sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Pari sanaa flamencosta



     Flamencon synnyinkehtona pidetään Andalusiaa, sekä erityisesti kaupunkeja Sevilla, Gadiz sekä Jerez.  Mustalaiset toivat mukanaan flamencon joskus 1400 luvulla Intiasta.  Musiikki sai matkan varrella vaikutteita ainakin persialaisilta, juutalaisilta ja maureilta.  Flamenco on syntynyt ja muotoutunut siis varsinaisen kulttuurien sulattamon kautta.  Aluksi flamenco oli pelkästään laulua, myöhemmin kehittyi tanssi.  Vasta paljon myöhemmin tuli mukaan säestyksessä käytettävä kitara.


    Flamenco pitää sisällään useita tyylilajeja, joiden erot löytyvät flamencon tärkeimmästä elementistä, rytmistä.  Soleá, siguirias, tangos ja fandango ovat neljä perusrytmiä, näistä on kehittynyt lukuisia variaatioita erilaisilla aksentoinneilla.  Nämä monimutkaiset rytmit ilmenevät parhaiten taputuksessa, joka on olennainen osa flamencoa.  Säestysinstrumentteina flamencossa käytetäänkin yleisesti kitaraa, cajónia sekä  kätten taputusta, joilla näitä rytmin aksentteja ilmaistaan.


     1960 ja 70-luvuilta lähtien flamencoa on alettu kehittää nykyisin laajalti tunnettuun muotoon. Tästä uudesta flamencosta käytetään nimitystä nuevo flamenco (uusi flamenco).  Nykyistä uutta flamencoa ei enää pidetä vain mustalaismusiikkina, sen taitajia ja kehittäjiä löytyy paljon laajemmalti.


    Kitarasta on kehittynyt virtuoosimainen flamencon soolosoitin, merkittävimpänä kehittäjänä 26.2.2014 kuollut Paco De LuciaPaco De Lucia, oikealta nimeltään Francisco Sánchez Gómez, syntyi Algecirasissa Espanjassa 27. joulukuuta 1947. Hänen isänsä oli romanitaustainen flamencokitaristi Antonio Sánchez.  Olikin luonnollista, että musiikin keskellä kasvaneet Paco De Lucia ja kaikki hänen veljensä ryhtyivät myös soittamaan kitaraa, ja oppivat perusteellisesti niin flamencon moninaiset rytmit, kuin myös sen tunnemaailman sekä merkityksen.


    1970-luvulla Paco De Lucia nousi uudistuneen soittotyylinsä ja virtuoosimaisen tekniikkansa ansiosta flamencokitaristien kärkinimeksi.  Hän teki paljon yhteistyötä laulaja Camarón de la Islan kanssa esiintymällä konserteissa sekä äänittämällä useita albumeja.  Flamencoon tuli mukaan aineksia klassisen musiikin puolelta, mutta erityisesti myös jazzista.  Jazzin ja flamencon fuusiosta olivat parhaita esimerkkejä 80-luvun alun albumit, jotka syntyivät kolmelta kitaravirtuoosilta: Paco De Lucia, John McLauhlin sekä Al Di Meola.


    Jorge Pardo oli myös yksi näistä flamencon ja jazzin taitavista yhdistäjistä, jotka tekivät yhteistyötä Paco De Lucian kanssa.  Jorge Pardo on Madridissa 1955 syntynyt saksofonisti ja huilisti.  Hän on työskennellyt useiden erilaisten kokoonpanojen kanssa ja luonut oman, tunnistettavan tyylinsä, jossa jazz-improvisaatiot soljuvat flamencorytmien kannattamina.





    Flamenco elää ja voi hyvin nykyään myös nuorten espanjalaisten keskuudessa.  Tämä eläminen tarkoittaa sitä, että flamenco ammentaa koko ajan uutta ja kehittyy siinä kuin muukin musiikki.  Se ei ole suinkaan mikään vanha historiallinen kummajainen.  Näin pohjoismaalaisena kesti toki oman aikansa, ennen kuin siihen alkoi päästä sisälle, mutta kärsivällisyys palkittiin.


    Laitan tähän loppuun muutamia Youtube-linkkejä, jos vaikka sinuakin sattuisi kiinnostamaan tämä vahvasti elämän makuinen musiikin laji nimeltä flamenco.

Camaron De la Isla & Paco De lucia, Bulerias:

https://www.youtube.com/watch?v=VKtAhJPZS6o

Paco De Lucia, Cepa Andaluza:
https://www.youtube.com/watch?v=s4ZQ0J9aNmE

Paco De Lucia, Almoraima (Bulerias):
https://www.youtube.com/watch?v=pmps3Cc-5_0

Paco De Lucia, Fuente y Caudal:
https://www.youtube.com/watch?v=Hq0YFZ7lTN4


Jorge Pardo, Zapatito:
https://www.youtube.com/watch?v=M0p28YxPqkU

Miguel Poveda, El Alfarero:
https://www.youtube.com/watch?v=0HBB-EsLTfw&list=PL8I52MuaeooQ7XBpqmOD2_0CBExA6oSH3

Nina Pastori, De Boca En Boca:
https://www.youtube.com/watch?v=mY4ekeSmpyo




keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

(Joka)keväinen ryhtiliike


    Tänään koitti taas kerran SE aamu, jolloin syntyi päätös aloittaa ryhtiliike.  Olematon talvi on mennyt lorviessa ja lusmuillessa, kevättä odotellessa.  Kävelylenkit ovat jääneet vähäisiksi niin lukumäärältään kuin pituudeltaankin, pullat, patongit ja juustot kyllä ovat maistuneet.  Kirjoja on mukava lukea nojatuoliin uppoutuneena eikä musiikin kuuntelukaan vaadi sen enempää fyysistä ponnistelua.  Palkinto tästä kaikesta odotti aamulla kylpyhuoneen vaa’an näytöllä.  Siellä se oli odotellut kaikessa rauhassa paljastumistaan.  Ja tänään aamulla se siis räväytti itsensä digitaaliselle näytölle.  Samat julmetut numerot ilmestyivät itsepäisesti, vaikka toistin vaa’alle nousun kolmeen kertaan.


