Heimat - Kotiseutu

    80-luvun puolivälissä nähtiin eurooppalaisten televisioissa jotakin sellaista, mitä ei olisi osannut odottaa.  Tuota hetkeä voisi hyvällä syyllä nimittää historiallisesksi.  Silloin tehtiin eurooppalaisen tv-elokuvan historiaa - esitettiin  Heimat-trilogian ensimmäinen osa.  Kun ensimmäinen jakso alkoi, en osannut edes aavistaa millaiselle matkalle tämä teos tulisi minut johdattamaan.  Millaisen uuden näkökulman se avaisi 1900-luvun Euroopan historiaan, näkökulman, joka oli tavallisen ihmisen ja joka auttaisi ymmärtämään miksi moni asia Euroopassa tapahtui niinkuin tapahtui.  Se jopa auttaisi ymmärtämään, miksi kansallissosialismi sai alkuaikanaan Saksassa niin suuren kannatuksen.  Tämä kannatuksen syntyminen ja laajuus olivat olleet minulle käsittämätön mysteeri, joka oli vaivannut pitkään.

     Pakko myöntää, että tämä trilogia, itse asiassa jo sen ensimmäinen osa, muutti suhtautumistani saksalaiseen ihmiseen.  Sieltä löytyi nimenomaan se ihminen, ilman sitä leimaa joka natsisaksan aikana kaikkiin saksalaisiin lyötiin, ja joka ei helpolla poistu.
 
            Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on televisiossa esitetty kahdesti, kolmas kerran.  Olen tietysti katsonut ne kaikki ja odotan, että kolmas kierros tulisi jo pian.  Kaikki jaksot ovat oikeastaan itsellisiä elokuvia.  Parhaimmillaan ne olisivatkin  valkokankaalta katsottaessa, jaksojen välien tulisi vaan olla melko lyhyitä.

    Se mikä minua ihmetytti, oli se, että Heimat jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle.  Monissa maissa sarjan jaksoja esitettiin myös elokuvateattereissa, joissa esityksen jälkeen pidettiin keskustelutilaisuus ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näkemästään.  Suomessa näin ei tapahtunut, omassa tuttavapiirissänikään ei muistaakseni ollut juuri ketään, joka olisi sarjaa seurannut.  Jos olikin, niin korkeintaan pätkän jotakin yksittäistä jaksoa.  Oliko aihe liian pelottava vai oliko sarjan mammuttimainen koko esteenä.  Tuossa vaiheessa tosin ei vielä ollut tietoa sarjan jatkosta, että siitä tulisi trilogia.  On muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut facebookia eikä muutakaan nykyisenkaltaista sosiaalista mediaa, jossa keskustellaan paljonkin televisiossa esitettävistä ohjelmista.

    En osaa sanoa tarkalleen, miksi itse aloitin sarjan seuraamisen.  Ehkä hyvässä muistissa oli vielä saksalaisen Rainer Werner Fassbinderin (31.5.1945 - 10.6.1982) sarja Berlin Alexanderplatz, ja odotin jotakin samantasoista.  Mutta sainkin vielä enemmän!  Heimat on eurooppalaisen draaman ylistys, tällaista Eurooppa tarvitsisi lisää.  Vaikka se sijoittuukin Saksaan, on sen tarina silti hyvin yleis-eurooppalainen.

    Heimat (Kotiseutu) -trilogia on Edgar Reitzin (syntynyt 1.11.1932 Morbachissa, Hunsrückissä) käsikirjoittama ja tuottama saksalainen televisiosarja.  Sitä ei siis ole tehty minkään romaaniin pohjalta.  Heimat I valmistui 1984, Heimat II 1993 ja Heimat III 2004.  Tähän yhteiskestoltaan peräti 52 tuntiseen järkäleeseen sopii hyvin sana "eeppinen".

    Elokuvan kerrontatekniikka poikkeaa normaaleista draamafilmeistä siten, että sen tempo on rauhallinen, että Edgar Reitz antaa tapahtumille riittävästi aikaa ja tilaa hengittää.  Tarina ja henkilökuvat syvenevät, syntyy filmiromaani jonka katsomiseen kuuluu aikaa kuten romaanin lukemiseenkin.

