Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (11)

30.1.2014

    Kaksikymmentäneljä päivää on mennyt Andalusiassa, viisi kokonaista vielä jäljellä.  Tähän on alkanut jo tottua.  Olen tottunut tähän ilman kosteuteen, auringon valoon, yön pimeyteen ja aaltojen kohinaan yöllä raollaan olevasta parvekkeen ovesta.  Ilman kosteus aiheuttaa hikoilua, vaikka kuinka hitaasti yrittäisi kiiruhtaa kävelylenkillä.  Auringon valo häikäisee niin, että silmiin sattuu, ulkona täytyy aina käyttää aurinkolaseja (paitsi ei välttämättä sateella).  Yön pimeys auttaa nukkumaan paremmin kuin kotona, jossa kaihdinten lävitse tunkevat valot pitävät huoneet ainoastaan hämärinä.  Ja sitten tuo aaltojen kohina - rauhoittavampaa ääntä en tiedä.  Niin tosiaan, täällä on myös lämmintä.

    Olotilaan tottuminen aiheuttaa myös sen, että oleminen alkaa muuttua enempi sellaiseksi oleskeluksi, tyhjänpanttina aikaansaamattomuustilassa oleiluksi.  Toki se oli yksi matkan tarkoituskin.  Ei oikein huvittaisi lähteä mihinkään etäämmälle Fuengirolasta, koska se vaatii ponnistusta.  Ei oikein viitsisi lukeakaan, koska se vaatii keskittymistä.  Ei oikein viitsisi kirjoittaakaan, koska se vaatisi vielä enemmän keskittymistä ja antautumista.  Helpointa on istua alas, laittaa kuulokkeet korville ja antaa musiikin viedä minne se tahtoo.  Kunhan muistaa välillä käydä syömässä.  On nimittäin käynyt tasan kaksi kertaa niin, että syömään lähtö illansuussa unohtui.  Niillä kerroilla tosin istuin kirjoittamassa, kuulokkeet korvilla.  Huomasin kellon olevan yllättäen jo niin paljon, että turha se enää oli syömään lähteä.  Kyllä Elovenakaurapuuro aamuisin miehen tiellä pitää!

    Sen verran on itseään saanut liikkeelle, että eilen sentään käytiin Mijaksessa syömässä.  Tytär kävi moikkaamassa isäpappaa ennen kuin lähtee viikonloppuna takaisin Suomeen.  Hän on ollut neljä kuukautta Malagassa suorittamassa jotain kurssia yliopistolla sekä pakollista ulkomaan työharjoittelua.  Hänen synttärinsä kunniaksi mentiin sitten syömään, ja satuttiinkin aivan erikoiseen vanhaan ja sokkeloiset ravintolaan.  Ravintola kun oli rakennettu vuorenrinteeseen, kuten koko Mijas, se oli myös monessa eri tasossa, muutamia porrasaskelmia aina sokkeloisten pöytänurkkausten välissä.  Saimme pöydän aivan ravintolan periltä, terassilta.  Sieltä avautuivat hulppeat näkymät alempana olevaan Mijaksen keskustaan sekä sen takana taas kohoavaan vuoristoon huippuineen.  Ja tottakai, ruoka hipoi täydellistä, henkilökunta ystävällistä ja kaiken lisäksi hinnat olivat hyvin meikäläisen laihalle kukkarolle sopivia.  Muistan varmaan tämän tyttäreni syntymäpäivän pitkään.

    Kohta varmaan alkaa tuo kotiinlähtö pyöriä mielessä.  Eikä siinä mitään, mukavahan sinne on jo palata, vaikka mitään varsinaista koti-ikävää en tunnustamaan poteneeni. Sen sijaan jo valmiiksi pelkään, että helmikuun pakkasissa alkaa ikävöidä takaisin Andalusian ilmastoon.  Voi miksi miksi ne kaukaiset esivanhempamme aikoinaan suuntasivatkaan kylmään pohjolaan, kyllä he tännekin olisivat hyvin mahtuneet.  Siellä kylmässä pohjolassa monen kohtaloksi on koitunut viina, kirves, lumihanki ja se viimeinen erhe.  Täällä sen sijaan olisi ollut yllin kyllin appelsiineja pureskeltaviksi ja viinan sijaan olisi valmistettu viiniä viisasten etelään hakeutuneiden juomaksi.  Voi meitä poloja pohjolan poikia ja tyttäriä!

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (10)

26.1.2014

    Lauantaina kello 6.30 aamulla lähti rantakadulta bussi kohti Sevillaa.  Meitä oli aivan täysi kuorma lähdössä oppaan johdolla kokemaan Sevillan lumoa.  Olen käynyt siellä kahtena vuonna aiemmin, mutta en ennen opastetulla käynnillä.  Täältä lähtiessä oli pimeää, tuuli oli yltynyt puuskaiseksi myrskyksi, ja ensimmäistä kertaa näin, miten tuuhealatvaiset palmut rivissä raivokkaasti moshaavat!


   Matkalla opimme paljon Espanjan ja Andalusian historiasta.  Oppaallamme oli tiedot hyvässä järjestyksessä päässään, josta hän mukavasti höystettyinä jakeli niitä meille.  Lisäksi tuli paljon triviaalitietoa, kuten
-  Espanjassa on 230 miljoonaa oliivipuuta, ja se on tuotannossa ylivoimaisesti suurin
-  Andalusian alueelta tulee 25%  koko maailman oliiviöljystä
-  Sevillassa on 40000 appelsiinipuuta.

