keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Nyt rinnass' on lämpö, mi murtavi jään…


”Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö,


Kevätvirsiä viidakko kaikaa.

Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö.

Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.

Nyt on toivoon ja lempeen aikaa.”
 
    On taas aika jättää muutamaksi kuukaudeksi hyvästit sille jäyhälle suomalaiselle, jollaisia me koko pimeän syksyn ja talven olemme olleet.  Nyt astellaan auringonvaloon uusina eurooppalaissuomalaisina: pukeudutaan iloisen kepeästi ja värikkään rennosti sekä tietysti käyttäydytään samoin.  Smalltalkki lentää ja nauru on herkässä ainakin nousuhumalan ajan.  Nautitaan lyhyestä valon ja lämmön juhlasta, keväästä ja kesästä.  Kohotetaan maljoja sille ja tälle ja varsinkin kesälle.  Tästä se lähtee…


    Toiset juhlivat vappuna rankemmin, toiset hillitymmin ja jotkut puuhailevat perinjuurin arkisia askareitaan.  Toiset juhlivat vappua kevään juhlana, toiset aatteen ylistämisen juhlapäivänä.  Toisilla on krapula vapun jälkeen, toisilla kädet ja selkä kipeinä pihatöistä.  Kuka mitenkin, vappu kuitenkin kaikilla.


    Itse olen ehtinyt juhlia vappua monin eri tavoin.  Nuorena siihen liittyi oleellisena osana juominen ja  rymyäminen kaupungilla kaveriporukassa.  Sitten oli aika jolloin siihen liittyi aatteen paloa, puheita, lippuja ja marsseja.  Monta vappua on vietetty kotona kaveripiirissä juhlien ja monta vappua myös ihan vaan kotona ilman sen suurempaa juhlimista.  Mutta jollain tavalla vappua on kuitenkin aina pyritty juhlistamaan, ainakin vähän kuohujuomaa, nakkeja ja perunasalaattia.  Ja tietysti simaa ja munkkeja.


    Haluan tänään päästä helpolla ja samalla nopeammin juhlimaan vappua, joten lainaan vuodentakaisesta blogikirjoituksestani pätkän vappuun liittyvää historiaa, koska ei sitä kuitenkaan kukaan enää muista (ja koska en halua kirjoittaa historiaa uusiksi):


    ”Keltit ja germaanit viettivät aikoinaan kesän alkamisen juhlaa toukokuun alussa. Kelteillä se kulki Beltane-juhlan nimellä. Saksassa vappuyö, valpurinyö, on kuulunut noidille.  Sieltä vappu on myös saanut nimensä: 700-luvulla eläneestä Valburg-abbedissasta.


    Keskiajalta lähtien vappua on juhlittu nimenomaan 1. toukokuuta, myös Suomessa. Päivä on Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä.  Tuo vanha juhlapäivä on ollut vapun juhlinnan perusta Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Virossa ja Latviassa.  Useimmat muut maat ovat omaksuneet vapun juhlinnan vasta 1800-luvun lopulla, jolloin työväenliike valitsi sen kansainväliseksi juhlapäiväkseen.  Yhdysvalloissa 1.5.1886 järjestetyissä mielenosoituksissa syntyi yhteenottoja virkavallan kanssa, seurauksena kuolleita.  Pariisissa 1889 kokoontunut työläisten Toinen Internationaali määräsi näiden uhrien muistoksi kansainvälisen muistopäivän 1.5.1890.  Täältä on lähtöisin vapun ja työläisten yhteenliittyminen.


    Suomalaisen vapun nykyiseen muotoutumiseen on vaikuttanut useita erilaisia asioita.  On tuo vanha Valburgin juhla sekä 1890 Toisen Internationaalin päätös.  Mutta paljon on myös vaikuttanut se, että kaupunkien säätyläiset pitivät 1800-luvulla vappua ruotsalaiseen ja eurooppalaiseen tapaan kevätjuhlana.  Porvarisperheissä nautittiin simaa, oli ulkoilmakonsertteja ja myös kesäravintolat avasivat ovensa.  Tähän säätyläisvappuun sulautui myös  ylioppilaiden kevätjuhlaperinne.  Ylioppilaiden vappuun kuului runsas syöminen ja juominen.  Vapunpäivästä tuli Suomessa työntekijöiden vapaapäivä vuonna 1944, ja virallinen liputuspäivä 1979, suomalaisen työn päivä.  Pohjoismaiseen tapaan myös Suomessa vapun juhliminen painottuu aattoon (aivankuin joulun, uudenvuoden ja juhannuksenkin).”