    Nyt se on taas pantava itsekuria peliin.  Aamulenkille lähtö on ollut asennoitumisesta kiinni.  Tai siis se, että en ole lähtenyt aamulenkille talviaikaan.  Kun ensi sunnuntaina siirrytään virallisestikin kesäaikaan, luulisi olevan helppo unohtaa talviajan liukkaat kelit ja muuttaa asennoitumista aamulenkille lähtöön.  Parhaillaankin aurinko paistaa niin houkuttelevasti, mutta tässä minä vaan istun kirjoittamassa.  Huomenna sitten…


    Kyllä minä tästä vielä tänäänkin ulos lähden.  Mutta en mene torille pullakahville, pelkälle kahville ainoastaan.  Päivällä teen kanssa syön vain yhden voileivän ja iltapäiväkahvinkin juon ilman pullaa.  No nyt tuli kyllä luvattua liikaa, ehkä kuitenkin ihan pieni pulla, eihän siitä muuten oikein nauti.  Ruokaakin voisi lautaselle lappaa taas hiukan vähemmän (paitsi jos on lasagnea).  Ja se iltapala!  Sillekin pitäisi tehdä jotakin.


    Eiköhän se taas näillä konsteilla tuo vaaka ala näyttämään sellaisia numeroita, joita on huomattavasti mieluisampi katsella.  Ei se niin kummoisia temppuja vaadi, ainoastaan hivenen itsekuria.  Näin se on aina ennenkin mennyt, miksi ei siis tälläkin kertaa.  Waari rantakuntoon…





****************************************  
      
    Kävelylenkki on nyt tehty, vähän reilu tunti kaupungilla ja takaisin ratikalla.  Aurinko näytti sisältä katsottuna kovin lämpimältä, mutta ulkonapa puhalsi idän suunnasta pirun kylmä tuuli.  (Tämä ei ollut poliittinen kannanotto.)  Kauppatorilla harvat ihmiset värjöttelivät kylmissään, ei käynyt kauppa.







 
    Tuomiokirkon portailla temmelsivät tämän päivän opetuslapset 2000 vuotta vanhempien opetuslasten katsellessa ylhäältä. Taisivat olla ainoita, joita kylmä tuuli ei hyydyttänyt.







perjantai 21. maaliskuuta 2014

Retkellä Knausgårdin maailmassa


    Sain torstai-iltana päätökseen vierailuni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin elämään Taisteluni - toinen kirja osalta.  Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa, yhteensä noin 1100 sivua, ovat olleet melkoinen matka.  Jokin ihmeellinen pyörre on imaissut syvälle hänen maailmaansa: elämäänsä ja kokemuksiinsa.  Kestää muutaman päivän löytää itsensä sieltä ulos ja kasata itsensä normaaliin olotilaan.


    Ensimmäisen kirjan luin tammikuussa Andalusian-retriittini aikana.  Siellä lukukokemuksen vaikuttavuutta lisäsi sen ulkoinen tilanne.  Vieraassa ympäristössä asettautuminen toisen ihmisen pään sisälle tuntui vielä enemmän matkalta toisen ihmisen elämään.  Tuntui kuin olisi ollut kokonaan irti omasta elämästään.  Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin lapsuutta ja nuoruutta, oman maailmankuvan muodostumista ja kasvamista omaksi itsekseen sekä alkoholisoituneen isän kuolemaa.  Näihin asioihin hän tulee tietääkseni myöhemmin palaamaan vielä tarkemmin.


    Nyt lukemani toinen kirja sijoittuu ajallisesti hänen ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeiseen Ruotsiin muuton aikaan, ensin Tukholmaan ja sitten myöhemmin Malmöön.  Se ei kerro mistään eriskummallisesta pintaliitäjän taiteilijaelämästä.  Se kertoo melko tavallisen, tosin hyvin lahjakkaan miehen lähes järjettömästä rakastumisen kokemuksesta, perhe-elämän monimutkaisuudesta, lasten syntymisestä sekä  siinä arkirutiinien ohessa tapahtuvasta kirjoittamisesta ja toisen kirjan julkaisemisen tuomasta mediahuomiosta.  Se kertoo vieraassa kaupungissa koetusta ulkopuolisuudesta sekä kaikkialta esiin tunkevista suurista kulttuurieroista.  Norjalainen Tukholmassa kokee hämmästyksekseni nämä kulttuurien ilmenemismuotojen erilaisuudet hyvin suurina.


    Eniten minua ehkä kiehtoo Knausgårdissa hänen tekstinsä soljuvuus ilman minkäänlaista kankeutta tai teennäisyyttä hänen kertoessaan elämänsä pienistä ja henkilökohtaisista tapahtumista ja kokemuksista.  Miehenä löydän sieltä paljon yhtymäkohtia omaan elämään, kukapa ei löytäisi.  Toisaalta nämä pienet asiat juuri saavatkin merkitystä ja nousevat tärkeiksi kun niitä pystyy näin tarkastelemaan ja erittelemään.  Pienestä tulee suurta.  Hän kertoo tapahtumia ja analysoi suhtautumistaan elämänkumppaniinsa, kavereihinsa, muihin kirjailijoihin, sukulaisiinsa ja yleensä kaikkiin ihmisiin joiden kanssa on tekemisissä.  Siinä mielessä kirjasarja on hyvin raadollinen, ja ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat katkaisseet kokonaan suhteensa Knausgårdiin.  Toisaalta ainakaan näissä lukemissani kahdessa ensimmäisessä kirjassa ei ole ollut mitään sellaista miksi paheksuisin näin tarkkaa ihmisten luonteiden tarkastelemista.  Kirjassa esiin tulevat ihmiset tietenkin suhtautuvat asiaan täysin toisin kuin minä, joka en edes tunne heistä ketään.  Minulle he voisivat olla täysin sepitteisiä henkilöitä.