Sevillan kaupunkialueella kasvavat appelsiinit eivät kelpaa syötäviksi, ja kaupungin työntekijät keräävät tippuneet hedelmät pois katujen varsilta jotta kaupunki pysyy siistinä.  Mutta mitä niille syötäviksi kelpaamattomille mutta ehjille appelsiineille tehdään?  Britit ostavat ne raaka-aineeksi marmeladiin!

    Perille 700 000 asukkaan Sevillaan saavuimme yhdentoista aikoihin.  Tuulesta ei ollut tietoakaan ja lämpötila kohosi 20 paikkeille.  Ensin teimme bussilla kiertoajelun, sitten jalkauduimme vuoden 1929 espanjalais-
amerikkalaisen näyttelyn alueelle, Maria de Luisan puistoon sekä Plaza de Espanalle.  Paviljongit ovat upeita rakennustaidon, -arkkitehtuurin sekä -kulttuurin edustajia.  Ne ovat lähes kaikki edelleen käytössä, tosin eri tarkoituksissa.  Käväisimme myös vanhassa juutalaiskorttelissa, kävelimme maailman kapeimmalla kadulla nimeltään Pusukatu.  Nimi tulee siitä, että kadun vastakkaisilla puolilla asuvat ihmiset pystyvät suutelemaan toisiaan omista ikkunoistaan.

    Tietysti kävimme maailman suurimmassa goottilaisessa kirkossa, joka on samalla pinta-alaltaan mitattuna maailman suurin kirkko, mutta virallisen, Pietarinkirkon määräämän mittaustavan mukaan, eli päälaivan pituuden mukaan, vasta kolmanneksi suurin maailmassa.  Kävimme siis Sevillan katedraalikirkossa, joka on rakennettu 1400 luvulla.  Sen pohjan mitat ovat 76 x 115 metriä ja keskiholvin korkeus 42 metriä.  Katedraalin suunnittelijat olivat aikoinaan sanoneet tekevänsä niin suuren kirkon, että jälkipolvet pitäisivät heitä hulluina.

    Katedraalissa on niin monia taideaarteita, että jotkut nimittävätkin sitä yhdeksi Espanjan tärkeimmistä taidemuseoista.  Siellä on myös näyttävä ja paljon symboliikkaa sisältävä Kolumbuksen hauta.  Kolumbuksen kotipaikasta on paljon kiistaa, espanjalaisten lisäksi ainakin portugalilaiset ja italialaiset sekä parikymmentä muuta haluavat omia Kolumbuksen.  On myös jossakin kirjassa kuulemma mainittu, että Kolumbus on Raumalta kotoisin!

    Muutama triviaalitieto katedraalista:
-  pääalttaritauluun on käytetty 48 kiloa lehtikultaa
-  urut ovat peräisin 1700 luvulta, niissä on 7000 urkupilliä kahdella vastakkaisella seinämällä muodostaen 96 äänikertaa.

    Urkupillien lomassa ja niiden yläpuolella, koristeena, on kummallakin seinustalla massiivisen kookkaat ja koristeelliset puuveistokset.  Veistokset ovat Kuubasta peräisin olevasta mahongista.  Ei siinä mitään ihmeellistä, mutta mahonkia ei tuotukaan laivan lastina.  Kuubasta seilasi kauppatavaraa sisältävä laiva Sevillaan, lasti purettiin ja sen jälkeen mahongista rakennettu laiva purettiin veistosten materiaaliksi.  Kätevää!

    Pakko vielä mainita pari sanaa flamencosta, tuosta hurmaavasta musiikin lajista.  Sevillahan on flamencon synnyinkehto yhdessä Gadizin sekä kolmannen kaupungin, jonka nimeä en nyt millään muista (Algecira), kanssa.  Mustalaiset toivat flamencon joskus 1400 luvulla Intiasta.  Musiikki sai matkan varrella vaikutteita ainakin persialaisilta, juutalaisilta ja tietysti arabeilta, maureilta.  Flamenco on siis varsinaisen kulttuurien sulattamon kautta syntynyt, ja varsinkin Sevillan alueella kehittynyt nykyisiin muotoihin.  Aluksi flamenco oli pelkästään laulua, myöhemmin kehittyi tanssi.  Vasta paljon myöhemmin tuli mukaan säestyksessä käytettävä kitara.  Aivan viime vuosikymmeninä kitarasta on kehittynyt virtuoosimainen flamencon soolosoitin, parhaana esimerkkinä Paco de Lucia, kotoisin Gadizin lähistöltä.  Nykyään flamencoa ei enää voida pitää vain mustalaismusiikkina, sen taitajia ja kehittäjiä löytyy paljon laajemmalti.  Sevilla on silti itseoikeutetusti flamencon synnyinkaupunki, ja flamenco on siellä elävästi ja näyttävästi esillä.

    Loppuun vielä hienosti toimiva idea.  Tällaisilla porukoilla liikuttaessa pidetään aina välillä vapaita kuvaustaukoja tai vastaavia, ja taas jatketaan yhdessä matkaa.  Sovituista kokoontumisajoista tahtoo aina joku luistaa ja muut joutuvat odottamaan.  Oppaamme ehdotti tällaista rangaistusjärjestelmää myöhästelijöille: jos myöhästyy 3 minuuttia, joutuu laulamaan.  Jos myöhästyy 5 minuuttia, joutuu tanssimaan.  Jos myöhästyy yli 5 minuuttia, saa laulaa ja tanssia niin paljon kuin huvittaa - bussi on jo lähtenyt.

