Nel blu dipinto di blu
Kuumaa Huumaa on Hämeenlinnan Linnan puistossa vuosittain järjestettävä tapahtuma. Yleisöä alkoi kertyä lauantai-iltana jo kello kuuden aikoihin, pallojen oli kerrottu lähtevän kello seitsemän jälkeen. Tunnelma oli hyvin rauhallinen ja verkkaisa, pallokuntia saapui paikalle vähitellen. Kello tuli seitsemän ja suurin osa palloista odotti vielä purkamistaan. Miehistöt rupattelivat keskenään sekä yleisössä olleiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Hämäläisittäin: kellään ei ollut minkäänlaista hoppua, odoteltiin lämpimässä kesäillassa ja katseltiin Vanajaveden näkymiä.
Sitten vähän vailla kahdeksan alkoi tapahtua, itse asiassa alkoi melkoinen säpinä. Kyseessä oli tällä kertaa pallojen yhteislähtö, joten joka puolella kaikki tapahtui saman aikaisesti. Pallot alkoivat täyttyä, polttimet suhisivat ja miehistöt tekivät tottuneen näköisinä tehtäviään. Kun kello tuli kahdeksan, nousi ensimmäinen pallo, sen jälkeen pallo toisensa perään alkoi kohota korkeuksiin ja suuntasi kohti Vanajavettä.
Näky oli komea, kun taivaan sineä värittivät ylöspäin kohoavat pallot. Laskujeni mukaan niitä oli kaikkiaan yksitoista. Hetken kuluttua ensimmäiset pallot alkoivat hävitä jo näkyvistä vetäen perässään komeaa pallojen paraatia.
"Hellelukemia" lausuttuna Ilmatieteenlaitoksen vuorossa olevan sääennusteen lukijan leveän hymyn kera synnyttää minussa jo suoranaista masennusta, pakokauhua ja voimattomuutta. Kyllähän sen muutaman kerran kesässä jotenkin kestäisi, mutta kun sitä samaa tuntuu jatkuvan viikosta toiseen. Ei tuo liika lämpö vaan enää vanhalle ihmiselle sovellu. Vielä kun lääkäri on käskenyt välttää aurinkoa niin siinähän sitä kesänautintoa on riittämiin.
Olenkin visusti pysytellyt neljän seinän sisällä lueskelemassa ja kuuntelemassa musiikkia. Spotify on johdatellut minua norjalaisen jazzin, sekä erityisesti norjalaisten upeiden naislaulajien loputtomaan tarjontaan. Kuluvathan nämä päivät näinkin ja mielestäni tämä on varsin antoisa tapa viettää kesäpäiviä. Ainoa haitta on ainoastaan se, että kesäksi suunnitellut pihatyöt siirtyvät muutamalla viikolla. Mutta onko sillä sitten niin suurta merkitystä.
Tietysti olisi mukava lähteä vähän autolla reissaamaan kotimaassa. Ajella etsiskelemässä kiinnostavia kuvauskohteita, käydä mitä ihmeellisimmissä navettoihin tai maitolaitureille perustetuissa kahviloissa. Maistella muikkuja, piirakoita, pöperöitä ja piapoja. Se olisi mukavaa juuri niin kauan kuin voisi istua auton miellyttävässä viileydessä. Mutta kun sieltä autosta on pakko jossain vaiheessa kuitenkin astua ulos tukalaan helteeseen.
Tai sitten voisi lähteä kuluttamaan aikaa isoihin marketteihin, mielellään lähelle pakastealtaita. Siellä on yleensä aina mukavan viileätä. Mutta jos siellä marketissa parikin tuntia kiertelee ilman ostoskärryjä, saa melkoisella varmuudella myymäläetsivän peräänsä. Jos taas otat ostoskärryn mukaan, huomaat että siihen on kertynyt kaikenlaista vähemmän tärkeää tavaraa. Se taas käy kalliiksi päivittäin toistettuna.
En kuitenkaan anna periksi, enkä suostu uskomaan, että nämä helteet ovat tulleet jäädäkseen. Että ilmastonmuutoksessa tapahtui lopullinen ratkaiseva askel muutama viikko sitten. Että ihmiskunta pikkuhiljaa kärventyy, jäljelle jää ainoastaan tv-ruudulla välkkyvä kartta, jossa lukee ”HELLELUKEMIA”.
Päättynyt viikonloppu oli taas se viikonloppu vuodesta, kun jazzdiggarit ja fiilistelijät tulivat Hämeenlinnaan Linnajazziin ja sitten jatkavat Poriin. Tämä on jo joillekin niin perinne, että melkein voi nähdä tallatun pienen polun, joka vie metsän halki Hämeenlinnasta Poriin. Suurin osa yleisöstä oli toki paikallisia, jotka tyytyvät tähän Linnanpuiston kattaukseen ilman Poria.