    Vastapainoksi edelliselle Knausgård laittaa itsensä vieläkin  paljaammin ja raadollisemmin peliin.  Kaikkien esiin tulevien tunteiden ja ajatusten kirjoittaminen kaikkien luettavaksi vaatii kirjoittajalta todella paljon, tekisi mieli sanoa että aivan kaiken.  Se tyhjentää kirjoittajan.  Jossain haastattelussa, kun kirjasarjan kuudes osa julkaistiin, Knausgård muistaakseni sanoikin, että hän lopettaa kirjoittamisen - hänestä tulee entinen kirjailija.  No, sen tulee aika tietysti näyttämään.


    Kirjoissa on tullut selvästi esille hänen pyrkimyksensä hyvään, hyvään elämään.  Hänellä on moraalisesti hyvin korkeat tavoitteet elämässään ja suhteissaan muihin ihmisiin, joista hän kantaa jatkuvaa huolta.  Hän kantaa niistä niin paljon huolta, että vakuuttaa itselleen, että näillä ihmisillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä hänelle.  Näin hän yrittää vapautua huolestaan ja vastuustaan heitä kohtaan.  Samalla hän kokee jatkuvasti omat puutteensa ja heikkoutensa tavoitteidensa esteenä.  Ja kaikesta tästä huolimatta hän kirjoittaa elämäänsä kaikkien nähtäväksi, kaikkien reposteltavaksi.  Miksi?  Itse voisin ajatella sen näinkin, että hän ei koe pystyvänsä elämässään koskaan  saavuttamaan mitään sellaista merkittävää ja tärkeää jonka itse haluaisi jäävän jälkeensä.  Sen vuoksi hän kirjoittaa elämänsä ja tuntemuksensa niin tarkasti muistiin, että kuva ja muisto hänestä jää elämään kuolemansakin jälkeen.  Hänestä jää jälki.  Tämä siis on minun ajatukseni, en tiedä ajatteleeko hän itse näin.


    Kirjoissa ei ole pelkästään, paikoitellen lähes päiväkirjan tarkkaa, oman elämän kuvausta ja ympäröivän maailman  tarkkailua.  Paljon on myös analyysiä ja yleistä pohdintaa muista taiteilijoista ja heidän tuotannostaan, taiteilijoiden omasta elämästä suhteessa heidän tuotantoonsa (rehellisyydestään/vilpittömyydestään) ja heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään.  Nämä jaksot olivat minulle niitä hankalimpia, syynä pelkästään omasta opiskelun puutteesta johtuva sivistymättömyyteni, joka on osoittautunut monesti ennenkin kompastuskivekseni lähes kompleksiksi saakka.  En ole opiskellut kirjallisuutta enkä paljon muutakaan, joten esimerkiksi eurooppalaisen ja varsinkaan norjalaisen kirjallisuuden merkkiteokset eivät ole sillä tavalla tuttuja.  Sen vuoksi oli välillä varsin hankalaa täysin ymmärtää kaikkia näitä kirjan pohdintoja.  Mutta onneksi nekin on kirjoitettu siihen tapaan, että ne kuitenkin avautuvat sen verran, että pystyy tajuamaan mikä näissä pohdinnoissa on kulloinkin ideana.


    Tässä joitakin tuntemuksia ja ajatuksia, joita Knausgårdin mammuttimaisen Taisteluni -teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa ovat minussa herättäneet.  Tämä on vasta kolmannes kokonaisuudesta, ja jo nyt kuvittelen tuntevani miehen nimeltä Karl Ove Knausgård.  Taidanpa olla  väärässä, ei ihmistä näin vähästä voi kovin syvältä tuntea.  Kolmas kirja on jo postissa tulossa, joten mielenkiintoinen tutustumismatka jatkuu. 


torstai 20. maaliskuuta 2014

Tarinoita laitamaiden laitamilta 2


Muistiinpanoja vuodelta 1998, (2.osa)


    Aikaisemmin (8.6) tapahtuneen löydät tästä:

 http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2014/03/tarinoita-laitamaiden-laitamilta-1.html 
 
    (9.6.1998) Santa Liberquen presidentin yksityinen lentokone rullasi Helsinki-Vantaan lentokentän VIP-sisääntulon eteen. Oven vieressä  seisoi odottamassa ambulanssi.  Koneesta laskeutui pyörätuolissa istuva mies kahden sinipukuisen sotilaan avustamana.  Ryhmään kuului myös siviilipukuinen vanhempi herra sekä nuori nainen.  Kun he olivat päässeet alas kentälle, palasivat saattajat koneeseen.  Portaat nostettiin ja kone lähti rullaamaan kohti kiitoradan päätä noustakseen takaisin taivaalle.  Ambulanssista oli tällä välin noussut kaksi ensihoitajaa sekä lääkäri.  Kentälle jätetty mies nostettiin ambulanssiin, joka lähti välittömästi ajamaan kohti poistumistietä.  Ambulanssin matka jatkui kohti Haartmaninkatua ja Meilahden sairaalan aivokirurgian osastoa.


    Viikkoa myöhemmin tv-iltauutisissa kerrottiin Meilahdessa aivokirurgian erikoisyksikössä suoritetusta ainutlaatuisesta aivoleikkauksesta.  Leikkauksen oli suorittanut aivojen hermoratojen uudelleen ohjautuvuuteen aivoverenkiertohäiriöiden jälkeen erikoistunut ruotsalainen  huippulääkäri, neurokirurgi  Niklas Demirbag-Sten.  Potilaana oli ollut suomalainen mies, joka sekavissa olosuhteissa Santa Liberguen lentokentällä oli saanut aivoverenkiertohäiriökohtauksen.  Mies oli kuitenkin kohtauksen jälkeen pystynyt jatkamaan matkaansa, vaikka oli käytännössä menettänyt kokonaan muistinsa ja puheentuottamiskykynsä.  Mies oli moninaisten vaiheiden jälkeen löydetty ja toimitettu takaisin Suomeen.