    Musiikin, yhteensä 20 tuntia, tähän sarjaan on säveltänyt kreikkalainen Nikos Mamangakis (3.3.1929 - 24.7.2013).  Tämä pitää ehdottomasti mainita, koska musiikki on niin olennainen osa trilogiaa, varsinkin sen toisessa osassa.  Musiikki luo mielentiloja sekä rytmittää kuvaa saumattomasti yhdessä värillisten sekä mustavalkoisten kohtausten vaihdellessa.

     Aion nyt oikaista mutkat suoriksi ja tiivistää muutamiin lauseisiin tämän 52-tuntisen sarjan joitakin tapahtumia.  Tiivistäminen kokonaiskäsityksen saamiseksi  on tietysti mahdoton tehtävä, kun kysymyksessä on näin suunnattoman suuri ajanjakso syvällisine ihmiskuvauksineen.  Hyvän yleiskäsityksen sarjasta saa vasta nähtyään sen - toisella katsomisella alkaa hahmottua ne kerronnan ja kuvauksen hienoudet sekä henkilöiden moninaiset piirteet joita sarja sisältää.  Itse pidän, tai oikeammin rakastan, trilogian toista osaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle.  Sitä katsoessa tulee vahva samaistumisen tunne, että elää itse siinä mukana - kerrotaanhan siinä suunnilleen omasta ikäluokastani.

            

    
    Ensimmäinen osa, Heimat, eine deutsche Chronik valmistui 1984, sisältää 11 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 16 tuntia ja kattaa 63 vuoden ajanjakson vuodesta 1919 vuoteen 1982.

    Ensimmäinen osan alussa saksalaiset yrittivät päästä elämisen rytmiin raskaan maailmansodan jälkeen.  Solmittua rauhaa saksalaiset pitivät ”häpeärauhana”, Saksa tuomittiin yksinään sotasyylliseksi.  Sen armeijalle sekä aseistukselle asetettiin tiukat rajat, siirtomaat menetettiin ja maksettavaksi tuli suuret sotakorvaukset.
   
    Simonin perheen saaga alkaa Schabbachin kylästä Reininmaalta.  Se kertoo pienen Hunsrückissä  sijaitsevan saksalaisen kylän elämästä 1919-1982. Hunsrück on nimenomaan se Heimat josta lähdetään liikkeelle, joka on aina ajatuksissa ja jonne aina lopulta palataan.  Ensimmäisen osan keskeinen henkilö on Maria Simon, jonka kautta kylän – ja maailman – tapahtumia seurataan 63 vuoden ajan.

    Paul Simon palaa sodasta kotikyläänsä Schabbachiin.  Hän menee myöhemmin naimisiin Marian kanssa, ja Maria ja Paul saavat kaksi poikaa, Anton ja Ernst.  Yhtenä iltana Paul sanoo lähtevänsä kylän kapakkaan oluelle. Kapakkaan hän ei koskaan ilmestynyt, vaan Paul katoaa mystisesti. Vasta 1930-luvulla Paulilta tulee Detroitista Yhdysvalloista kirje, jossa hän kertoo perustaneensa menestyvän elektroniikkayrityksen. 

Toisen maailmansodan aikana Maria tapaa pomminpurkajana toimivan Otto Wohllebenin, he rakastuvat ja vain muutamiin kohtaamisiin jääneen suhteen seurauksena syntyy poika, Herman. Otto kuolee purkaessaan suutariksi jäänyttä pommia - Herman nousee myöhemmin koko trilogian päähenkilöksi.

    Schabbachin kylän asukkaat saavat seurata 1900-luvulla yhteiskunnassa tapahtuvia mullistavia muutoksia.  Teknologian tuleminen (autot, radiot, puhelimet) tavallisten ihmisten saataville sekä 1950-luvun voimakas talouskasvu.

     Sarjan kertoja on Glasisch-Karl, kylähulluna pidetty. Hän osaa kuitenkin nähdä asioita laajemmissa yhteyksissä ja merkityksissä.  Jaksojen alussa hän selailee valokuvia ja kertoo aikaisemmista tapahtumista.