    Niin että heittäkää nyt vaan huoletta vapaalle, se on kaikille näin vappuna aivan sallittua, jopa suotavaa.


    Erinomaisen suurenmoista vappua kaikille - säätyyn, sukupuoleen tai ikään katsomatta!


”Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais


Ja ma leivona nousta voisin.

Ja mun tahtoni talvesta ponnahtais

Ja mun riemuni oikean kaiun sais,

Ja ma oikea laulaja oisin!”
 
(Kevätsointuja, Larin Kyösti, P.J Hannikainen)





perjantai 25. huhtikuuta 2014

Ihmisen malli


    ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” kyseli Georg Ots laulussaan.

 
    Haluaako ihminen muuttua, näkeekö hän itsessään tarvetta muuttua ja pyrkii sen mukaan muuttumaan.  Muuttuuko silti vaikka ei haluaisikaan, muuttaako elämä ihmistä.  Entä millaiseksi tai miten ihminen kuvittelee muuttuneensa.


    Onko kaikissa ihmisissä ominaisuuksia joiden muut haluaisivat muuttuvan, ja sitten taas myös sellaisia, joiden muut eivät haluaisi muuttuvan.  Ja voivatko ne muiden odotukset olla vastakkaisia: yksi näkisi hyväksi tämän ominaisuuden vahvistumista, toinen taas täysin toisen ominaisuuden.  Entä riippuvatko nämä muiden odotukset heidän omista ominaisuuksistaan.


    Jos ihminen sitten muuttuu, niin muuttuvatko vain mielipiteet, tavat ja käyttäytyminen vai muuttuuko peräti luonne, sellainen perusolemus.  Entäpä sitten jos on sosiaalinen ihminen, joka viettää paljon aikaa muiden ihmisten seurassa.  Muuttuuko silloin todennäköisemmin kuin että jos on vähän erakkoluonne ja vain harvakseltaan ystävien seurassa.  Hioutuuko seuraihmisellä särmät vai joutuuko hän entistä tiukemmin pitämään kiinni omista erityisistä piirteistään.  Vai onko erakkoluonteella enemmän aikaa ja mahdollisuuksia tarkkailla omaa olemustaan ja muuttua.


    Muuttuvatko ihmiset vanhoiksi tultuaan kärttyisiksi ja omapäisiksi.  Vai tuleeko ihmisistä vanhoina joustavampia, mukautuvampia, helposti periksi antavia ja peräti ympäripuhuttavia.  Muuttaako pitkä elämänkokemus ihmisen luonnetta, ja onko eroa jos on joutunut kokemaan vastoinkäymisiä tai jos on päässyt elämässään helpolla.  Entä jos on kertynyt erilaisia sairauksia, kipuja ja kolotuksia, jalostavatko ne ihmisen luonnetta vai tekevätkö ne hänestä sietämättömän tai ainakin vaikean.


    ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…”?  Onko olemassa joku hyvä malli, minkä mukaiseksi ihmisen pitäisi yrittää muuttua jos pystyisi muuttumaan.  Hyvän ihmisen malli, jollaiseksi kaikki pyrkisivät muuttumaan.  Pitäisikö ihmisen muuttua sellaiseksi, josta kaikki pitävät, vai riittääkö että vain hyväksyvät.  Vai pitääkö ihmisen peräti muuttua sellaiseksi, että itse hyväksyy muut ihmiset sellaisina joina he ovat pysyneet tai joiksi he ovat muuttuneet?  Erilaisina!




maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kuvia Andalusiasta: Malaga


    Vielä muutama kuva Andalusiasta, Malagasta.  Kuvissa katsellaan tämän päivän Malagaa vuorenrinteeltä.


    Kuvissa erottuu selkeästi vanhankaupungin keskellä Malagan katedraali, Catedral Nuestra Senora de la Encarnacion, jonka rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1528.  Monien keskeytysten jälkeen katedraali saavutti nykyisen muotonsa vuonna 1783.  Rahapulan vuoksi katedraalin rakennustyöt lopetettiin tuolloin, ja se jäi La Manquitaksi (käsipuoleksi).  Fasadin etelätornia ei koskaan rakennettu valmiiksi.