Tällaisesta leppoisasta picnic-iltapäivästä Linnanpuistossa, eväskorista ja jazzista nautiskellen, ei voi oikein juurikaan mitään kirjoittaa. Tunnelma pitää itse kokea. Kuvat saavat kertoa puolestaan, musiikin voi jokainen kuvitella mielessään. Lavalla nähtiin ja kuultiin Local Voices, Xantone Blacq Band sekä Sami Saari & Sonics vierailijana Laura Voutilainen. Kaksi viimeksi mainittua soittivat tanakkaa soulia ja Xantone Blacq bändeineen hallitsi myös funkin takapotkut. Soittajat olivat erinomaisia ja upeita soolosuorituksia kuultiin kaikilta. Hikinen iltapäivä oli tällä kertaa siis lähes pelkkää soulin jytkettä. Eihän siinä mitään vikaa, mutta itse olisin kaivannut enemmän sitä varsinaista jazzia. Kannattaa mainita, että lavalla rytmin takaajana olivat Hämeenlinnalaiset maailmalla mainetta saavuttaneet käsityönä valmistettavat KUMU-rummut.
Jos et löydä itseäsi näistä kuvista, johtuu se yksinkertaisesti siitä, että et ollut paikalla. Mutta vuoden kuluttua, viikko ennen PoriJazzia, voit sinäkin tulla nauttimaan jazzista sekä ainutlaatuisista tunnelmista Hämeen linnan kupeessa, Vanajaveden rannalla. Eikä edes pääsymaksua peritä!
”Jazzikansa tulee kyllä tänne
soittaa meidät kellariin.
Kevyt katse ja raskas askel
tätä niin toivottiin.
Mutta mihin jäi
laulut vanhat, mollit myös.
Ne me poltettiin
koska saadaan kaljaa ja safkaa
ne kortitettiin.
Vieteri-Ville jaksaa jaksaa
kaatuu kuolaan, hikoilee.
Vaimonsa Bella juo appelsiininastaa
hame alapäästä repeilee.
Mutta mihin jäi Aston-Martin GT.
Edelliseen elämään.
Voi luoja kuinka paksuu kamaa
lähetään kiitämään.
Joskus vielä lähetän kortin kotiin
kehun siinä Luddea.”
Dave Lindholm; Jazzikansa tulee
Aloitin blogini kirjoittamisen 3.3.2013 suurellisesti viiden kirjoituksen sarjalla Sataman valot 1 - 5. Siinä käsittelin Helsinkiin muuton syitä sekä koko prosessin kulkua. Ensimmäisen osan alaotsikkona oli Takaisin Helsinkiin - siitä tämänkertaisen postauksen käänteinen otsikko Helsinkiin ja takaisin.
Sen tarkemmin erittelemättä, syy takaisin Hämeenlinnaan muuttoon oli useiden yksittäisten tekijöiden summa, joka muodostui niin suureksi, että päätös paluusta syntyi. Paluu. Sanaan sisältyy mielestäni melkoisen suuri tunnelataus, ainakin omalla kohdallani positiivinen. Mutta takaisin noihin muuton syihin: hinta ja laatu eivät yksinkertaisesti kohdanneet. Tarkoitan sitä, että hinta, jonka tuosta keskellä laajaa Jätkäsaaren rakennustyömaata asumisesta joutui maksamaan, oli aivan liian kova suhteessa asumisympäristöön ja asumisen laatuun. Toki tiesimme, että keskeneräiselle alueelle muutamme, mutta karu arkitodellisuus alkoi paljastua vasta muutaman kuukauden asumisen jälkeen. Valmiiksi Jätkäsaari tulee vasta aikaisintaan 2025, onkohan sitä edes hengissäkään enää silloin. Kaiken lisäksi koko aluetta ja sen liikennettä näytetään kehitettävän pelkästään matkailun ehdoilla turistien hyväksi. Länsisataman kautta kulkevien turistien määrä oli viime vuonna kuusi miljoonaa, vuonna 2020 jo kahdeksan miljoonaa!
Helsinkiin muuton yksi tärkeimmistä syistä oli 2008 saamani polyneuropatia-diagnoosi, ääreishermosto tuhoutuu alkaen jaloista. Liikkuminen vaikeutuu vähitellen, ja sen vuoksi halusin päästä helpompaan asumismuotoon. Sairauden eteneminen näyttää nyt kuitenkin olevan sen verran hidasta, että uskaltauduimme rivitaloon, jossa on mukavan pieni piha valmiina kukkineen, pensaineen ja puineen. Tässä on puuhasteltavaa juuri sopivasti kun sitä kaipaa. Erinomaiset kävelyreitit joka puolella ympärillä, kävelyn avulla saa jalat pidettyä aivan siedettävässä kunnossa ainakin toistaiseksi. Omakotitalon ylläpitäminen olisi iän karttuessa todennäköisesti liian rankkaa, mutta tämä vaikuttaa sopivalta. Kaikenlaista sitä pitää vanhetessa ottaa huomioon!
