Tämä on nyt ollut tällaista. Ei ole viime kevään ja kesän jälkeen kovin montaa postausta syntynyt. On vaan jotenkin ollut sellainen olo, että ei enää osaa mitään eikä ole oikein kirjoitettavaakaan. Waldemarillekin jäi monenlaisia asioita sydämelle, mutta ei niitäkään ole saanut paperille.
Elämä täällä Hämeenlinnassa on alkanut jo asettua uomiinsa. Välistä tuntuu, kuin tuota paria vuotta Helsingissä ei olisi ollutkaan. Ainoa asia, joka siitä jäi muistoksi, on se että vaimo on toistaiseksi vielä viikot siellä työnsä takia. Viikolla olisi siis hyvää aikaa vaikka juuri kirjoittamiseen. Mutta kun ei. Kissa on vienyt kielen ja susi sormet.
Miehellä on reppu tyhjänä, ei jupise sanaakaan. Välillä käy mielessä, että olisi ehkä syytä lopettaa koko bloggaaminen. Sitten muistuu mieleen, miten mukavalta silloin joskus pari vuotta sitten tuntui purkaa ajatuksiaan paperille. Mitä siitä, lukiko niitä kukaan - se aikaansaamisen tunne itsessään oli lähes humalluttava. Siispä ei tätä raaski lopettaa, jospa vielä löytyisi se tekemisen ilo ja löytyisi sanojakin ajatusten ja tuntemusten kirjaamiseen. Niin että iloitsemisenne lopettamisesta oli ennenaikaista.
Onneksi noilla valokuvillakin saa ilmaistua asioita. Kuvablogissahan ei tarvita niin monia sanoja koska ne kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti. Silläkin rintamalla tosin on ollut vähän ”luovaa taukoa”, mutta jospa kevään edistyessä uskaltautuisi paremmin ulos kameran kanssa. Helsingissä asuessa kamera kuului ikään kuin asusteisiin ulos lähtiessä. Nyt pitäisi taas opetella samaan. Joka päivä ulkoillessa törmää asioihin jotka olisi pakko saada kuvatuksi. Joitakin pieniä omituisia asioita - tietäisittepä miten hölmöjä kuvia koneellani on, sadoittain, tuhansia. Tai olettehan te jo osan niistä nähneetkin jos blogiani olette seuranneet.
Hämeenlinnassa on kyllä paljon kuvattavaa. Kesällä laitoin jo yhden postauksen linnasta, mutta tuossa alussa nyt vielä näkymää Varikonniemeltä Vanajaveden yli. Täältä jostain se viholainenkin aikanaan varmaan katseli ja manasi että: Perhana!
Aika nättiä kaarnaa hyvin vanhan puun rungolla, eikö? Ja tietysti Varikonniemeltä.
Eikö se riitä, että tallentaa sen valokuvan, jonka on kamerallaan ottanut? Onko sille kuvalle vielä pakko tehdä jotain? Eikö se kuva käsittelyn jälkeen ole jo jotakin muuta kuin mitä kuvasit?
Minulla on sellainen hullu tarve yrittää saada tehdyksi kuvasta sellainen, millaisena olen sen hetken kokenut. Yritän saada siitä esiin jotain muutakin kuin vain sen, minkä kamera on tallentanut. Minulla on muutamia paikkoja, joissa olen kuvannut useammin kuin joissakin toisissa. Niitä kai sanotaan lempipaikoiksi, lempimaisemiksi. Tekisipä mieli sanoa, että ne ovat eräänlaista sielunmaisemaa. Niille paikoille hakeutuessa on jo valmiiksi tietynlaisessa mielenvireessä ja tuo mieliala vain vahvistuu siinä maisemassa. Samalla siitä imee itseensä jotain selittämätöntä voimaa.
Se, mitä me jossain kohteessa näemme, riippuu mielialastamme. Sitten se, miten sitä näkemäämme tulkitsemme, riippuukin jo hyvin monista asioista. Saman näkemämme ja kokemamme asian tai tapahtuman tulkitsemme kukin vähän eri lailla riippuen vaikkapa iästämme tai kokemuksistamme ja siis tietysti mielialastamme.
Valokuva sellaisenaan, vaikkapa pelkkänä raw-kuvana, ei siis voi paljoakaan kertoa siitä miten sen hetken olemme kokeneet (poikkeuksiakin tietysti on). Ajatellaan vaikka jotain upeaa merenrantamaisemaa. Joillakin ihmisillä on taito poimia siitä kaikki oleellinen muutamilla siveltimenvedoilla kankaalle, joku toinen ilmaisee sen tunnelman täydellisesti sävelillä, kolmas kuvailee sen tunnelman muutamalla harkitulla lauseella. Minä kun en noihin mihinkään kykene, yritän saada valokuvaan sen merenrannalla kokemani tunnelman. Rajaan kuvaa, yritän nostaa siitä jotain oleellista esille ja vastaavasti häivyttää mielestäni tarpeetonta. Yritän saada siihen rytmiä. Värimaailmaa yritän saada vastaamaan vallinnutta tunnelmaa. Joskus harvoin olen siinä mielestäni jotenkin onnistunutkin, niitä kuvia katselen mielelläni pidempäänkin. Useimmiten kuvat jäävät kuitenkin sellaisiksi, että ne eivät anna minulle juuri mitään, ne on helppo sivuuttaa nopeasti.
Näissä tämänkertaisissa kuvissa ajattelin kokeilla itselleni uutta muotoa, hienommin sanottuna formaattia: kiilapuille pingotettua kangasta. Kuvat näyttävät heti erilaisilta kuin tietokoneen näytöllä, ne saavat ikään kuin uuden ominaisuuden. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta voihan sitä vanha mies jo kokeilla kaikenlaista hullua ajankulukseen ja omaksi ilokseen.
Ja vielä vastauksena ensimmäisen kappaleen kysymykseeni: kyllä, on se käsitelty kuva tietysti jotain muuta kuin minkä kameran kylmä silmä tallensi. Se on nyt sellainen jollaisena sen hetken koin, tai ainakin sellainen, millaisen tunnelman siitä hetkestä haluaisin muistaa.