    Hasta Luego.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (09)

23.1.2014

    Olemiseen alkaa vähitellen tulla jonkinlaista rytmitettyä tai sanoisinko jaksotettua rutiinia.  Ei se varmaan pahaksi ole, ei tarvitse kaikkea tekemistä, menemistä ja olemista erikseen pähkäillä.  Aamut kuluvat tuonne kymmeneen saakka aamuaskareissa: aamupuuro, Hesarin selaaminen ja joidenkin päähän pälkähtäneiden ajatusten kirjaamiseen.  Sitten ulkoilemaan, kafe americano jossakin ja yhteen mennessä takaisin.  Pienet tapakset kämpillä, vähän lueskelua ja selän oikaisua ( ei tarkoita nukkumista).  Syömään menen joko ennen kolmea lounaalle tai sitten vasta illemmalla seitsemän maissa.  Iltakävely sopivaan rakoseen ja muu aika onkin sitten lukemiseen ja kirjoittamiseen.  Koko illan ovat kuulokkeet korvilla ja afrobeat, nordicjazz ja tietysti flamenco vuorottelevat.  Yöpuu kutsuu pian puolenyön jälkeen.  Ettäs nyt sitten senkin tiedätte!

    Jokaisessa mahdollisessa välissä pureskellaan tietysti appelsiineja.

    Eilen ja toissapäivänä opettelin reissuamaan paikallisbusseilla.  Tänään sitten laajensin reviiriä ja nousin jo konkarin lailla Fuengirolasta Mijasiin menevään bussiin (1,55 euroa).  Oli aika ottaa haltuun tuo kaunis ja vanha valkoinen kylä.  Bussi nousi kaksikymmentä minuuttia melkoista serpentiiniä 400 metriä ylös vuoren rinnettä.  Näköalat alas Fuengirolaan ja merelle olivat huikeat!  Tuuli tuiversi tänään sellaisella voimalla, että hattu oli turvallisinta laittaa laukkuun ja näköalapaikoilla oli syytä pitää kaiteista kiinni.

    Mijas on hyvin sokkeloinen kylä, kapeita mutkikkaita katuja ja pieniä aukioita.  Korkeuserot ovat tietysti suuria, koska kylä on vuoren rinteellä.  Museoissa en vielä tällä kertaa käynyt, mutta poikkesin kyllä 1586 rakennetussa kalliokirkossa.  Kyytiä olisi ollut tarjolla ainutlaatuisilla aasi-takseilla, joista Mijas onkin kuuluisa.  Kuuluisa se on myös käsintehdystä keramiikasta.  Kapeilta kujilta löytyy lukuisia keramiikkakauppoja, kuten myös laadukkaiden nahkatöiden myymälöitä.  Ravintoloita on runsaasti, osasta avautuu upeat näköalat alas merelle.  Ensiviikolla on pakko mennä uudelleen, ehkä myös uskaltaudun johonkin ravintolaan syömään!

    Päänsisäinen totuuskomissio on jatkanut uutterasti työskentelyään - järjestys se on saatava tähänkin pollaan!  Nyt kohta aletaan luonnostella jonkinlaista päätösasiakirjaa.  Jonkinlainen kompromissiratkaisu on pikkuhiljaa syntymässä.  Mutta ei mitään kiirettä, tehdään tämä nyt kerrankin kunnolla.  Sen kanssa kun pitäisi sitten elää loppuelämä, ja aikaahan tässä vielä sanamuotojen hiomiseen on lähes kaksi viikkoa.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (08)

22.1.2014 

    Synkkää yksinpuhelua ilman Paavolaisen apua.
    Puolen yön yli näyttää kello jo jonkin aikaa sitten kääntyneen.  Olen kuunnellut spotifystä listaa, jossa on suosikki-tähden saaneita kappaleita muutaman vuoden ajalta.  Olen jakanut tähtiä hyvin harkiten, joten siinä on vain todella vaikutuksen tehnyttä musiikkia.  Kuulokkeet tuntuvat melko hyviltä, joten volyymiakin on sietänyt pitää ihan riittävästi.  Musiikki on puhutellut, vahvasti.  Välillä olen mennyt pimeälle parvekkeelle ja katsellut mustalle Välimerelle, Afrikan suuntaan, korvissa afrojazz.  Oletteko kuunnelleet Femi Kutin Dem boboa tai Salif Keitan Labania valkovaahtopäisten aaltojen rantautuessa mustassa yössä Afrikasta Välimeren vastakkaiselle rannalle?  Erikoinen, kaikesta irti oleva vahva tunne, aika seisoo.  Afrikka, ihmisen alkukoti, ihmiskunnan synnyinseutu, musiikin kehto.  Siellä minunkin juureni ovat, mutta missä se enää näkyy?  Pimeässä yössä mustaakin mustempi maanosa.

    Miten vähän sitä tietääkään mistään tärkeästä, olennaisesta, ja vielä vähemmän käsittää.  Mitä merkitystä yhdellä ihmiselämällä tässä ketjussa on?  Yhden ihmisen, jonka elämässä on jo lapsesta saakka ollut enempi tahtoa kuin minkäänlaista mahdollisuutta, tai edes toivoa.  Liikaa tahtoa ja yritystä, aivan olemattoman vähän toivoa onnistumisesta.

    Pitkä sarja epäonnistumaan tuomittuja yrityksiä.  Satunnaiset pienet onnistumisetkin ovat luoneet harhakuvia taitavuudesta ja osaamisesta ja varmistaneet entistä pahemman mahalaskun.  Joskus toivoo, että olisi jo nuorena  ollut niin vanha, että olisi jättänyt kuun rauhassaan taivaalle.  Olisi hyväksynyt oman keskinkertaisuutensa, niin olisi välttynyt monilta pettymyksiltä ja nöyryytyksiltä.  Nauttisi vain muiden, osaavien aikaansaannoksista.  Vääntäisi nupit kaakkoon ja lumoutuisi musiikista.  Uppoutuisi hyvien kirjoittajien ajatusmaailman selkeyteen. Pysähtyisi ja pysäyttäisi ajan hyvän maalauksen tai valokuvan edessä.