Helsingin odysseija kesti siis melko tarkasti puolitoista vuotta. Se oli niin lyhyt aika, että nyt tuntuu siltä kuin olisi käynyt vain vähän pidemmällä matkalla. Hämeenlinnassa ei tässä ajassa ole mitään kovin ihmeellistä ehtinyt tapahtua. Eipä tietenkään, ollaanhan Hämeessä. Sen sijaan siitä ajasta kun 1987 muutin Helsingistä pois ja 2012 lopulla palasin, oli Helsingissä muuttunut moni asia melkoisesti. Ja varsinkin jos vertaa nuoruuteni Helsinkiä 60-luvulla tämän päivän kaupunkiin, on muutos kouriintuntuva. Ehkä alitajuisesti etsin ja kaipasin tuon ajan henkeä Helsingistä, mutta tietysti täysin turhaan. Se mikä on säilynyt, on tietysti tuo meren läsnäolo, sen rannat ja kalliot. Niitä tulen varmaan kaipaamaan. Mutta onneksi täältä pääsee vähän reilussa tunnissa haistelemaan sitä merta, aistimaan meren tunnelmaa ja kuvaamaan tuttuja rantoja kallioineen ja rakkaiksi käyneine puineen.
Minun hämäläiselle luonteelleni sopii tämä hämäläinen maisema ja mentaliteetti vuosien karttuessa aina vaan paremmin ja paremmin. Kai minä sitten olen täällä kotonani. Totta kai myönnän, että koska en ole tähän päivään mennessä osannut mihinkään pysyvästi asettua, saattaa elämä vieläkin heittää jonnekin. Tuo Espanja kyllä kovasti houkuttaa…
Menin pitkin Turuntietä, hämäläisten härkätietä - tietysti Somerolle. Tällä kertaa olin varannut matkaan vähän enemmän aikaa kuvatakseni muutamia etukäteen miettimiäni kohteita tien varrella.
Hämeen Härkätie alkaa Turusta ja päättyy Hämeenlinnaan. Se on Suomen varhaishistorian tärkein tie, jota ovat käyttäneet kuninkaiden ja sotilaiden lisäksi niin kauppiaat kuin pyhiinvaeltajatkin. Härkätie on syntynyt viimeistään 800 luvulla, todennäköisesti se on ollut pitkään vain kasvillisuuteen raivattu kulkureitti. Keskiajasta lähtien se on yhdistänyt Turun ja Hämeen linnat, ja nimi on mahdollisesti saanut alkunsa armeijan marssitiestä, härväg, josta tuli härkätie.
Minä teen taas kerran kaiken väärinpäin - aloitan matkan Härkätien päätepisteestä, Hämeenlinnasta. Hämeenlinnan jälkeen on luontevaa pysähtyä ihailemaan 8-kulmaista Pyhän Jaakon kirkkoa Rengossa. Kirkko on rakennettu 1400-luvun loppupuolella apostoli Jaakob vanhemman nimikkokirkoksi, ja se on ollut keskiajalla tunnettu pyhiinvaelluskohde ulkomaita myöten. Nyt tulikin vaikea valinta - lähtisikö vaeltamaan kohti Santiago de Compostelaa, sillä täältä alkaa kaukaisin pohjoinen reitti Hämeen Härkätietä pitkin kohti Santiagoa. No, taitaisivat kengät kulua puhki jo ennen Turkua, paras siis jatkaa vaan Somerolle kuten oli tarkoituskin. Ja tietysti autolla.
Matka jatkuu Portaan ja Letkun suuntaan. Tien linjausta on tietysti monin paikoin jonkin verran muutettu, mutta pääosin se noudattaa vanhaa reittiä. On mutkaa, mutkan jälkeen. Tien varren kylät osoittavat kulkijalle omaa vireyttään, kylien ilmoitustaulut pursuavat tietoa erilaisista tapahtumista ja aktiviteeteista. Vanhat koulut ovat muuttuneet kylätaloiksi, kirpputoreja löytyy muutamia sekä tietysti myös Letkun kyläkauppa.
Härkätien pituudeksi mainitaan 1500-luvulta 162 kilometriä.
Kilometritolppien mukaan, ja minun laskutaidollani, matkaan on myöhemmin
tunkenut yksi ylimääräinen kilometri (liekö sukua sille haamumailille).
Minä kurvaan auton Somerolle saavuttuani kohti mökkiä, jossa melkein miehen mittainen heinikko päivänkakkaroineen odottaa voittajaansa. Hämeen Härkätie sen sijaan jatkaa Kosken, Marttilan, Tarvasjoen ja Liedon kautta Turkuun. Ilmeisesti joku on joskus jatkanut edelleen sitkeästi kohti Santiago de Compostelaakin, mene tiedä. Jos näin on, nostelen heille kaikkia hattujani, kunhan ne muuton jäljiltä löydän.
