jaksaa tuon ikäisenä?