 
    Kaupunki on perustettu foinikialaisten toimesta noin 3000 vuotta sitten.  Vuonna 100 eaa. kaupunki joutui roomalaisten haltuun ja siitä muodostui tärkein satamakaupunki Pohjois-Afrikan kaupalle.  Lyhyen bysanttilaiskauden (553—576) jälkeen länsigootit karkottivat roomalaiset.  Maurien valtakaudella Malaga kasvoi merkittäväksi kauppakeskukseksi.  Malagan varsinainen kukoistuskausi alkoi 1237 kun se liitettiin nasridien hallitsemaan Granadaan.  1487 kristityt valloittivat Malagan takaisin.  Malaga oli tärkeä satamakaupunki toimiessaan linkkinä Granadan ja Marokon välillä, mutta se oli tärkeä koko Andalusian elinkeinoelämälle myös Amerikan-kaupan vuoksi varsinkin 1500- ja 1600-luvuilla.  Malaga on yhä yksi Etelä-Espanjan tärkeimmistä talouskeskuksista.


    Turismi Malagassa alkoi jo 1800-luvun lopulla, mutta 1950-luvulla suurimittainen matkailu alkoi muokata kaupunkia nykyisen kaltaiseksi.  Vanhaa Malagaa on onneksi saatu paljonkin säilytetyksi, vaikka nekin paikat ovat nykyään tietysti turistikohteita.  Mitäpä ei muinaiset roomalaiset ja nykyiset turistit olisi valloittaneet!














keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pikkuhiljaa pääsiäisen viettoon…


    Pääsiäisen vietto on alkamassa eurooppalaisittain poikkeuksellisen kireissä ja painostavissa tunnelmissa.  Asiaa ei yhtään auttanut eikä tunnelmaa lievittänyt eilinen TV2:n Venäjä-ilta.  Tällaistako Suomessa, sivistysvaltiossa, on keskustelu tv-kameroiden edessä!?  Ymmärrän toki, että muutamat osallistujat olivat liikkeellä pelkästään provokatorisista syistä, mutta kun he myös näyttivät olevan tosissaan, uskovan omiin käsityksiinsä.  Keskustelusta puuttui vain kunnon käsirysy, huuto oli paikoin sellaista että seuraava aste olisikin ollut jo nyrkeillä puhuminen.  Hävettää!


    Sopii toivoa, että kiirastorstai ei muodostu nimensä mukaiseksi itäisessä Ukrainassa.  Kun kaikilla osapuolilla on joka tapauksessa myös oma lehmä ojassa, kannattaisi tappamisen aloittamista tarkkaan harkita.  Se ei tule saamaan muulta maailmalta hyväksyntää - ainoastaan sopimiseen perustuva ratkaisu tullaan muistamaan hyvällä.



    Jos tämän Ukrainan tilanteen pystyy työntämään ajatuksissa edes joksikin ajaksi taustalle, voisi välillä vaikkapa nauttia kevään tulosta, pyhiksi luvatusta auringosta ja lämmöstä.  Monet lähtevät mökeilleen, toiset sukulaisten luo ja jotkut etelään viettämään pitkää viikonloppua.  Tämän viikonlopun jälkeen alkaa se viimeinen työrutistus ennen kesälomakautta - juhannukseen on vielä jaksettava!  Meillä eläkeläisille sen sijaan kesäkausi alkaa kunhan ilmat lämpiävät.

 
    Itse aion viettää pääsiäistä aluksi kotona ystävien seurassa, pashaa ja mämmiä syöden.  Ehkä pari lasillista punaviiniäkin tulee nautittua.  Sitten lähdetään Pohjois-Karjalaan tapaamaan vaimon sukulaisia.  Samalla näkee miten kevät edistyy tuolla vähän pohjoisemmassa, joko Karjalan kunnailla kukkii puu.

 
    Blogin pariin palaan sitten taas pääsiäisen jälkeen.  Toivotaan, että pääsiäisen aikana Ukrainaan löytyisi jostakin se Rauhantekijä.  Toivotaan, että ongelmat ratkeaisivat ilman aseiden käyttöä, vaikka en siihen oikein jaksakaan uskoa.  Ja sitten vielä toivotaan, että julkinen keskustelukulttuuri Suomessa löytäisi uudelleen sivistysvaltiolle sopivan tason.  TV2:n Venäjä-illan soisi olleen viimeinen tämän tason keskustelutilaisuus.