    Aivoverenkiertohäiriö oli aiheuttanut useiden muistiin sekä puheeseen vaikuttavien hermoratojen ahtauman sekä joidenkin hermosäikeiden katkeamisen.
Ruotsalainen huippulääkäri, neurokirurgi Niklas Demirbag-Sten oli todennut, että fasciculus arcuatis, joka on Wernicken ja Brocan aivoalueita yhdistävä hermorata, oli jäänyt hankalasti puristuksiin ja osittain vaurioitunut.  Lisäksi väliaivoissa sijaitseva hypotalamus, joka säätelee hypofyysiä sai myös riittämätöntä informaatiota, joten statiinit sekä liberiinit eivät pystyneet säätelemään tropiinien eritystä.  Tarkalla ja vaativalla operaatiolla saatiin tropiinien säätely ennalleen.  Talamus, jossa tiedonmuokkaus alkaa, oli onneksi säilynyt vaurioitta.

     Nyt miehelle oli tehty useita onnistuneita leikkauksia joiden seurauksena hän pystyy ymmärtämään puhetta, mutta puhuminen vaatii vielä jonkun verran opettelua.  Muisti ei kuitenkaan ole palautunut, mies ei muista elämästään eikä itsestään mitään.  Ruotsalaisen huippulääkärin, neurokirurgi Niklas Demirbag-Stenin mukaan jonkin asteisesta muistin palautumisesta on kuitenkin toivoa lähikuukausien aikana.


  Seuraavan päivän Iltapäivälehdessä kerrottiin tarkemmin miehen löytymiseen johtaneista vaiheista.  Kiitos hänen löytämisestään sekä pelastamisestaan kuuluu pienen itsenäisen Santa Liberquen valtion presidentille.  Presidentti on suuri Suomen ystävä joka seuraa tiiviisti Suomen jalkapallomaajoukkueen tiukkoja MM ja EM -karsintapelejä.


    Tässä lainaus Iltapäivälehden reportaasista:

 
    ”
Santa Liberquen presidentti oli 8.6 ollut lähdössä yksityiskoneellaan valtiovierailulle sattumalta juuri samaan aikaan kuin suomalaismies oli kenenkään huomaamatta noussut lentokentältä maaseudulle lähtevään bussiin.  Matkatavaransa, eli olkalaukun ja pikkutakin, mies oli jättänyt koneeseen. Lentoemäntä toimitti niitä kiireellä kenttävirkailijoiden toimistoon juuri kun presidentti sattui seisomaan saman oven kohdalla hyvästelemässä ulkoministeriä.  Presidentin korviin tarttui lentoemännän  sana Finland, ja nopeasti hän juoksi, ulkoministeri tiiviisti kannoillaan, lentoemännän luokse.  Hänelle kerrottiin että mies Finlandiasta oli alkanut käyttäytyä koneessa hyvin omituisesti.  Mies oli varmaan saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen ja joutunut pahojen henkien riivaamana sekavuustilaan. Kohtauksen mentyä ohi, mies oli muuttunut aivan hiljaiseksi ja hämmentyneen oloiseksi.  Koneesta poistuessaan mies Finlandiasta oli unohtanut penkilleen olkalaukkunsa sekä takin, jonka taskussa olivat lompakko ja passi, ja hävinnyt sen jälkeen jonnekin.

    Presidentin sydämessä läikähti ilontunne siitä, että maahan oli saapunut mies Finlandiasta.  Sitten presidentin sydämen täytti huoli miehen katoamisesta rahattomana ja passittomana.  Tehtiin nopea protokollamuutos, presidentti palasi virkahuoneelleen ja ulkoministeri lähti suorittamaan valtiovierailua.


    Virkahuoneelle saavuttuaan presidentti ensitöikseen kutsui koolle pormestarin, poliisipäällikön, armeijan komentajan sekä tietysti Finlandian asiain ministerin.  Mies Finlandiasta pitää löytää ja tuoda hänen luokseen ennen kuin mitään suurempaa vahinkoa pääsee tapahtumaan.  Diplomaattinen selkkaus Suomen kanssa olisi pahinta mitä presidentti voisi kuvitella.  Suoritettuaan käskynjaon ja muiden poistuttua kiireisesti, presidentti käveli huoneessaan hermostuneena edestakaisin.  Hän yritti mielessään arvuutella mikä se on se sellainen mies Finlandiasta joka tuli vihdoinkin vierailulle hänen maahansa.  Voisiko olla käynyt niin ihmeellinen onni, että se olisi joku Finlandian jalkapallomaajoukkueesta, joku kuuluisista Huuhkajista.  Jos mies tosiaan olisi Huuhkaja, miten presidentin nyt tulisi toimia.  Miten kävisi Finlandian jalkapallomaajoukkueen, jos sen yksi kuumimmista maalintekijöistä harhailee sekavuustilassa jossakin Santa Liberquen maaseudulla ja sen pikkukylissä.  Huoli presidentin sydämessä kasvoi ja hän joutui pidättelemään kyyneleitä.


    Poliisit etsivät miestä Finlandiasta kortteli korttelilta Santa Liberquen pääkaupungissa Santa Liberquessa.  Finlandian asiain ministeri yritti epätoivoisesti tavoittaa puhelimella Finlandian ulkoministeriä, mutta puhelu ohjattiin kerta toisensa perään Finlandian pakolaisasioista vastaavalle ministerille.  Armeijan komentaja määräsi kaikki miehensä haravoimaan maaseutukyliä, mutta unohti kiireessä mainita että kysymyksessä on mies nimenomaan Finlandiasta, ei siis kuka tahansa vieraan valtion edustaja.  Näin ollen armeija etsikin ainoastaan sekavasti käyttäytyvää ulkomaalaista miestä, jonka ilman muuta ymmärrettiin olevan uhka pienelle ja kauniille Santa Liberquen valtiolle.