    Andalusian yö antaa näyttöä salaisista voimistaan.  Jyrää pohjoisen poikaa maagisuudellaan, näyttää pojalle paikkansa, painaa polvilleen, ottaa turhat luulot pois.  Päänsisäinen totuuskomitea on aloittanut työnsä.  Tänä yönä ei mennä vähään aikaan nukkumaan.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (07)

21.1.2014

    Edellisessä postauksessa kuvailin ruokailuun liittyviä waarille tunnusomaisia ongelmia.  Kirjoitus näyttää herättäneen syvää huolta lukijoissani.  Aivan turhaan, minä voin aivan hyvin, etten sanoisi paksusti, ja ruokaa on vähintäänkin riittävästi päivittäin tarjolla.  Ymmärrän hyvin hyvän tarkoituksenne, mutta please, älkää enää lähettäkö niitä ruokapaketteja sieltä Suomesta!

    Tänään waari on osoittanut rohkeuttaan opettelemalla käyttämään paikallisbusseja.  Fuengirolassa kulkee neljä paikallislinjaa, ja ne kattavat 10 neliökilometrin alueen.  Niillä pääsee melko kattavasti laidasta laitaan kaupunkialueella aina Miramarin kauppakeskuksesta Carvajaliin saakka.  Matka maksaa 1,10 euroa, tuntuu edulliselta.  Joku kaunis aurinkoinen päivä saatan uhkarohkeasti nousta johonkin lähikaupunkiin ajavaan bussiin, vaikkapa Mijakseen.  Siinäpä sitten jännittämistä, että mistä itsensä löytää ( hmm, etsiä itseään).  Ja ennen kaikkea: miten sieltä löytää takaisin?  No, ei nyt kuitenkaan kiiruhdeta asioiden edelle, ettei omaiset Suomessa hermostu.

    Tätä loppua ei kannata lukea, ellei omasta jääkaapista löydy jotakin hyvää illaksi.  Kun saan tämän postauksen maailmalle, lähden vielä pienelle iltakävelylle.  Sen jälkeen katan itselleni ilta-tapakset: patonkia oliiviöljyssä kostutettuna, oliiveja, pientäkin pienempiä kurkunpoikasia mausteliemessä, iberian kinkkua, camemberttiä sekä tietysti lasillisen espanjalaista punaviiniä.  Että näin täällä nälkää nähdään!  Sen jälkeen kuulokkeet korville ja spotifystä nordic-jazzia puolelle öin.  Lukemiseksi Juha Itkosen erinomainen Hetken hohtava valo.

    Ja huomenna taas iloisin ja avoimin mielin kohti uusia jännittäviä seikkailuja (nyt tuli muumipappamainen olo)!

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (06)

20.1.2014

    Toisinaan tuntee olevansa melko avuton papparainen suuressa maailmassa.  Se on tuo kielitaito, tai siis nimenomaan sen puute.  Espanjaa en osaa ja englantiakin tuntuu olevan kovin korkea kynnys käyttää.  Ruokakaupassa menee aika pakkausten espanjankielisten tekstien arvuutteluun.  Onneksi pakkauksissa on usein jonkinlaista osvittaa sisällöstä antavia kuvia.  Silti purkin tai paketin täsmällinen sisältö selviää usein vasta kun se on asunnolla avattu, jos aina silloinkaan.

    Entäs sitten tuo ruokapaikan etsiminen ja ruoan valitseminen.  Erilaisia ravintoloita on vieri vieressä, mutta silti jonkin paikan valitseminen ja sisälle meno on joka kerta yhtä vaikeaa.  Kun ei tiedä minkälaista ruokalistaa sieltä löytyy ja ymmärränkö niistä mitä annokset pitävät sisällään, mistä ne koostuvat.  Ja onko niissä edes englanniksi, ja alkaako asiakaspalveluhenkinen tarjoilija heti solkenaan selostaa annosten sisältöä niin että minä en ymmärrä siitä mitään.  Istu siinä sitten hölmön näköisenä kuuntelemassa ja änkyttämässä, vaikka ei yhtään huvittaisi näyttää hölmöyttään.  Huvittaisi vaan olla sellainen luonteva asiakas, joka muina miehinä piipahti ruokailemaan, noin vaan ohimennen.

    No onhan täällä sentään onneksi muutama paikka jo tullut tutuksi, niihin on helpompi mennä.  Jos vielä tilaa pizzan, niin vaikeuskerroin pienenee huomattavasti.  Lasgnekin onnistuisi, mutta illalla nautittuna sen raskaus saattaisi houkuttaa painajaiset uniin.  Tapaksillakin kyllä pärjää mukavasti.  Ja sitten on tietysti Witin-ravintola, siellä ruoka valmistuu ja palvelu pelaa suomeksi.  Eikä siellä olla pelkästään millään lihapulla-menulla, siellä on hyvinkin monipuolinen tarjonta.  Mutta ei sielläkään kehtaa joka päivä käydä, alkavat ajatella, että eikö tuo waari minnekään muualle älyä mennä.

    Mitäköhän tästä nyt sitten voisi oppia.  Muutakin kuin että onpahan waarilla ongelmat!  Tulee heti mieleen kaksi asiaa, joita tulee rankasti harkita ennen seuraavaa Välimerelle rantautumista.  1. Opetella edes auttavasti espanjaa.  2. Vuokrata ihan oikea asunto (ei tällainen ihme apartamentos), jossa voisi laittaa ihan itse ihan oikeaa ruokaa.  Tuoretta vihannesta, lihaa ja kalaa kun täällä on kaupat ja hallit pullollaan.  Ja on halpaa!  Jotenkin luulen painottavani tuohon 2. vaihtoehtoon.