    Kaikesta huolimatta - hyvää pääsiäistä!



  

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kuulokkeet korvilla


    Viikonloppu kului isoksi osaksi musiikin parissa.  Samalla tuli pohdittua musiikin kuuntelun muuttumista vuosikymmenien myötä.  Enää ei tarvitse turvautua tuttuun ja turvalliseen, siihen mitä sattuu olemaan tarjolla, nyt voi jokainen ryhtyä seikkailijaksi ja löytöretkeilijäksi istumalla mukavasti oman tietokoneensa luona.


    Musiikki on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni.  Kiinnostuksen kohteena olevat genret ovat vaihdelleet iän myötä, varsinkin nuorena oli tärkeää fanittaa oikeanlaista musiikkia.  Jos soitat bändissä, jonka esikuvana on Rolling Stones, on luonnollista, että musiikkimaailmasi täyttää r&b sekä rock.  Hyvä näin.  Vuosien ja vuosikymmenien aikana löytyi uusia musiikkigenrejä, joihin mielenkiinto kohdistui.  Tuli folk-musiikin aika, tuli soulin ja Detroitissa syntyneen tamla-motownin aika.  Jossain vaiheessa oli suomirock, sitten world, afro, celtic ja mitä kaikkea niitä onkaan ehtinyt olla.


    Kaiken aikaa mukana on kuitenkin seurannut jazz.  Se tarttui iholle jossain viidentoista paikkeilla, eikä ole ote hellittänyt.  Välillä se on uinunut hiljaa taustalla, välillä taas aktivoitunut.  Aikaisempina vuosikymmeninä rajat eri musiikinlajien välillä olivat helposti havaittavia ja määriteltäviä.  En osaa sanoa, onko tämä ollut vain minun ongelmani, mutta minulle jazz oli suurelta osin 50- ja 60-lukujen jättiläisten musiikkia.  Levyhyllystä löytyi Charlie Parkeria, John Coltranea, Art Blakeytä ja MJQ:ta.  Nämä herrat monien muiden mukana loivat mielikuvan jazzista.  Ja kieltämättä hyvän ja vankan perustan jazz-harrastukselle loivatkin.


    Levyt olivat kalliita ja niitä osti harkiten.  Ei oikein kovin kauas tutusta ja turvallisesta arvannut poiketa.  Vaati jo hivenen uhkarohkeutta ja hurjaa luonnetta sijoittaa sijoittaa rahat vaikkapa Keith Jarrettiin tai Jan Garbarekkiin!  Sijoitus osoittautui pian kuitenkin erinomaiseksi, sieltä löytyi taas uusi maailma.  Kaikesta huolimatta jazz merkitsi minulle pitkään kuitenkin juuri tuota 50- ja 60-lukujen jazzia, josta toki riittää ammennettavaa edelleenkin.  Mutta musiikissa tapahtui koko ajan.


    Vasta nyt Spotifyn aikakaudella on koko musiikin kirjo tarjolla niille, jotka uskaltautuvat seikkailemaan ja löytöretkeilemään musiikin ihmeelliseen maailmaan.  Kirjoitan nyt ainoastaan omasta näkökulmastani, jazziin suuntautuen.  Riemastuttavaa on se, että tarkat raja-aidat eri musiikinlajien välillä ovat menettäneet merkityksensä.  Muusikot matkustelevat ympäri maailmaa siinä kuin tavalliset turistitkin.  Kuullaan ja tutustutaan muiden kulttuurien musiikkiin, opitaan ja omaksutaan.  Jazz, jonka ominaisin piirre on improvisaatio, tunteen ja mielentilan vaikuttaminen soittoon ja siten siis ympärillä olevan elämän tulkinta, on ehkä eniten imenyt vaikutteita maailmanmusiikista.  On otettu mukaan afroa, flamencoa, klassista, funkkia, slaavia ja niin edelleen.