    Helteinen päivä koetteli presidentin kestävyyttä.  Rouva presidentti oli soittanut illansuussa ja kysynyt, oliko kulta-mussukka muistanut juoda riittävästi nestettä, kun päivä oli näin helteinen.  Rouva presidentistä oli aina kiusallista, kun presidentti nestevajauksen vuoksi sai yöllä jalkakramppeja ja hyppi manaillen ylös vuoteesta.  Puhelun jälkeen presidentti käveli kulman takana sijaitsevaan suosikkiravintolaansa, koska muisti että myös syöminen oli hermopaineessa jäänyt väliin.  Nimikkotarjoilija kantoi pöytään ruukullisen viiniä sekä ison vadillisen karjalanpaistia kotimaisten perunoiden kera.  Sibeliuksen Karelia-Suite Op.11: Alla Marcia laitettiin tuttuun tapaan ruokailun taustamusiikiksi.  


    Ruokaillessaan presidentti sai päähänsä ajatuksen, jota ei ollut huomannut aikaisemmin.  Santa Liberquessa astuu aina illalla kello 10.00 voimaan ulkonaliikkumiskielto kansalaisten oman turvallisuuden vuoksi.  Mies Finlandiasta ei sitä voi tietää, joten hän on ainoa ulkonaliikkuja ja silloin hänet on helppo löytää.  Palattuaan virkahuoneelleen, presidentti soitti heti armeijan komentajalle joka määräsi kaikki miehet uudelle kierrokselle kello 10 jälkeen kaikkiin kyliin.

    Vähän ennen puoltayötä presidentin virkatalon eteen kurvasi kuorma-auto jarrut kirskuen.  Sotilaat hyppäsivät lavalta ja vetivät perässään täysin tokkurassa olevan miehen, hyvä kun mies pysyi jaloillaan.  He tönivät miestä edellään kohti presidentin virkahuonetta, mutta pysähtyivät, kun huomasivat käytävällä seisovan kalpeaksi valahtaneen presidentin.  Lihava upseeri puhutteli presidenttiä ja kertoi huolten nyt olevan takana: karkuteillä piileskellyt pienen ja kauniin Santa Liberquen vihollinen oli nyt saatu kiinni.  Presidentti voisi nyt rauhoittua ja mennä kotiin kauniin rouvansa luokse, joka jo varmaan ikävissään odottaa.


    Tilanne tästä eteenpäin kehittyi nopeasti ja sisälsi monia äkkinäisiä käänteitä.  Presidentti oli heti tajunnut, että sotilaiden kovakouraisesti käsittelemä mies oli juuri mies Finlandiasta.  Passikuvasta presidentti oli painanut miehen kasvot muistiinsa.  Passissa olevan nimen perusteella mies ei kylläkään kuuluisi Finlandian jalkapallomaajoukkueen permanenttiin, ikänsä puolesta tuskin lainkaan pelaajiin.  Uusia nousevia kykyjä on uuden päävalmentajan kaudella kokeiltu ahkerasti, ehkä tässä edessä seisoo kaikkien aikojen hienoimman jalkapallomaajoukkueen uuden maalinsylkijän isä.  Presidentti nieleskeli liikutuksen kyyneleitä ja yritti rohkaisevasti hymyillen puhutella miestä Finlandiasta kaikilla osaamillaan kielillä, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.  Samassa presidentti muisti että hänen edessään seisoo sairauskohtauksen saanut mies, mieshän on hämärän rajamailla, ehkä pahojen henkien vallassa, nyt pitää toimia nopeasti.  Ensimmäiseksi presidentti erotti edessään seisovan lihavan upseerin.  Sitten hän soitti paikalle oman henkilääkärinsä, Finlandian asioita hoitavan ministerin, pormestarin, ambulanssin sekä kymmenkunta muuta asiantuntijaa joista osa oli Finlandian jalkapallomaajoukkueen uskollisia kannattajia.


    Sellaista vilskettä virkatalon käytävillä ei ollut ennen nähty, presidentti tunsi suurta ylpeyttä, ja liikuttui kyyneliin saakka virkakoneistonsa saumattomasta toiminnasta.  Virkakoneisto ei suinkaan jauhanut tyhjää, sillä jo kahden tunnin kuluttua kuorma-auton kaartamisesta pihaan, seisoi presidentti lentokentän pimeydessä vilkuttaen juuri nousseen yksityisen lentokoneensa perään.  Kyyneleitä pyyhkien hän halasi muita saattajia hokien samalla, että miten lyhyeksi tämä muistorikas ilonpäivä olikaan jäänyt.  Silti tämän päivän muisto ei tule koskaan sammumaan.  Mies Finlandiasta oli vieraillut Santa Liberquessa.”

    Tämä tunteikas Iltapäivälehden reportaasi oli varustettu vilkuttavan presidentin kuvalla, kaukaa otetulla kuvalla Helsinki-Vantaan kentällä koneesta laskeutuvasta pyörätuolissa olevasta miehestä sekä kuvalla, jossa valkoisten rakennusten ympäröimällä aukiolla on suihkulähde palmun edessä sekä seinustalla tuolissaan istuva vanha parrakas mies. 



maanantai 17. maaliskuuta 2014

Tarinoita laitamaiden laitamilta 1



Muistiinpanoja vuodelta 1998, (1.osa)


    (8.6.1998)  Mies astui ulos bussista.  Hän siristi silmiään yrittäen nähdä ympärilleen häikäisevän kirkkaassa auringonvalossa.  Valkoisten talojen ympäröimän aukion keskellä suihkukaivo ryöpytti pisaroitaan monen metrin päähän, muuta elonmerkkiä näkynyt.  Suihkukaivon takana kasvoi oudon näköinen palmu.  Pisaroita tipahteli sen juurelle ja se näytti käyttävän ne tarkasti hyödykseen.  Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kohtisuoraan aukion yläpuolella.