  Joopa, omituisia ovat waarin ongelmat.  Mutta omituinen on waarikin ja aina vaan omituisemmaksi tulee.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (05)

19.1.2014

    Rantahietikon reunaa kulkee rantabulevardi, Paseo Maritimo Rey de Espana.  Siinä on rannan puolella ensin leveä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden alue, sitten autokaistat jonka jälkeen leveä jalkakäytävä rantaravintoloineen.  Todennäköisesti siis samanlainen kuin lukuisissa muissakin rantakohteissa.  Pituutta tällä rantabulevardilla on viitisen kilometriä Fuengirolan alueella, sen jälkeen se jatkuu edelleen Torreblancassa ja ties miten pitkälle.  Sunnuntaisin rantabulevardilla ovat kävelemässä varmaan lähes kaikki paikalliset sekä tietysti turistit.  Ajoittain siellä on suorastaan ruuhkaa, kun lapset pyörineen ja potkulautoineen sekä koirat talutushihnoissa poukkoilevat kävelijöiden jaloissa.  Lisäksi espanjalaisilla on se tapa, että kun tuttuja tulee vastaan, pysähdytään koko käytävän leveydelle vaihtamaan kuulumisia.  Siinä ei paljon muita kulkijoita noteerata.  Juoksivat ja hölkkääjät ovat liikkeellä heti aamusta, päivällä enää satunnaisesti.

    Tänään on riittänyt aurinkoa, mutta navakka itätuuli on puhaltanut niin että hattu on meinannut päästä karata.  Olen tehnyt ajankuluksi pari pitkähköä kävelylenkkiä.  En ole oikein osannut vielä rytmittää päivää, kun totuttelen taas tähän yksikseen oloon.  Kirjoittaminen ei meinaa viikon paussin jälkeen lähteä käyntiin millään.  Lukeminen sujuu kyllä, kunnes ajatukset karkaavat yllättäen jonnekin harhailemaan.

    On minulla täällä vempaimia!  On ipadit, iphonet sekä vanha windows-läppäri.  Kun talon puolesta on vielä ilmainen wifi, luulisi homman toimivan.  Mutta kun ei.  ipad on erittäin huono kaveri googlen blogspotille, kangertelee ja jämähtelee koko ajan.  Läppäri puolestaan ei mene wifiin, liekö joku wlan-kortti tai sellainen hajonnut?  Sitä voi siis käyttää ainoastaan kirjoituskoneena, ja saahan sinne toki varmuuskopioitua valokuvat kameran kortilta mutta niitä vaan ei saa eteenpäin.  Fasebookkinkin pitää ottaa kuvat iphonella ja koittaa sitten temppuilla niihin jotain eloa.  Minulla on ikävä ikiomaa macciäni ja sujuvasti toimivaa wifiä!

    Tänään oli ylittynyt jälleen yksi virstanpylväs blogissani: sivujen katselukertojen määrä ylitti 10 000.  Mitä se sitten tarkkaan ottaen tarkoittaakaan.  Mutta kuitenkin.  Kiitos vaan kaikille teille jotka täällä aina toisinaan piipahdatte!

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (04)

18.1.2014

    Yksin kotona taas.  Vaimo lähti takaisin Suomeen, sorvin ääreen.  Ikävuosista on ainakin se hyöty, että kukaan ei enää odota työpaikalle, voi rauhassa jatkaa oleskelua itselleen paremmin sopivassa paikassa.  Sattui vain säiden puolesta huono viikko vaimon lomailulle.  Puolet viikosta oli pilvistä ja välillä tuli vettä oikein reippaasti.  Jäi vähän sellainen olo, että "sorry, tämän parempaa en nyt pystynyt tarjoamaan".  Minä kun seuraihmisenä olen tunnetusti 
parhaimmillani vain itseni seurassa.  Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, ja joka silti aina varautuu pahimpaan.  Hyvin jännä ihminen.

  Kyllä tähän kuluneeseen viikkoon silti sisältyi oikein hienojakin hetkiä.  Viime sunnuntai vietettiin Malagassa tyttären ja hänen sevillalaisen poikakaverinsa, sekä nuorimman pojan ja hänen tyttöystävänsä seurassa.  Kipaistiin vuorelle, katseltiin kaupunkia sekä käytiin syömässä Cortijo de Pepessä.  Ravintolassa kiikuttivat pöytään ensin turisteille tarkoitetun, hieman kalliimman ruokalistan.  Onneksi seurueessa oli ravintoloiden tavat tunteva tyttären poikakaveri, joka pyysi sen edullisemman ja monipuolisemman listan.  Sen jälkeen pöytä täyttyikin monenlaisista ruokakulhoista sekä juomista.  Kelpasi siinä herkutella sekä katsella ja kuunnella tyytyväistä pöytäseuruetta.

    Tapas-tarjontaan on saanut tutustua ihan kiitettävästi niin täällä Fuengirossa kuin Malagassakin.  Eihän niistä ruokalistoista itse niin kummoista ymmärtäisi, mutta onneksi tytär on muutamana päivänä ollut mukana.  Hän espanjankielen taitajana on suomentanut waarille mitä lautaselle on odotettavissa kun tuota ja tuota tilaa.  Eläköön kielitaito!