  
    Itselleni viime aikoina eniten löytöretkeilijän riemuntunteita on tarjonnut tämä meidän pohjolan kansojen nordic-jazz.  Se ei todellakaan ole rajoittunut pelkästään Jan Garbarekkiin tai Juhani Aaltoseen.  Spotifyn avulla olen tutustunut kymmeniin muusikoihin, joista en ole aiemmin kuullutkaan.  Varsinkin Norjasta löytyy toinen toistaan mielenkiintoisempia muusikoita, esimerkkinä vaikkapa Nils Petter Molvaer tai Helge Lien.  Ruotsilla on Lars Danielsson ja Esbjörn Svensson (k. 2008).  Meillä Suomessa näitä nuoria huippumuusikoita on käsittämättömän suuri määrä.  Olen monesti ihmetellyt, että mikä on se iso asia suomalaisessa musiikki- ja muusikkokoulutuksessa, joka on tehty niin hyvin, että tämä on mahdollista.


    Kun sitten löytöretkeilyä laajentaa pohjolan ulkopuolelle, löytyy uusia häkellyttävän taitavia ja omintakeisia muusikoita sekä yhtyeitä niin paljon, että niitä ei ikinä ehdi kaikkia kuuntelemaan!  Itse olen viime aikoina kuluttanut paljon aikaa vaikkapa Avishai Cohenin, Chris Potterin, Ambrose Akinmusiren ja Portico Quartetin seurassa.


    En tiedä miten monta kertaa olen tämän jo sanonut, mutta sanonpa taas kerran: kiitos ja syvä kumarrus Spotifylle (ja tietysti myös muille vastaaville palveluille).  Miten paljon köyhempää ja suppeampaa musiikin harrastus olisikaan, jos edelleen eläisimme pelkästään vinyylien tai CD:n varassa.  Uuden löytäminen on aina yhtä järisyttävää! 




torstai 10. huhtikuuta 2014

Miehen mietteitä


    Mitä mies miettii?  Istuu tuolissaan ja otsa kurtussa miettii.  Elämän tarkoitusko viimein ratkeaa tai peräti heinän arvoitus?  Mies miettii muttei kerro.  Omana tietonaan pitää.  Harvoin ajatuksiaan muille jakaa, ainakaan selvinpäin.


    Mitä mies miettii?  Mittaisiko elintoimintojaan älypuhelimella vai muuttaisiko kirjoille Ruotsiin, veroparatiisiin?  Vai istuttaisiko kasveja, jotka luovat yltäkylläisyyttä lähelleen?  Onko se kartanpiirtäjä joka päättää kenelle Krim kuuluu?  Entä kuinka käy Katalonian?  Hidastaako viina vammojen paranemista ja heikentääkö aloilleen asettuminen ihmisen luita?


    Mitä miettii mies?  Laittaisiko rairuohon multaan vai aurinkosähköpaneelin kerrostalon katolle?  Lisääntyisikö tulot jos muuttaisi Tammisaloon, entä Suvisaaristoon?  Jos raivo nousee, laskeeko kymmeneen vai tukistaako lasta kunhan pyytää anteeksi?  Ärsyyntyisikö, jos bussissa nainen puhuu ruotsia?

    Mitä mies miettii?  Hurmioituisiko gourmetjuustosta Pariisista vai nauttisiko muhkean viinin lampaan seurassa?  Vaihtaisiko Dönerin Vöneriin?  Herättelisikö luovuutta tylsistymällä: lukisi puhelinnumeroita luettelosta ja lajittelisi sukkia vai kokisiko mindfulnessin aistimalla aamuvarhain tiskiveden lämmön ja solinan?


    Mitä mies miettii?  Leivonnainen vai karkki?

 
    Mitä mies miettii? 


    … tässä sen kummempia.  Kunhan Hesaria lueskelin...



sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Tahto, toivo ja kilpailu




    Tammikuussa Fuengirolassa viettämäni kuukauden mittaisen retriitin aikana ehdin ruotia monia elämäni käänteitä.  Löysin itsestäni useitakin keskenään ristiriitaisia elämää ohjanneita voimia.  Osa, elleivät  peräti kaikki näistä voimista ovat todennäköisesti sellaisia, jotka vaikuttavat monien muidenkin elämään.  Oman elämäni kulkuun selvästikin määräävimmin on vaikuttanut ristiriita liian kovan tahdon suhteessa pienimpäänkään toivoon sen toteutumisesta.  Kaikkia asioita on täytynyt  yrittää vähän kovemman kautta kun on ollut liikkeellä pelkältä keskikoulupohjalta.


