Kumu. Kuin maan syvyyksistä kuuluva sydämen syke. Sanovat, että maailmankaikkeus sykkii. Elämäkin tuntuu kulkevan sykäyksittäin eteenpäin, välillä hitaammin, sitten taas nopeammin. Kaikella on oma rytminsä, sykkeensä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olenko minäkin osa kaikkea, minä, tähtien takaa tänne kauan sitten tullut.
Miten osaan tunnistaa oman sykkeeni ja miten osaan elää sen kanssa. Miten sen voi tahdistaa tai miten pystyisin hyväksymään sen, että välillä kaikki tuntuu hidastuvan. Aika melkein pysähtyy loikatakseen sitten taas huimaa vauhtia eteenpäin. Elämän syke on kumu jonka kuulee kun kulkee metsässä tai seisoo keskellä peltoa kuin olisi siinä aina seissyt. Kumu kuuluu kun Linnunrata muuttaa muotoaan, tähdet etsivät uusia asentoja ja meteorit jolkottavat loputtomia ratojaan.
Vähäisiksi siinä omat murheet jäävät. Pieni on rooli, joka itselle on suotu. Pieniä asiat joihin voi itse vaikuttaa. Maapallon navat eivät paljoa liikahda kovasta yrityksestä huolimatta, eikä yksikään planeetta värähdä voimakkaimmankaan tahdon voimasta.
Itseään voi silti aina muuttaa vaikka maailmaa ei voisikaan. Ja kas vain: oma maailma muuttuu samalla kuin itsekin. Ja mikä merkillisintä, se vaikuttaa myös läheisten elämään, heidän maailmaansa. Kun tarkkaan kuuntelee kumua, se on jo jotenkin muuttunut, tullut tutummaksi ja turvallisemmaksi. Enää ei pelota niin paljon kuin ennen. Tuntuu, että en ole yksin, vaan olen kuin olenkin onnistunut tahdistamaan oman elämäni osaksi kokonaisuutta. Olen osa kumua.
Sumu peittää taas aamuisin maiseman. Sumu pehmentää kaiken, suojaa ulkoiselta maailmalta. Samalla se kuitenkin myös eristää muusta maailmasta, sitä on aivan yksin sumun keskellä, ympärillä ei ole mitään. Pitää vain luottaa, että siellä näköpiirin ulkopuolella kaikki jatkuu ennallaan.
Viime helmikuussa kirjoitin tänne blogiin tuntemuksiani eräänä oikein sumuisena päivänä Jätkäsaaressa. Se oli sellaista tajunnanvirtaa, siinä ei ollut oikein mitään järjellistä sanottavaa. Se oli aikaa, jolloin jälleen kerran kamppailin ankarasti pitääkseni iso M:n loitolla. Iso M on sellainen salakavala ja kutsumaton vieras, joka tilaisuuden tullen tunkee itsensä kaikkiin mielen sopukoihin. Se pyrkii koko ajan isännäksi isännän paikalle. Kun se kerran on päässyt asettumaan ihmisen mieleen, siitä on mahdotonta päästä koskaan kokonaan eroon. Joka hetki se odottaa sopivaa ajankohtaa soluttautuakseen pään sisälle, mielen sopukoihin.
Iso M kramppasi mieltäni tuolla 2000-luvun alkuvuosina. Lento tuntui loppuvan lyhyeen, ilma siipien alla lakkasi kantamasta ja mieli ja kroppa sakkasi. Sain jonkinmoista apua, ja sittemmin luulin siitä kutsumattomasta vieraasta päässeeni, mutta erehdyin. Kyllä se siellä koko ajan on väijynyt aikaa sopivaa. Tuon helmikuisen kirjoitukseni, tajunnanvirran ulostuksen aikoihin tuo iso M taas kerran vahvensi otettaan. Vanne rinnan ympärillä kiristyi, ahdistus kuvasi parhaiten olotilaa. Kun joskus kesällä luin tuon kirjoitukseni uudelleen, huomasin selvästi, mitä vastaan tuolloin tappelin, mikä oli taas kerran pääsemässä niskan päälle.
Tänään aamulla sumuisessa maisemassa kävellessäni, tuli tuo sama tunnelma taas pintaan. Kotona kaivoin kirjoitelmani esille ja aloin jostain syystä pätkiä ja rivittää sitä uudelleen. Jätin joitakin turhia sanoja pois, muutamaa vähän muutin ja lopputulos oli aika oudon näköinen. Iso M paljastui nyt paremmin sieltä rivien takaa. Laitan sen nyt tähän, ihan vaan tyhmyyttäni.
1.
Päivän harmaa tylsyys ikkunoissa
sumu tiivistyy pisaroiksi.
Mereltä huutelevat laivat
odottavat vastausta rannalta.
Kaikki pysähtyy harmaan sisässä
korvat kuulevat
silmät eivät näe.
Eilen samanlaista
huomennakaan ei mikään muutu
päivät kuluvat
vain päivämäärät vaihtuvat.
2.
Tylsä kirja latistaa mielialaa
onko pakko jatkaa
kohteliaisuudesta kirjailijaa kohtaan.
Mitä se voi antaa sellaista
jolla on merkitystä
joka erottaa sen muista
joka erottaa päivät toisistaan.
Ei ainoatakaan lausetta
joka saisi malttamattomana odottamaan seuraavaa.
Sumu tiivistyy
harmaus alkaa muuttua hämäryydeksi.
Iltaan tämäkin päivä on elettävä.
3.
Kun mitään ei tapahdu
silloin ei todellakaan tapahdu mitään
ei vaihdu ainoakaan harmaan sävy.
On turha odottaa
että menisi itsestään ohi
ei se mene
tuuli ei tuule
ilma ei vaihdu
yksi ja sama tunnelma ei miksikään muutu.
Sumun sisällä kaikki on paikallaan
ajatuskaan ei läpäise usvamuuria
se pyörii silmin näkyvällä kehällä.
Mikään ei pääse ulos
mikään ei pääse sisään.
4.
Päivän harmaa tylsyys
laivojen huhuilu
lähtiessä
satamaan saapuessa.
Huutaisiko itsekin
avaisi parvekkeen lasit
vastaisiko Silja tai Viking huutoon.
Avautuisiko sankkaan sumuun väylä
syntyisikö yhteys
näkyisikö komentosilta.
Puhaltaisiko tuuli maiseman vapaaksi
paljastaisi sohjoiset rannat
palelevat puut
autot riveissään parkkipaikalla.
Vai pysyisikö näkymättömissä
kaiken peittävän sumun tylsyydessä
jatkaisi tuijotusta ikkunasta
näkemättä minnekään
olisi omissa oloissaan.