    Tehtiin myös päivän retki Rondaan - kuilun partaalle, rotkon reunalle.  Ronda oli kaupunki, jonka waari tällä reissulla halusi ehdottomasti nähdä.  Kaupungin jakava yli 120 metriä syvä rotko on tietysti nähtävyys jo sinällään.  Rotkon ylittävältä sillalta on uskomattoman huikeat näkymät!  Lisäksi nähtävyyksiin kuuluu Espanjan vanhin härkätaisteluareena vuodelta 1784 sekä tietysti vanhankaupungin ikiaikaista arkkitehtuuria.  Ruokailu vanhassakaupungissa kuului myös päivän ohjelmaan.  Kolmen lajin ateriaan voi valita vaikkapa vanhaa maurilaista alkuperää olevaa gazpachoa ja paellaa.

    Ja tulihan siellä Rondassa nautittua myös matkan ensimmäiset churrot, ilman niitä ei Espanjassa voi käydä.

    Tätä kirjoittaessa, eli puolenpäivän aikaan, paistaa aurinko ja tuossa rannan läheisyydessä pyörii yli kahdenkymmenen purjeveneen rypäs.  Olisikohan niillä jonkinlainen kilpailu alkamassa.  Tuuli ainakin on oikein sopiva.  Mutta kun viikkoon siis mahtui muutamia vähemmän aurinkoisia päiviä, on ollut aikaa lukemiseen.  Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -kirjasta ensimmäinen osa on luettu.  Nyt on menossa Juha Itkosen Hetken hohtava valo.  Löytyy tuosta pinosta vielä muutama lisääkin, mutta jos pääsee loppumaan, niin suomalainen Hemingway-kirjakauppa palvelee tuossa nurkan takana.

    Muuten, ei waarin olisi kannattanut Elovenaa ja kauraleseitä tänne Suomesta rahdata: täällä niitä saa ainakin kolmesta suomalaisesta kaupasta!

    Valokuvia on kertynyt toistaiseksi melkein 400.  Siinä kuluu kotona helmikuussa muutamakin tovi niitä käsitellessä.  Varmaan sitten aikanaan niistäkin voisi pari kuvablogia rakentaa.  Tämä näin ennakkovaroituksena tiedoksi.

    Mutta nyt tämä waari lähtee suomalaiseen Witin ravintolaan syömään erikoisherkkua: silakkapihvit perunamuusilla.  Sitä olisi tarjolla tänään, tervetuloa seuraan.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (03)

  9.1.2014
  Mikä se olikaan tänne tuloni tarkoitus?  Ihan lyhyesti ilmaistuna se ei siis ollut auringonotto vaan irtiotto.

    Wikipedia kertoo että "Auringonotto tapahtuu yleensä makaamalla rannalla tai vastaavassa paikassa vähissä pukein vartalo kohti aurinkoa".  Kaikkien onneksi sentään estetiikan tajuni toimii: sellaista en ole ajatellut harrastaa, itse asiassa en ole oikeastaan koskaan ollut innostunut kyseisestä harrastuksesta.  Auringon antamasta valosta sen sijaan osaan edelleen nauttia.  Myös lämmöstä sopivissa rajoissa.  Silloin lämpöä on minulle jo liikaa, jos 
paitahihaisillaan kävellessä pukkaa hikeä.  Täällä pyrin välttämään sellaisen epämukavan tilan liikkumalla ja oleskelemalla varjossa.

    Mitähän sillä irtiotolla (take off) sitten minun tapauksessani voitaisiin tarkoittaa?  Mistä pitäisi ottaa irti?  Tämä onkin jo huomattavasti vaikeampi määrittää ilman Wikipediaa.  Sitä paitsi Wikipedia tuskin tuntee minun moniongelmallisuuttani, joten apua sieltä on turha hakea.  Tietysti irtiotolla tarkoitetaan yleensä rutiineista 
irrottautumista, tavanomaisista ratkaisuista luopumista ja sen sellaista.  Sitä se varmaan minunkin kohdallani on, mutta varmuuden vuoksi yritän selventää asiaa vasta myöhemmin, mikäli se itselleni on kirkastunut.  Jotain uutta ajatusmaailmaa ja tajunnanvirtaa tähän loppuelämään pitäisi joka tapauksessa löytää.

    Ei muuten ole helppoa harrastaa joutenoloa!  Vähän väliä tulee mieleen, että nyt täytyy sitä ja nyt tätä.  Taitaa näissä tilanteissa olla parasta lähteä parin tunnin kävelylle. 
Sen jälkeen jaksaa taas lueskella tai istuskella tyhjänpanttina omissa maailmoissaan.  Seurustella ihan vaan itsensä kanssa, katsoa mitä siitäkin tulee.  Siitä voi tulla kyllä vaikeaakin, koska satun omistamaan kuulemma hankalan luonteen.  En ihan aina tee niin kuin muut tahtoisivat.  Olen siis jääräpää.  No nyt on hyvä nähdä tulenko edes itseni kanssa toimeen.

    Itseensä on hyvä mennä kun täällä itsekseen viettää 
aikaa.  On minulla jo pitkään ollut valmis lista asioista, joita vielä olisi hyvä pohtia.  Arvella, josko vielä jotakin pitäisi selvittää.  Kannattaisiko se enää vai antaisitko vain olla.  Kyllä minä omat virheeni ja epäonnistumiseni tiedostan ja olen aina myöntänyt.  Vastapainoksi tunnen kyllä joissain asioissa onnistuneenikin, vaikka ei niistä niin jälkeä olisi jäänytkään.  Paitsi kynnenjäljet kylmään kallioon.  Tiedä häntä, ikä alkaa jo sen verran painaa, että helposti hyväksyy asioiden menemisen omalla painollaan.  Menköön tämä elämä nyt näin, sanoi muistaakseni korkealle arvostamani Taiteilija M. Pellonpää.