    Mies käänsi päätään ja katsoi bussin perään kun se savuttaen ja rykien kääntyi aukiolta kulman taakse.  Tuli aivan hiljaista.  Aurinko tuntui käyvän entistäkin kuumemmaksi.  Hiki valui otsalta silmiin, hän pyyhkäisi otsansa paidan hihaan ja räpytteli silmiään.  Päässä tuntui pientä huimausta ja kurkkua kuivasi.  Mies huomasi, että hänen lisäkseen aukiolla oli ainoastaan valkoiseen pukuun ja samanväriseen hattuun pukeutunut vanhus.  Vanhus torkkui aukion takana olevan talon edessä olevalla tuolilla hypistellen välillä pitkää harmaata partaansa.  Kaikki oli niin valkoista ja liikkumatonta, että vanhusta oli hankala erottaa ympäristöstä.


    Mies otti epäröiden muutaman askeleen samaan suuntaan, minne bussi oli jatkanut matkaansa.  Hän jatkoi kuin tunnustellen eteenpäin, mutta kääntyi aukion kulmassa kuitenkin äkisti ympäri ja palasi takaisin samaan paikkaan, jossa oli astunut alas bussista.  Mies ei näyttänyt tietävän mihin hänen pitäisi mennä.  Hän lähti hitaasti kävelemään kohti tuolillaan torkkuvaa vanhusta.  Askeleet havahduttivat torkkujan, joka vilkaisi hajamielisen näköisenä tulijan suuntaan.  Sitten vanhus ikään kuin havahtui ja kohotti hieman päätään jääden katselemaan aukion yli hitaasti lähestyvää miestä.  Mies pysähtyi epätietoisena muutaman askeleen päähän jääden tuijottamaan eteensä maahan.

 
    Kuivaa hiekkaa pitkin vilisti kolme suurikokoista hämähäkin näköistä hyönteistä, ne pujahtivat vanhuksen tuolin alle suojaan auringolta.  Mies avasi suunsa aikoen puhutella vanhusta.  Sanaakaan ei kuitenkaan kuulunut, sillä mies ei tiennyt mitä oli aikonut sanoa.  Päässä jyskytti, hiki kirveli taas silmissä.  Hän ei osannut päättää, olisiko tärkeämpää kysyä missä hän oli vai kuka hän oli.  Jälkimmäiseen vanhus tuskin osaisi vastata.  Kolmaskin ajatus askarrutti miestä: miksi hän oli täällä.  Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että vanhus pitäisi häntä varmaan hyvin tyhmänä jos hän esittäisi minkä hyvänsä näistä kysymyksistä.  Kyllä täältä varmasti jostakin löytyy paikan nimi, ja sen myötä mieleen muistuu varmaan myös syy hänen täällä oloonsa.  Olo tuntui unenomaiselta.  Mies tyytyi nyökkäämään vanhukselle ja istahti maahan seinän vierustalle tuolin viereen.

 
    Jonkun ajan kuluttua alkoi talojen väliseltä tieltä, samasta suunnasta josta bussi oli tullut, kuulua voimistuvaa marssimusiikkia.  Aukiolle ilmestyi kuorma-auto, jonka lava oli täynnä sotilaita, ja jonka katolle kiinnitetystä kaiuttimesta musiikki kuului.  Auto kiersi aukion pariin kertaan nostaen sakean pölyn.   Sitten se pysähtyi jarrut kirskuen keskelle pölypilveä, musiikki loppui ja kaiuttimesta alkoi kuulua jollakin oudolla kielellä pidettyä rytmikästä puhetta.  Puheen päätyttyä alkoi taas marssimusiikki.  Kuorma-auto kaartoi lujaa vauhtia takaisin samaan suuntaan mistä oli ilmestynytkin.  Vanhus kääntyi katsomaan vieressään maassa istuvaa miestä sanoen samalla hiljaisella äänellä jotakin, mistä mies ei ymmärtänyt mitään.


    Aurinko oli liikkunut jo hyvän matkaa iltaa kohti.  Tutulta näyttävä ja kuulostava bussi ilmaantui aukion laitaan suunnasta johon se oli aiemmin kääntynyt.  Sen uumenista purkautui suuri joukko ihmisiä, enimmäkseen miehiä.  He jäivät pienissä ryhmissä keskustelemaan eri puolille aukiota.  Keskusteluja käytiin hiljaisella äänellä, vaikka puheensorina kuulostikin hivenen kiihtyneeltä.  Mies nousi nopeasti seisomaan ja lähti ylittämään aukiota bussin suuntaan.  Kun hän yritti nousta bussiin, nosti kuljettaja tylysti käden häneen eteensä ja sanoi tiukalla äänellä jotakin josta mies ei ymmärtänyt sanaakaan.  Aivan kuin sanojensa vakuudeksi, kuljettaja kaivoi rintataskustaan leimoilla varustetun paperin ja näytti sitä hölmistyneelle miehelle.  Sen jälkeen kuljettaja työnsi päättäväisesti miehen auton ulkopuolelle, sulki oven ja ajoi pakoputki savuten ja paukkuen kulman taakse näkymättömiin.


    Mies kääntyi aukion suuntaan ja enempää miettimättä asteli erään keskustelevan ryhmän luokse.  Hän kysyi kohteliaasti tämän kaupungin nimeä sekä sijaintia.  Mies jähmettyi kuuntelemaan suustaan tulevaa puhetta: eihän siinä ollut yhtään ymmärrettävää sanaa!  Hän yritti hermostumatta uudelleen.  Ihmiset joka puolilla hänen ympärillään kääntyivät katsomaan.  He pyörittelivät päätään ja puhuivat yhteen ääneen jotakin, mitä mies ei ymmärtänyt.  Ihmiset ryhmittyivät uudelleen ja jatkoivat keskinäistä keskusteluaan hiljaisilla äänillä.

 
    Mies tajusi, että ei ollut itsekään ymmärtänyt omasta puheestaan sanaakaan.  Se oli jotain aivan käsittämätöntä sekamelskaa.  Mies ei ymmärtänyt mitä muut puhuivat, muut eivät ymmärtäneet mitä hän puhui, mutta pahinta oli, että hän itsekään ei ymmärtänyt omaa puhettaan.  Yksi asia oli kuitenkin käynyt selväksi, tilanne ei ratkeaisi puhumalla.

