Aamu on ehtinyt vasta valjeta. Päivän tärkeimmät ovat jo takana: aamuinen kävelylenkki, aamupuuro, kahvi sekä päivän lehti. Nyt pitäisi keksiä tekemistä loppupäiväksi.
Ikkunasta näkyy sateenoloinen, vielä vähän hämärä aamupäivä. Viime viikkoisista kuulakkaista syyspäivistä on vain muisto. Puissa ja pensaissa on syksyn värejä odottamassa tuulia, jotka puhaltavat ne hetkeksi painottomaan tilaan ennen maahan karisemista. Muutama koivu on jo tiputtanut lehtensä ja on valmis vastaanottamaan marraskuun räntäsateineen.
Karin Krog pohtii ikuista arvoitusta. The Meaning of Love. Yhtä mystistä kuin elämänkin tarkoitus. Lauluissa löytyy monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin, silti lukuisia kysymyksiä jää avoimiksi. Onko kysymyksiä liikaa vai eivätkö ne vain kohtaa oikeita vastauksia. Tokihan meille tyrkytetään median täydeltä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin joita emme ikinä ole edes älynneet kysyä.
Kirjat ovat aina olleet sellainen ehtymätön kaivo, josta voi ammentaa vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Joku muu on työstänyt probleemaa puolestasi päiväkausia, viikkoja, ehkä vuosiakin. Enää ei tarvitse muuta kuin lukea - omat ajatukset saavat joko tukea tai sitten huomaa olleensa ehkä aivan väärillä jäljillä.
Mutta mitä sitten tapahtuu, jos kirja tuokin eteen lukuisan joukon kysymyksiä, joihin se ei yritäkään tarjota vastausta? Silloin mieleen jää kaivertamaan omituinen tyhjä ja voimaton tunnetila. Silloin pitäisi kai yrittää käyttää omaa aivokapasiteettiaan ja yrittää muodostaa oma kanta heränneisiin, ehkä mutkikkaisiinkin kysymyksiin.
Tällaisen lukukokemuksen jälkeisen kysymysmerkkien tulvan synnytti Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät". Melkoisen järkälemäinen romaani, joka imi mukaansa kuin vastustamaton, tumma pyörre. Pyörteen antoi viedä yhä syvemmälle pimeään, koska odotti koko ajan valon, vastausten löytymistä. Vastauksia ei kuitenkaan tarjottu, jonkinlainen valon pilkahdus tosin pohjalta löytyi. Lukijan tehtäväksi jäi muodostaa oma kanta isoihin kysymyksiin. Voi lukija raukkaa!
Tämä aamupäivä meni nyt tässä.
Mitäpä sitä sitten loppupäivän, mitä jonninjoutavaa keksisi, mikä olisi se onnellinen olotila johon juuri tänään kannattaisi pyrkiä? Jos ei muuta, niin aina voi antautua vuosien retusoimien muistikuvien vietäväksi ja torkahtaa nojatuoliin.
Kesäkuun lopussa kuoppasin blogini. Silloin tuntui, että on sopiva aika jättää se taakseen. Unohtaa ja antaa olla.
Kun tulee vanhaksi, niin täytyykö kaikki menettää - kaikesta luopua. Putsata tomut kengistä ja pestä kädet. Kuin mitään sen kummoisempaa ei olisi elämässä ollutkaan. Totuttautua ajatukseen, että ei tästä nyt ihmeempää jälkeä mihinkään jäänyt.
Ei perhana! Minä jo niin ehdin kiintyä tähän blogiini, että en oikeasti haluakaan sitä haudata. Tuli vahvasti sellainen tunne, että taas; tämäkin jää kesken. Eihän tätä tosin valmiiksi voi saadakaan, mutta tämän kanssa elämällä voi tuntea jonkinlaista jatkuvuutta. Kun ihmiset kysyvät että minä teen, on rehellinen vastaus että en oikeastaan mitään. Lukemista, musiikin kuuntelua ja sen sellaista puuhastelua ei oikein voi sanoa miksikään tekemiseksi.
Bloggaamista, blogiin kirjoittamista, voi sentään pitää edes jonkin asteisena tekemisenä!
Laman iskiessä 90-luvun alussa jouduin luopumaan hyvistä työkavereista. Jouduin luopumaan työyhteisöstä, jossa olin ollut pitkään mukana ja jonka kehittämisessä olin ollut mukana alusta alkaen. Työkaverien tuen ja avun puuttuminen oli asia, jota kaipasin usein yrittäjänä toimiessani. Yritystoiminnan aloittaminen laman kurimuksessa oli yksinäistä ja epätoivoista pakertamista.
Articano pysyi kuitenkin pystyssä. Rakensin siitä pienen yrityksen, joka kasvoi osaksi minua. Se oli ajatuksissa ympäri vuorokauden, lomia ei pidetty eikä sairauspäiviä. Oli vaikea kuvitella elämää ilman Articanoa. Sitten kuitenkin koitti aika, jolloin piti päättää eläkkeelle jäämisestä. Ikää oli jo sen verran ja jonkinlainen uupuminenkin oli alkanut vaivata. Articano kuopattiin ja alkoi eläkeaika.
Ei kulunut montaakaan kuukautta kun jo tuli ikävä Articanoa! Jouten oleskelu eläkeläisenä ei tuntunutkaan lainkaan mukavalta, olisi ollut paljon mukavampaa lähteä aamuisin avaamaan putiikin ovea. Se vaan ei ollut enää mahdollista.
Paljosta on joutunut luopumaan. Työyhteisöä en voi enää saada takaisin. En voi myöskään saada takaisin Articanoa, joka oli kasvanut osaksi minua. Blogini sentään voin vielä saada takaisin ja pitää hengissä. Kohta sekin olisi varmaan hävinnyt bittiavaruuteen.
Nyt siis voin taas tuntea itseni pieneksi osaseksi jostakin olevaisesta.
Jos joku sattuu kysymään, että mitä minä nykyisin teen, voin vastata: bloggaan!
P.S. Näitä postauksia tulee jatkossa epäsäännöllisin välein, mutta tulee kuitenkin. Riippuen siitä miltä asiat kulloinkin Waarin vinkkelistä näyttävät.
