keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Muistoja vai illuusiota?

   


    ”Muisti johtaa harhaan avatessaan aina uuden portin myöhemmän kokemuksen ohjaamana.”


    ”Onko kaikki, mitä me kuvittelemme olevamme ja mitä muistamme olleemme, vain suurta illuusiota?”


    Kaksi lausetta, jostain poimittuja ja muistiin kirjoitettuja.  Ensimmäinen liittyy melkoisella varmuudella Karl Ove Knausgårdiin, jälkimmäisen alkuperää en muista.  Muistini ei siis johda minua tällä kertaa sinne, minne sen haluaisin johdattavan.

 
    Se on mielenkiintoinen asia tuo muisti muistoineen.  Monenlaiset asiat panevat muistin toimimaan ja nostamaan muistoja jopa kaukaa lapsuudesta saakka.  Joskus tuntuu, että jopa kauempaakin.  Onkohan silloin kyseessä se ”kansakunnan kollektiivinen muisti”, josta Peter von Bagh usein puhui?


    Yhden kaukaisen asian muistaminen johtaa toiseen, joku tunnelma tuo mieleen jonkun kaukaisen muiston, samoin jokin haju tai tuoksu, äänimaailma, näkymä tai mikä hyvänsä aisteihin tunkeutuva tuntemus.  Mieleen nousee muistien kätköistä jokin tapahtuma.  Jotakin mitä on tapahtunut ja jossa on ollut mukana.  Tai ainakin näin ajattelemme.


    Voisiko muisti tehdä tosiaan sellaisia kepposia, että muistaisimme olleemme mukana jossakin, mistä olemme kuulleet jonkun muun kertovan?  Että olisimme eläytyneet toisen ihmisen kertomaan niin että muistaisimme sen omana kokemuksenamme, muistonamme.  Tai jos olisimmekin olleet mukana, olisiko tuon tapahtuman muisto muuttunut vuosikymmenten aikana?


    Mistä voi varmuudella tietää, onko joku asia tapahtunut itselle juuri sellaisena kuin sen nyt muistamme?  Ei varmaan mistään, ellemme ole pitäneet hyvin tarkkaa päiväkirjaa jokaisesta elämämme päivästä.  Sellaisia kirjaajia ei varmaankaan löydy kovin monia.  Siispä me kirjaamme tapahtumia omaan muistinvaraiseen päiväkirjaamme, historiaamme, joskus vasta vuosien ja vuosikymmenien jälkeen.  Vasta silloin kun niillä syystä tai toisesta on joku tarkoitus, merkitys.

 
    Vuosikymmenien jälkeen muistikuvat sekoittuvat ja retusoituvat.  Aivan kuten valokuviakin käsitellään, korjaillaan ja parannellaan.  Muistikuvia korjaillaan itselle  mieluisammiksi, mukavammiksi muistella.  Useimmiten se varmaan tapahtuu täysin tiedostamatta, vähän kerrallaan ja lopulta niitä on helppo pitää alkuperäisinä, juuri näin tapahtuneina.  Kaksi ihmistä muistaa saman kaukaisen tapahtuman lähes poikkeuksetta eri tavoin.


   
    Niin että keitä me oikeastaan olemme?  Mitä meille oikeasti on tapahtunut?  Mikä meissä ja eletyssä elämässämme on todellista ja mikä vain suurta illuusiota?  Entä mitä meidän unemme ovat, löytyisikö niistä viittauksia meille oikeasti tapahtuneeseen vai sotkevatko ne muistiamme ja muistojamme entisestään? 


    En minä ainakaan tiedä.





tiistai 11. marraskuuta 2014

Päivä lyhyt, hämärä pitkä



    ”Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt.” (Bo Carpelan)

    Marraskuiset päivät muistuttavat toisiaan.  Pilvet matkaavat matalalla, sade vaihtelee tihkusta raskaisiin pisaroihin, hämärää kellon ympäri.  Puut palelevat paljaina, nurmikko jaksaa vielä vihertää, tiaiset etsivät ravintoa jokaisesta kolosta.  Ei tee mieli ulos.

    Päivistä on selvittävä sisätiloissa.  Aamupuurosta päiväkahviin, iltapäivän ruokahetkestä iltakahviin.  Lukeminen on hankalaa kun valo ei riitä.  Musiikkia voi kuunnella, pasianssi antaa aivoille haastetta.  Ruumiillista ponnistelua tarjoaa imurointi kerran viikossa, paitojen silitys, ruokakaupassa käynti.

    Tyhjäkäyntiä.  Varmaankin tarpeen toisinaan, syksy on tehnyt siitä enemminkin vallitsevan olotilan.  Odotusta, ikään kuin jotain olisi kohta tapahtumassa.  Näkisi auringon, kuulisi hyvän uutisen, käteen sattuisi hyvä kirja.  Saisi ajatukset taipumaan sanoiksi, tarttumaan paperille.  Muistaisi yölliset unensa.