 
    Nyt täytyy yrittää löytää jostakin jonkinlainen vihje tästä paikasta, joku kadunnimi, mainoskyltti, sanomalehti tai peräti kaupungintalo.  Mies lähti kävelemään aukion kulmasta alkavaa katua tai oikeammin hiekkatietä.  Aurinko alkoi onneksi jo laskea, vaikka kuumuus ei tuntunutkaan helpottavan.  Talot olivat kaikki samanlaisia, yksikerroksisia ja valkoisia.  Ovet olivat vaatimattoman näköisiä, vaalean sinisiksi maalattuja ja kaikissa oli pieni luukku silmän korkeudella.  Ikkunat olivat kooltaan pieniä ja niiden edessä oli mustat takorautaristikot.  Missään ei näkynyt mitään nimiä eikä kylttejä, oli vain kapea hiekkatie, risteyksiä ilman tienviittoja sekä molemmin puolin samanlaisia taloja.  Yllättäen tie toi takaisin samalle aukiolle josta hän hetki sitten oli lähtenyt kävelemään.


    Hetken hämmästeltyään mies valitsi aukion toisesta kulmasta alkavan tien.  Tulos oli sama, talot ja tiet risteyksineen olivat samanlaisia ja taas tie toi takaisin aukiolle.  Kolmannessa ja neljännessä kulmassa oli sama juttu, kaikki tiet ja talot olivat aivan samanlaisia ja tiet alkoivat ja päättyivät samalle aukiolle.


Aukio oli tällä välin tyhjentynyt, myös vanhus oli hävinnyt jonnekin, vain tuoli oli paikoillaan.  Mies käveli aukion poikki ja lysähti lannistuneena tuolille istumaan.  Väsytti ja janotti, ohimoissa jyskytti ja käsiä vapisutti.  Hän katseli suihkulähdettä, jonka vesisuihku oli illan lähestyessä alkanut madaltua.  Mies päätti levätä hetken ja mennä sen jälkeen suihkulähteelle huuhtelemaan kasvojaan ja juomaan.  Palmun lehville lensi raskain siiveniskuin jostakin parvi kookkaita ja värikkäitä lintuja, ne tulivat viettämään yötä.  Aurinko oli jo laskenut, kuu teki nousuaan talojen kattojen yläpuolella.  Aukion laidoilla korkeissa pylväissä olevat räikeät lamput olivat syttyneet.  Joku satunnainen ihminen käveli mahdollisimman huomaamattomasti nopein askelin aukion reunoja kiertävien talojen seinustaa.


    Marssimusiikki alkoi taas äkkiä kuulua samasta suunnasta kuin aiemminkin päivällä.  Musiikki oli räikeässä ristiriidassa ympäristön painostavan hiljaisuuden kanssa.  Sama kuorma-auto kuin päivälläkin, sotilaita lavallaan, kaartoi vauhdikkaasti aukiolle ja pysähtyi jarrut kirskuen miehen eteen.  Upseerilta näyttävä lihava mies hyppäsi kömpelösti apumiehen paikalta ulos autosta, käveli miehen eteen ja sanoi jotakin karskilla äänellä katsoen samalla tätä tiukasti silmiin.  Sitten upseeri kääntyi sotilaisiin päin ja huusi kovalla äänellä komennon.  Neljä sotilasta hyppäsi maahan auton lavalta.  He tarttuivat kovakouraisesti mieheen, taluttivat auton luo ja heittivät lavalle.  Kuorma-auto kaartoi aukiolta hiekka ropisten talojen seinustoihin.  Kuu oli noussut jo korkealle.  Vanha mies liikkui hiljaa seinän vierustaa, otti tuolinsa ja katosi talojen taakse.  Hämähäkin näköiset hyönteiset lähtivät liikkeelle.

jatkuu...

                                                                     

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kuvia Andalusiasta: Mijas


    Mijas on pieni, perinteisen tyylinsä säilyttänyt valkoinen kylä Fuengirolan yläpuolella 400 metriä merenpinnasta.  Sieltä avautuvat hulppeat näkymät alas vuorenrinnettä ja pitkin rannikkoa, väittävät että kirkkaana päivänä voi nähdä  jopa Pohjois Afrikan vuoret.  Kylässä on mutkittelevia kapeita katuja jotka nousevat ja laskevat vuorenrinnettä mukaillen. Mijakseen on helpointa tulla bussilla, jonka ajoaika pitkin serpentiinitietä Fuengirolasta on 20 minuuttia.


    Mijas on tullut tunnetuksi aasitakseistaan.  Aasin hirnahtelu tuo erikoisen lisän kaupunkimaisen ympäristön äänimaisemaan.  Aaseilla voi kiertää kylää joko kärryissä tai ratsastaen.  Toinen asia mistä Mijas tunnetaan, on keramiikka.  Katujen varsilla onkin runsaasti taideliikkeitä sekä keramiikkapuoteja. 


    Mijaksesta löytyy myös vanha, edelleen käytössä oleva härkätaisteluareena sekä härkätaistelumuseo ja kansantaiteen museo.  Vaikuttavin nähtävyys on kuitenkin 1586 rakennettu kalliokirkko Virgen Santa Maria de la Peña.  Kirkon vieressä olevalta näköalaterassilta on parhaat näkymät alas Välimerelle, tuulisena päivänä on syytä piilottaa hattu laukkuun.


    Keskusaukiolla turisteja viihdyttää aina keskiviikkoisin puolelta päivin tunnin mittainen flamencoesitys.  Kesäkuukausina on myös hyvin paljon muuta ohjelmaa ja tapahtumaa aina iltaa myöten.