    No nyt lipsahti vakavan puolelle.  Laittaisin tähän mielelläni loppukevennyksen, mutta kun koko tämä ihmisen elo itsessään tuntuu toisinaan suurelta loppukevennykseltä. Antaa siis olla.

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (02)

7.1.2014

    Appelsiinien pureskelu jouten istuskellessa on mielestäni aina ollut ihmisen paras tapa viettää aikaansa, eräänlainen onnellisen olotilan huippu.  Jouten istuskellessa ajatukset saavat vaeltaa ja harhailla missä ikinä haluavat.  Harharetkiltä palattuaan ajatukset ovat toivottavasti levänneitä, hyvässä lykyssä jopa uudistuneita.  Ajatella, vanhankin miehen päässä saattaisi olla uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, vinkkeleistä.  Seuraavan kuukauden ajan waari pureskeleekin Andalusian appelsiineja ja kuuntelee Välimeren aaltoja yrittäen löytää onnellisen olotilan!

    Tuo edellinen oli tarkoitettu johdannoksi ensimmäiseen päiväkirjamerkintään.  Mutta kun tuo tietotekniikka tökkii.  Applen laitteet, iPhone ja iPad, menivät nätisti wifiin, mutta vanha Windows-läppärini ei suostu yhdistymään kuin vain rajoitetusti eli ei ollenkaan.  Nyt täytyy siis yrittää kirjoittaa blogia iPadilla, ja ne taas eivät toimi yhteen niin kuin olisi tarkoitus?  Sen vuoksi tuo johdantokin hukkui julkaisuvaiheessa jonnekin ja 
rivinvaihtoja ilmaantui tyhjästä.  No, luultavasti kaikki tuo on vain omaa osaamattomuuttani, joku atk-nörtti olisi fixannut ongelmat sujuvasti.

    Ensimmäinen yö on takana, jalkakrampit valvottivat suuren osan yöstä.  Nestevajausta!  Naapurien äänet ja kolinat hiljenivät puolenyön jälkeen.  Siinä vaiheessa uskalsin mennä nukkumaan tulpat korvissa.  Mitään häiritsevää en sen jälkeen kuullutkaan.

    Aamu alkoi valjeta tuossa 9 aikoihin.  Illalla en ollut älynnyt hankkia muuta kuin kivennäisvettä ja appelsiininektaria.  Onneksi laukusta löytyi paketti Elovenaa(!) sekä murukahvia.  Näistä kätevä isäntä loihti aamiaisen jolla käynnistyi hyvin.  Aamiaisen jälkeen tiistaisin pidettäville markkinoille ostamaan repullinen Andalusian appelsiineja.  Ja pois tullessa vielä kauppaan hankkimaan tarvikkeita runsaampia aamiaisia varten seuraaviksi päiviksi.

    Sekä tietysti pullo punaviiniä!  Kun on lasillinen punaviiniä vieressä blogipäivitystä 
kirjoittaessa, tuntuu kuin olisi suuri kirjailija.  Kun vielä kaiken lisäksi kirjoittaminen tapahtuu parvekkeella josta voi aina luovan tauon aikana katsella Välimeren horisonttiin, luulisi syntyvän varsinaisia mestariteoksia!

    Olkaa nyt kerrankin nauramatta ja antakaa waarin nauttia olotilastaan.  Ei tämä tällainen ole aikaisemmin ollut mahdollista.  Ei mitään aikatauluja, ei edes televisiota rytmittämässä iltaa.  Lukemista, kirjoittamista, valokuvaamista ja pitkiä kävelylenkkejä hyvässä kelissä.  Ruokakin odottaa valmiina ravintolassa, kunhan vain tottumattomana arvaa astella sisään.

    Sitten oikaisu edelliseen postaukseen.  Waari kun on hidas hämäläinen; siispä Caspar, Melchior ja Balthasar juhlistivat kulkueellaan loppiaista tietysti jo aattoiltana.  Eilen ei enää kukaan muu odottanut kolmea tietäjäkuningasta kuin hämäläinen waari.  Ja ah, niin turhaan!

    Tein äsken iltakävelylenkin tuonne Fuengirolan laitamilla olevaan jättimäiseen ostoskeskukseen, Miramariin.  Kävelyaika yhteen suuntaan oli 40 minuuttia.  Tarvitseville oli vaatetta tarjolla edullisesti, suorastaan halvalla.  Joka liikkeessä alennusmyynti, rebajas 50 - 70%.  Kyllä niitä sieltä kasseittain kannettiinkin.  Minä sen sijaan etsin sieltä isosta marketista tiskiharjaa, koska sellaista talon puolelta ei ole tarjolla.  Vaan ei ollut sielläkään tarjolla.  Ei taida koko Espanjassa olla tiskiharjoja, on vain ja ainoastaan eri värisiä ja muotoisia astianpesusieniä!  Viereisellä osastolla toki oli wc-harjoja.  Niillähän täällä on monipuolista käyttöä, kuten aikoinaan Serranon perheessä saimme oppia.


    Tänään on tullut kävellyksi suunnilleen 3,5 tuntia.  Tuntuu muuten jaloissa.  Kun siihen ynnätään hikoiluun nähden liian niukka juominen, se tietää taas yöllä jalkojen kramppaamista.  Mutta siihen on täällä saanut ennenkin tottua.  Ja sitäpaitsi kunto kohhoo - hohho hohhoo!