    Mietin siellä kovaan tahtoon liittyen myös kilpailua ja voittamista.  Kilpailu ja kilpailuhenkisyys luonteenpiirteenä koetaan usein epätoivotuksi, mitä se tietysti monissa asioissa onkin.  Kuitenkin voittajaa, voittajana selviytyjää arvostetaan.  Varmaankin joku osaisi määritellä mikä on tervettä ja mikä sairasta kilpailua.  Minkälainen kilpailu on hyväksyttävää ja minkälainen tuomittavaa.  Mielestäni itsensä kanssa kilvoittelu eli kehittyminen, sekä itsensä voittaminen ovat ainakin hyväksyttyjä asioita.



    Kirjoitin tammikuussa näihin pohdintoihin liittyen jotakin myös muistiin.  Liitän nämä ajatukset sen kummemmin muokkaamattomina  ja jäsentelemättöminä muistiinpanoina tähän jatkoksi.


           
    Liian paljon tahtoa, liian vähän toivoa - mahdollisuutta onnistumiseen, ainoa eteenpäin pakottava voima on epätoivo.  Toivoa yritetään vaalia ja kasvattaa, epätoivoa karistaa hartioilta.  Kova tahto sekä vähäinen toivo ovat yhdistelmä joka ajaa vastustamattomasti myös epätoivoisiin yrityksiin.  Niillä ei voi olla menestymisen mahdollisuutta. Jos sitten joskus lopultakin onnistuu jossakin, syntyy harhakuvitelma hyvyydestä.  Tuntuu että kyllä minä sentään osaan tämän pelin.  Sillä peliltä elämä silloin tuntuu, kun on taktisen suunnitelman avulla onnistunut, voittanut.  Voittaminen tuntuu aina hyvältä.  Häviöt kirpaisevat, mutta voitot nostavat euforian, kaikki on mahdollista, tie on auki taivasta myöten, siitä vaan uusiin voittoihin, olen sankari.  Ja näin on seuraavan katastrofin siemen taas kylvetty.


    Voittamiseen tarvitaan siis sitä, että on muita parempi.  Hyi kilpailua, hyi sitä joka yrittää olla muita parempi sanovat ne jotka eivät viitsi yrittää voittaa edes itseään, tyytyvät vain tallaamaan paikoillaan.  Yliopiston pääsykokeissa rannalle jäätyään ne  sanovat: ”hyvä vaan etten vienyt paremmilta opiskelupaikkaa”.  Työttömiksi jäätyään ne menevät TE-toimistoon kysymään virkailijalta: ”ei sitä varmaan mitään meikäläiselle kouluttamattomalle sopivaa ole tarjolla”, ja nostavat päivärahansa tyytyväisinä kun eivät vie jonkun opiskelleen ja osaavamman työpaikkaa.  Eukko kun sitten nahjukseensa kyllästyneenä lähtee, niin toteavat: ”ei se vaan oikein tuntunut tässä viihtyvän, jonkun paremman mukaan lähti, hyvin sille kävi”  ja juovat pään täyteen ja jättävät tiskit tiskaamatta.  Jos sitten vielä talo sattuu palamaan niin toteavat vaan että: ”ei tämä niin kummoinen ollutkaan, seinistä maalikin jo rapissut, ei tällaista kannattanut edes vakuuttaa, hyvä kun ei naapurin peruskorjattu talo palanut” ja muuttavat vanhan äidin luo asumaan.  Kun sitten lopulta tappava syöpä iskee toteavat kuolinvuoteellaan että: ”ei tämä minun elämä niin kummoista ollutkaan, hyvä kun tauti ei kehenkään kyvykkäämpään iskenyt”.  Mutta siitä he ovat onnellisia, etteivät sentään alentuneet kilpailemaan.  Hävisivät vaan sovinnolla jokaisen erän elämässään, ettei kukaan pääse sanomaan että: ”sekin sellainen kilpailuvietin riivaama, yrittää olla parempi kuin onkaan, vie jonkun tavallisen meikäläisen paikan”.  Ja sitten he kuolevat tyytyväisinä itseensä, varmistettuaan ensin etteivät vie jonkun muun hautapaikkaa!


