torstai 5. joulukuuta 2013

100 - sadan päivän postaukset



    Tämä on kirjoitus nro 100 tässä blogissa.  Pitihän sen kunniaksi jotakin yrittää vääntää.  Vaikkapa vain kannustukseksi itselle: hyvä Pepe, hyvin tehty, kova juttu, hieno suoritus, muista lääkkeet…


    Aloitin blogini 3.3.2013, en tiedä tarkalleen miksi (miksi, minkä ihmeen takia, kysyy varmaan moni muukin).  Ehkä vain kokeillakseni millaiselta tuntuu pitää blogia.  Nyt voin myöntää, että kyllä välistä sukset lipsuivat ja usko meinasi monesti loppua, mutta hullun lailla, havujen avulla puskin eteenpäin.  Joskus oli olevinaan jotain sanottavaakin, joskus taas ei mitään - pää ihan tyhjä, mutta silti vaan kirjoitin.  Ajatus loppui - kirjoittaminen jatkui.  Tähän jäi koukkuun, tulin riippuvaiseksi.  Alkoi tuntua hyvältä selvitellä ajatuksiaan kirjoittamalla niitä ulos.  Tänään voin olla melkeinpä ylpeä määrällisestä saavutuksestani.  Onpahan joitakin muistoja sekä elämän särmäkohtia tullut hiottua käsittelemällä niitä näin muiden nähden.



    Blogit useimmiten keskittyvät jonkin tietyn asian ympärille.  On ruokablogeja, muotiblogeja, kirjablogeja, hevosblogeja, junablogeja, kännäysblogeja ja vaikka mitä.  Minulla ei ole mitään erityistä aihetta, johon keskittyisin, olen yrittänyt esittää kaikkien alojen erityisasiantuntijaa.  Toisin sanoen, olen kirjoittanut mistä sattuu ja mitä sattuu.  Ainoa johtotähti, sininen ajatus, on ollut yrittää olla mahdollisimman vähän valittava, purnaava.  Joo, joo, myönnetään, on siellä pari purnaustakin, ei niitä aina ole voinut välttää.  Se että  valittamiset puuttuvat, ei silti tarkoita, että olisin yltiö-onnellinen mies, kaikki asiat aina hyvin, paremmin ei voisi mennä (paitsi ruotsalaisilla).  Ehkäpä saankin pahan olon purettua juuri hyvän kautta, etsimällä kirjoitettavaksi hyviä ja hienoja asioita sekä kokemuksia.  (Olen siis näemmä psykologikin, hmm…)


    Aloitin komeasti viiden kirjoituksen sarjalla ”Sataman valot 1 - 5”, joissa yritin purkaa syitä takaisin Helsinkiin muuttoon sekä itseään muuttorumbaa.  On ollut kaikenlaisia muistoja nuoruuden ajoilta (hurja nuoruus kuin Muumipapalla).  Sekä tietysti Waldemar, joka on vienyt aivan lapsuuteen saakka.  Nyt Waldemar on ehtinyt jo siihen ikään, että en tiedä arvaako ihan kaikkea hänen kokemaansa panna yleiseen levitykseen.  Olen myös kirjoitellut musiikista ja muutamista konserttikokemuksista sekä joistakin näyttelyistä sekä parista erikoisesta matkakohteesta.  Muutamat tv-elokuvat ja -sarjat ovat myös saaneet minut tarttumaan kynään. Olen muistellut kahta edesmennyttä ystävääni sekä tietysti isääni.  Vanhemmaksi tultuaan on vasta oikein tajunnut, mitä kaikkea isältä on matkan varrella omaksunutkaan.



    Ylivoimaisesti luetuimmaksi on osoittautunut kirjoitukseni amerikkalaisesta vale-gurusta, ”Kumare - sisäinen guru”.  Suosion syynä lienee pitkälti Google, Kumare on ollut ilmeisen suosittu hakusana.  Samoin yllättävän suosittuja ovat olleet monet kuvabloggaukseni, erityisesti sarja ”Perhana, kuvia Helsingistä 1 - 7”.  Myös Someroon liittyviä kirjoituksia, joita on ollut muutamia, on luettu mukavasti.


    Mitä tähän muuta voi sanoa kuin että suuret kiitokset ja lämpimiä ajatuksia teille jotka olette vaivautuneet lukemaan.  Ja kiitos myös Someron yhteiskoulun äidinkielenopettajalleni siitä, että olen kehdannut laskea riman näin alas.  Hän aikoinaan innosti ja kannusti kirjoittamaan.




    Ja sitten ne ikävämmät asiat: ette te minusta vielä eroon pääse.  ”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan” kuten tunnettu kansantaiteilijakin laulussaan sanoi.  Olen tosiaan tullut riippuvaiseksi tästä rakkaasta blogistani.  Mitä minä tekisin ilman tätä: ratkeaisinko ryyppäämään tai tupakkia polttelemaan?  En uskalla ottaa sitä riskiä, parempi vaan repostella itseään näin julkisesti.  Että eikö minua hävetä?  Hävettää toki, mutta mieluummin minä vähän häpeänkin kuin lopetan kirjoittamisen.






2 kommenttia:

  1. Onneksi olkoon! Hienon ja kiinnostavan blogin olet aikaansaanut. Olen huomannut itsekin, että blogin rajaaminen veisi suotta liikkumatilaa ja ihminenhän muuttuu koko ajan. Vaikka joskus tuntuu itsestäkin, ettei oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa, niin kyse ei useinkaan ole siitä, mitä kirjoittaa vaan miten kirjoittaa. Pienetkin asiat ovat mielenkiintoisia kun niitä katsoo uudesta näkökulmasta.

    Olet ollut todella ahkera kirjoittaja. Tsekkasin omat tekstini ja huomaamattani olen juuri ohittanut viidensadan tekstin rajapyykin (513), se määrä tekstiä on tullut vajaassa kolmessa vuodessa, kolme vuotta tulee täyteen vuoden vaihteessa.

    Kun lukee ihmisten blogeja kauemmin, niistä tulee kuin naapureita, joiden kuulumiset pitää tietää. Jos joku on hiljaa pidemmän aikaa syytä kertomatta, niin mieleen nousee, onko kenties sattunut jotain ikävää ja niin edelleen. Joskus käy mielessä tauon pitäminen, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt siihen. Mitäs sitä ilman blogia tekisi??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, pidän tätä itselleni ihan hyvänä saavutuksena. Ahkeruudessa tosin moni toki pyyhkäisee kirkkaasti ohi, niin kuin sinäkin. Toisaalta, jos joka päivä yrittäisi jotain kirjoittaa, ei näitä minun juttujani ainakaan lukijapiirini jaksaisi pitkään lukea. Jos muutaman vuoden kuluttua minäkin pääsisin tuollaiseen viidensadan määrään, niin… Ei uskalla niin pitkälle ajatella.

      Mutta hauskaa tämä on ollut. Välistä vähän kuin lapsen askartelua kun tuota kuvitusta yrittää kasata: etsii vanhoista kuvista tai sitten miettii, että millaisenkohan tätä varten ottaisi. Kun vaan jaksaa muistaa, että ei ota liian tosissaan (paitsi joskus). Tuo on ihan totta, että muiden blogeja lukiessa alkaa vähitellen tuntua kuin olisi tuttujen ihmisten kanssa tekemisissä. Vaikka ei ole ikinä tavannut. He ovat sellaisia blogituttuja tai -naapureita.

      Poista