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (01)

6.1.2014

    Kone laskeutui Malagaan noin viiden aikoihin iltapäivällä. Auringon kirkas paiste häkellytti, suorastaan häikäisi.  Lämpöä 22 astetta.  Paikallisjunalla matka jatkui Fuencirolaan.  Laskeva aurinko valaisi junan oikean puoleisista ikkunoista näkyvän vuoriston takaa.  Vasemmalla puolella alkoi meri näkyä sitä useammin, mitä lähemmäksi Fuencirolaa tultiin.  Junassa kuului tutuiksi tulleet  kuulutukset.  Tuli selittämättömän kevyt, rauhallinen olo. Vuoret ja meri olivat paikoillaan siellä, minne ne vajaa 
vuosi sitten jäivät.  Mikään ei ole muuttunut.

    Tänään on loppiainen, suuri karnevaaliluhla, joululahjojen, kulkueiden ja karkkien ilta.  Día de los Reyes Magos – Itämaan tietäjien päivä.  Caspar, Melchior ja Balthasar, tunnetaan myös kolmena kuninkaana.  

    Vuosi sitten olimme loppiaisena myös täällä.  Illalla kaikki olivat ulkona keskustassa.  Tungos ja hälinä oli melkoinen, lapset riemuitsevat karkeistaan ja lahjoistaan.  Kulkueen 
mentyä ja kun viimeisetkin karkit on poimittu, kaikki ravintolat täyttyivät.  Lapset, vanhemmat, isovanhemmat, serkut ja sukulaiset, kaikki samassa pöydässä, kylki kyljessä.  Kaikki puhuivat yhteen ääneen, toistensa yli.  Kaikki söivät pitkän kaavan mukaan, punaviiniä ja cavaa kaikissa pöydissä.

    Tänään ei ollut kulkuetta!?  Syynä oli varmaan viimevuotinen onnettomuus Malagassa.  Silloin lapsi juoksi karkkien perässä kulkueen auton alle.  Sen jälkeen heräsi vaatimuksia karkkikulkueiden lopettamisesta.  

    Keskustan ravintolakaduilla oli kyllä runsaasti perheitä lapsineen iltaa viettämässä.  Tunnelma oli iloinen ja jopa riehakas.


    Pohjoisten havumetsien waarista alkoi tuntua kaiken keskellä vähän yksinäiseltä, tai enemmänkin sivulliselta.  Tähän sivullisuuteen pitää nyt seuraavan kuukauden ajan sopeutua.  Vaimo kylläkin tulee ensi lauantaina viikoksi pitämään seuraa ja tytär on tuossa lähellä, Malagassa, opiskelemassa ja työharjoittelussa.  Ja jos tarve puhua suomea jonkun kanssa käy kestämättömäksi, kyllä suomalainen aina toisen suomalaisen löytää, varsinkin Fuencirolassa.


    Ennen yötä lasillinen punaviiniä rantaravintolassa.  Meren aistii vahvasti.  Pimeydestä kuuluu tasainen rantautuvien aaltojen kohina.  Buenas noches.

Uudenvuoden yksinpuhe(lu)

    Hieman pessimistinen katsaus tulevaan

    Taas alkaa uusi vuosi.  Niitä on kertynyt omalle kohdalle jo melkoinen määrä.  Uusia vuosia, jolloin on kuvitellut tekevänsä asioita viisaammin, taitavammin ja paremmin kuin päättyneenä vuotena.  Vuoden vaihtuminen on aina ollut kuin siirtymistä uudelle, korkeammalle tasolle.  Kun siinä on taas harpponut vuoden eteenpäin, on jälleen aika nousta seuraavalle tasolle.  Taas kokeneempana ja viisaampana.  Vuosikymmenien myötä tuota kokemusta ja viisautta olisi luullut kertyneen riittävästi myös ymmärryksen saavuttamiseen.  Ymmärryksen, joka selittäisi kaiken sen, miksi toimimme niin kuin toimimme.

    Kaiken tuon valossa luulisi olevan helppoa välttää tekemästä samoja virheitä yhä uudelleen.  Voisi kuvitella, että tekemistään virheistä oppii.  Sanoihan joku Leninkin (ainakin runossa) aikoinaan että ”viisas ei ken virheitä ei tee, viisas virheensä huomaa ja oikaisee”.  Tämän ikäiselle ihmiselle tuon pitäisi siis olla jo kauan sitten opittu asia.  Mikä siis ajaa tekemään samoja virheitä kerta toisensa perään. 

    Onko se jokin armottoman kova halu tehdä tai saavuttaa jotakin.  Jotakin, mikä ei tunnu milloinkaan olevan tässä ja nyt.  Jokin sellainen onnellinen olotila, jota ei ehkä ole pystynyt itselleenkään määrittämään.  Onko se nyt sitten se ”sehnsucht”, jota ei ehkä koskaan pystykään täyttämään.  Silloinhan se olisi taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    Kyllä siinä varmaan on osa sitäkin.  Aika suurikin osa todennäköisesti.  Kuitenkin pelkään sen olevan valitettavasti paljolti juuri virheistä oppimattomuutta.  Tehdyt ja menneet painuvat taustalle.  Sieltä ne sitten nousevat vainoamaan, kun taas kerran huomaa, että jokin asia olisi pitänytkin tehdä aivan toisin.  Pitäisi päästä ajassa taaksepäin tekemään jokin päätös ja valinta uudelleen.  Sillä kokemuksella ja tiedolla joka asiasta nyt on. 

    Mistä ihmeestä löytäisi niin hyvän ja pitkän muistin, että muistaisi omat virheensäkin.  Ja ymmärryksen niiden välttämiseen.  Että niitä ei aina muutaman vuoden välein tarvitsisi toistaa.  Taitaa ihmisen elämä olla liian lyhyt elämisen taidon oppimiseen.