    Ei perhana, minä en ainakaan voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä että olen aina yrittänyt voittaa ainakin itseni.  Enkä siitäkään, että olen yrittänyt koko ajan saavuttaa jotain parempaa, yrittänyt koko ajan tulla paremmaksi siinä mitä nyt sitten aina olenkaan yrittänyt.  Ja silloin kun vaikkapa työssään yrittäjänä yrittää tulla koko ajan paremmaksi kehittämällä itseään ja harjoittelemalla tekemistään, niin sehän on juuri voittamaan pyrkimistä.  Sama se, harjoitteletko ja opetteletko parempaa seiväshyppytekniikkaa voittaaksesi muut tai sitten harjoittelet ja opettelet parempaa kehystystekniikkaa voittaaksesi kilpailijat.  En minä vaan ymmärrä, mitä pahaa siinä on.  Kilpailuhan juuri panee ihmisen, oli yrittäjä tai ei, pyrkimään paremmaksi, kehittymään.  Jos sen sijaan haluaa tyytyä paikoillaan tallaamiseen, silloin ei toki tarvitsekaan minkäänlaista kilpailuviettiä.


 

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Pohjoinen valo


     Valoa tulvii.  Kuka muistaa enää kaamosta.  Katsoo minne tahansa, kirkkaus melkein sattuu silmiin.  Vielä puuttuu lämpö, sekin tulee aikanaan.  Silloin ei olla enää kaukana kesästä.  Nyt on kuitenkin valon ja kevään kauan kaivattu aika, Neiti Kevät on tullut kaupunkiin!


”Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin”


(Sir Elwoodin Hiljaiset Värit)











keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Ennen päiväkahvia ei voi


    On ollut vähän hiljaisempaa.  Meni monta kuukautta, että yöt kuluivat mukavasti nukkuessa ja unia nähden.  Nyt on mennyt muutama yö huomattavasti heikommin.  Ilmeisesti päässä pyörii asioita jotka etsivät ulospääsyä, ymmärretyksi tulemista.  Niitä on vaikea auttaa, yöllä ei aina löydä tartuntakohtaa unimaailman tapahtumiin, siihen kohtaan, jossa ne liittyvät oikeaan maailmaan.  Ajatus lähtee jolkuttamaan omia polkujaan, löytyy uusia asioita joka kulman takaa, yksi ajatus johtaa toiseen ja lopulta et ymmärrä lainkaan mistä on lopulta kysymys.  Et ole edes varma hetki sitten päässä pyörineestä asiasta - oliko se vain unta.


    Aamulla näitä asioita ei enää juurikaan muista, jäljellä on vain väsymys kun nousee aamupuuron keittoon.  Tällaiset päivät menevät sitten vähän hiljempaa, omalla painollaan.  Vanha totuus osoittautuu oikeaksi: elämää on elettävä vain vähän kerrallaan.  On vain odotettava sitä sateentekijää, kyllä se tulee aikanaan.  Väsymykselle on annettava aikansa, sulkeuduttava vaikka musiikkiin ja sallittava ajatusten virkistyä omaan tahtiinsa.  Yön aikana ulospääsyä etsineet ajatukset saattavat hyvässä lykyssä näyttäytyä päivänvalossakin.  Tai ainakin jonkinlainen aistimus ajatuksen olemassaolosta, siihen voi sitten yrittää tarttua ennen kuin se pakenee kuin uni yöllä.


    Toki tästä yrityksestä tarttua yölliseen unen rajoilla ajateltuun ajatukseen voi syntyä syvä samaistumisen tunne Don Quijoteen.  Eihän hänkään tavoittanut sitä mitä yritti tavoittaa ja taisteli kuviteltua vastaan.  Tarkemmin kun ajattelee, kyllähän meistä varmaan monikin on oman elämänsä Don Quijote.  Ainakin itse olen monesti joutunut huomaamaan tavoitelleeni yhä uudelleen saavuttamatonta tai peräti olematonta.  Jotain ihmeellisen onnellista olotilaa, taivaanrantatonttia elämän rauhaiselta reunalta.  Yrittänyt uskoa vielä johonkin mihin aikoinaan nuoruuden varmuudella uskoi.


    Pääni on nyt aamupäivän ajan saanut musiikkihuuhtelua kuulokkeiden sulkiessa muun maailman ulkopuolelle.  On tullut aika yrittää käyttäytyä kuten järkevän aikuisen ihmisen kuuluu tässä tilanteessa.  Takki niskaan, lakki päähän ja ulos kävelylle.  Sitten sopivassa paikassa kuppi kahvia ja rasvainen munkki - päivä on puolitiessä ja siitä se sitten taas lähtee!