    Uskokaa; pidän syksyn harmaudesta, hitaudesta, ilottomuudesta.  Pidän kaiken turhuuden tunteesta.  Antaa asioiden tulla ja mennä, omia aikojaan.  Ei niille kuitenkaan mitään mahda, olkoon nyt sitten vaikka näin.  Aikanaan maa kääntää kylkeään, valo tulvii, linnut palaavat.  Kaikki on taas uutta. 

    Ennen sitä on vielä aikaa Cornelis Vreeswijkille:

    ”Vem bryr sig om hur dagarna går
    de vandrar som dem vill.
    Medborgare, om etthundra år,
    finns du ej längre till.”

    Då har nån annan tagit din stol
    det vet du inte av
    du känner varken regn eller sol
    ner' i din mörka grav

    vem bryr sig om hur nätterna far
    jag bryr mig inte ett spår
    Bara jag får ha mitt ansikte kvar
    Dolt i min älsklings hår.”





tiistai 4. marraskuuta 2014

Marraskuun kierrätystä

   


    Jatketaanpa vielä kerran vanhojen postausten kierrätystä, vähän tuunattuna.  Muutama sana pois, lausejako ja rivitys vähän uuteen uskoon.  Tulee heti aivan erinäköistä ja samalla asia tiivistyy. 
    Tämä alkuperäinen tajunnanvirran tulostus löytyy  blogistani 4.11.2013.  Silloin tuuli lennätti vettä ja räntää vaakasuorassa pitkin Jätkäsaaren katuja.  Tänään ei ole aivan samanlainen sää, ainakaan Hämeenlinnassa, mutta merkkejä loskakelien alkamisesta on kyllä ilmassa.  Hyvä hetki ottaa ennakkoa tulevaan.


Oodi marraskuulle

Marraskuu koettelee sitkeyttä
sade hakkaa tuulen antamalla voimalla ikkunaan.
Parvekelasit paukkuvat: 
”Tästä et kyllä tolkussa selviä,  
yritäpäs nyt
lähteä kolostasi, surkimus,
kyllä sinut ryöpätään”. 

Ei väliä,
mistä ikkunasta taivaalle tähyät 
vesi valuu
ruutua alas
niin pohjoisessa kuin etelässä. 
Taivas raskasta harmaata, pilvet matalalla. 
Älä kuvittele ulos pääseväsi.  Sytytä valot,
näkisit paremmin oman toivottoman tilanteesi. 
Nyt on marraskuu.

On neljäs marraskuuta,
tämä on vasta harjoittelua.  Kohta
lämpömittareista näkyy sinistä,
tuuli kasvattaa vauhtia mereltä kaduille pyyhkäistessään. 
Mukanaan tuo räntää
ja kohta perään lunta.  Kaikki muuttuu tasaisen harmaaksi,
et huomaa rajaa jossa maa vaihtuu ilmaksi, meri taivaaksi,
räntä lumeksi, syksy alkutalveksi. 
Vaikka vielä eilen tohditkin taivasalle,
yritäpäs nyt. 
Vaakasuorassa kiitävä räntä
löytää takinhupun alle,
hihansuista sisään ja housunlahkeiden alta
kenkää kostuttamaan.

Älä yritä mitään positiivista marraskuusta,
ei sitä kukaan tosissaan ota,
hulluna pitävät. 
Valita, vaikerra, näytä negatiivisuutesi.
 
Älä puhu mitään kynttilöiden polttamisesta;
hapen vaan syövät ilmasta,
pienhiukkaset myrkyttävät keuhkot. 
Älä yritäkään mitään suklaasta ja hyvästä kirjasta,
suklaa lihottaa,
nostaa kolesterolia sekä kauppalaskua. 
Ja kirjamakusihan tiedetään! 
Ei mitään mahdollisuutta,
nyt on marraskuu.

Ja silloin kun on marraskuu,
silloin kaikki on marraskuuta. 
Turha yrittää, 
aina se on voiton saanut.
Kaiken osaaville,
kaiken taitaville ja
kaiken tietäville paikkansa osoittanut. 
Aina se on kengät kastellut ja puseron alle tunkenut. 
Aina se on yhtä riemuissaan nurkissa pyörinyt,
autioilla kaduilla voimiaan esitellyt. 
Aina se on aikansa kestänyt,
sitten tyytyväisenä
joulukuulle tilaa tehnyt. 
Tietänyt,
että jos kaiken jälkeen
joku uhmakas vieläkin hymyä yrittää,
adventtisohjoon sekin lopulta hyytyy. 

Harmautta, surkeutta,
ikävää, ilottomuutta.
Sitä meillä riittää. 
Ei ihme, ettei small talk luonnistu.
Nyt on marraskuu.



 Tämän jälkeen sopii kuunnella vaikka Lasse Mårtensonin hieno sävellys: Marraskuu.  
 https://www.youtube.com/watch?v=WjBV0p9hKnE