    Mijas on erittäin tyylikäs andalusialainen maalaiskylä, jossa saa helposti kulumaan muutaman tunnin ja jossa on mahdollista nauttia näköalaravintoloissa oikein maukkaita ruokia sekä viinejä.

























torstai 13. maaliskuuta 2014

Helsingin henkeä etsimässä


    ”Ei ole Helsinki kuin ennen, niin mieltä kiehtova ja syntinen.  Ei ole Helsinki kuin ennen, jälkeen vuosikymmenten.”

   
    Kun tuohon laittaa Helsingin tilalle Kööpenhaminan, päästään tuttuun Juha  Vainion lauluun.   Vainio kertoo monissa lauluissaan vanhenemisesta ja sen mukana tulevista väistämättömistä muutoksista.   Muutokset tapahtuvat ihmisessä itsessään mutta myös itsensä ja ympäristönsä suhteessa.  Ja tietysti niitä tapahtuu myös oikeastikin ympäristössä.  Tuossa Kööpenhaminassa on kuitenkin selvästi kysymyksessä juuri tuo vuosikymmenten myötä itsessä tapahtunut muutos, jonka seurauksena Kööpenhamina ei tunnu samalta kuin ennen.


    Siitä vanhenemistahan se varmaan on kysymys omalla kohdallanikin suhteessani Helsinkiin.  Tänne muuttaessa tuntui kuin olisi palannut takaisin johonkin, jossa oli kauan sitten aikaisemmin ollut.  Oli vielä muistissa monia tuntemuksia ja muistoja ajasta jolloin täällä nuorena vietti lähes kaiken aikansa ja kävi töissä, sekä myös ajasta vähän myöhemmin, jolloin täällä myös asui muutamia vuosia.  Ajattelin astuvani takaisin maailmaan jossa olin ollut, vähän niin kuin aikakoneessa.

 
    Mutta eihän aikakonetta ole olemassa muualla kuin muistoissa.  Muistoissa voi siirtyä ajassa taaksepäin, asettua sopivaan kohtaan aikajanalla.  Todellisuus on kuitenkin toinen.  Olen nyt puolitoista vuotta kierrellyt näitä Helsingin katuja, kortteleita, puistoja ja rantoja.  Olen  yrittänyt löytää tuttuja näkymiä, tuntemuksia ja hajuja.  Ei niitä löydy!  Rakennukset keskustassa ovat toki samoja, mutta toiminta niissä on täysin muuttunut.  Ei tarvitse mennä kuin Rautatieasemalle, niin huomaa miten kaikki siellä on erilaista, ravintolat, kioskit - kaikki.  Jos keskustasta yrittää löytää aivan tavallista kahvilaa tekee turhaa työtä.  Samoin käy jos yrittää löytää tavallista lounasruokapaikkaa.  Kahvilat ovat samasta muotista, ketjujen omistuksessa.  Lounaspaikoissa on joko pizzaa tai sitten saman makuista ruokaa kiinalaisen, italialaisen tai suomalaisen keittiön tarjoamana.  Iltaisin ravintolat jyskyttävät korvat särkevää musiikkia aina aamuun saakka.  Menoa ja meteliä riittää.


    Maailma muuttuu, waariseni, tämä city on tehty sen nykyisille suurkäyttäjille.  Niille jotka nyt elävät aktiivielämäänsä, kehittävät pelejä päivisin ja verkostoituvat aamuyöllä ravintolassa ja yökerhossa.  Ei sinne waarilla ole mitään asiaa.  Waari kuuluu menneeseen maailmaan.  Waari voi mennä päivällä Kauppatorille kahville tai toisten waarien kanssa muistelemaan 60-lukua silakkapihvi-lounaalla jossakin ei-sushi ravintolassa.

 
    Olen ihan oikeasti yrittänyt miettiä, että onko tämä kaupunkiympäristön, kaupunkikuvan muuttuminen näin totaalisesti ollut tarpeellista tai jopa välttämätöntä.  Ja että onko se aina muuttunut paremmaksi.  Pakko vastata kieltävästi kaikkiin kohtiin.  Tässä kohtaa täytyykin sitten myöntää se tosiasia, että eihän kaupungin ole tarkoituskaan muuttua (tai pysyä ennallaan) meidän waarien maailman mukaisesti.  Onhan asuinympäristömme muuttunut aina ennenkin sen hetkisten tarpeiden ja vaatimusten mukaan, välillä hitaammin ja välillä nopeammin.  Varmaankin kaikkina aikoina vanhojen ihmisten on ollut vaikeaa asennoitua ja sopeutua muuttuvaan elinympäristöönsä.  Sitähän se kehitys kuitenkin lopulta on, mennyt maailma saa väistyä.


    Jää vain ikävä sellaista, jo useamman vuosikymmenen takaista Helsinkiä, jollaisena se omissa muistoissa edelleen elää kiihkeää elämäänsä.  Jää ikävä sellaista silloin vallinnutta Helsingin henkeä.




maanantai 10. maaliskuuta 2014

Andalusian kaduilla ja katujen varsilla




    Nämä kuvat voisivat olla mistä tahansa kaupungista Andalusiassa.   Paikalla ei olekaan merkitystä, olen vaan poiminut joitakin näkemiäni asioita.  Muutamissa kuvissa tapahtuu jotakin, toisissa taas on tapahtunut jo aiemmin jotain mistä on jäänyt jälki.


    Katukuvaus on alkanut kiinnostaa.  Kaduilla tapahtuu koko ajan kaikenlaista outoa jota toivoisi saavansa vangittua kameralla.  Myös aivan tavalliset tapahtumat saavat uutta ulottuvuutta, jos ne pystyisi tallentamaan juuri oikealla hetkellä.  Se vaan vaatii tietynlaista kanttia kuvata ihmisjoukossa ja vieraita ihmisiä.  Nämä seuraavat kuvat eivät suinkaan edusta katukuvausta, ehkä muutaman tosin voisi sijoittaa tuohon tyylilajiin kuuluvaksi.  Katukuvaukseen olisi kuitenkin mielenkiintoista paneutua lähitulevaisuudessa.  Aiheesta järjestetään jopa aivan koulutustakin, ehkäpä….