    Kun esimerkiksi 30-luvulla kansallissosialimin nousun aikana ihmisille tarjottiin työtä suurissa tienrakennusprojekteissa, oli Glasisch-Karl se, joka ääneen ihmetteli: miksi kaikkien pitkien ja leveiden moottoriteiden päätepisteisiin rakennettiin aina bunkkereita?  Muut olivat tyytyväisiä saadessaan työtä ja kyselivät vähemmän. 

    Kansallissosialismin aikana ihmisiä oli helppo johtaa harhaan, he yrittivät vain parhaansa mukaan pärjätä ja sopeutua olosuhteisiin.  He yrittivät viettää mahdollisimman normaalia elämää huolimatta vaikeista ajoista.  Natsiyhteyksiä kyläläisissä edustaa Maria Simonin veli, Wilfried Wiegand, varsinainen kiihkoilija ja pyrkyriluonne. 

    Näin laajaa sarjaa on mahdoton kuvailla näissä puitteissa mitenkään yksityiskohtaisemmin.  Huomattava kuitenkin on, että toisen maailmansodan aikaa seurataan siis kotirintamalta käsin, yhtäkään sotakohtausta ei missään jaksossa nähdä. 

    Sodan jälkeen esiin nousee nuori Herman sekä hänen veljensä Antonin optiikkatehtaan kasvaminen.  Pohjustuksena toiselle osalle pitää vielä kertoa, että 15-vuotiaalle Hermannille syntyy salainen rakkaussuhde itseään 10 vuotta vanhemman Klärchenin kanssa.  Klärchen tulee raskaaksi, muuttaa pois, tekee abortin ja kertoo kirjeellä Hermannille tapahtuneesta.  Kirje joutuu Maria Simonin käsiin, velipuoli Anton kieltää Hermannia milloinkaan tapaamasta Klärcheniä.  Herman päättää koulunsa jälkeen katkaista kaikki siteet kotikyläänsä - muuttaa pois ja olla milloinkaan palaamatta.

    Viimeisessä, 11. jaksossa seurataan Maria Simonin hautajaisia vuonna 1982 sekä samaan aikaan kylässä vietettäviä karnevaalijuhlia.  Jakso on osittain hyvin unenomainen, surrealistinen.  Siinä kulkee päällekkäin ja lomittain nykyhetki ja menneisyys, jo kuolleita henkilöitä sekä eläviä.

 

    Toinen osa, Die zweite Heimat, Chronik einer Jugend valmistui 1993, sisältää 13 täysmittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 25 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle (1960-70).

    Päähenkilönä toisessa osassa on Hermann Simon, joka ensimmäisessä jaksossa saapuu kitara kainalossaan Müncheniin, pyrkiäkseen musiikkikorkeakouluun.  Suuren kaupungin ilmapiiri on uutta ja ihmeellistä maalta muuttaneelle.  60-luvun musiikkikorkeakoulun sekä koko taidekentän  avantgardismi imaisi Hermannin mukaansa.

    Hermann tutustuu opiskeluaikanaan lukuisiin merkittäviin musiikinopiskelijoihin, mutta myös kuvataiteilijoihin, kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin.  Merkittävimmäksi nousee kuitenkin sellonsoittoa opiskeleva Clarissa Lichtblau.  Hermannin ja Clarissan välille kehittyy erikoislaatuinen, vaikea rakkaustarina, joka osan lopulla näyttää päättyvän molempien mennessä tahoillaan naimisiin.

    Sarjan näyttelijä ovat myös loistavia muusikoita.  He soittavat itse sarjan lukuisat musiikkijaksot.  Missään musiikkikohtauksessa ei käytetä nauhalta tulevaa jonkun muun esittämää soittoa.  Hermannia esittävä Henry Arnold on erinomainen kitaristi ja pianisti.  Häneltä onnistuu erinomaisesti vaikkapa Beethovenin Myrsky-sonaatti op. 31 nro 2, jonka hän esittää viidennessä jaksossa.  Clarissaa esittää Salome Kammer, joka oli Reitzin mukaan tuolloin ainoa nuori, selloa hyvin soittava saksalainen näyttelijätär.  Salome Kammer on todellisessa elämässään tullut myös laulajattarena kansainvälisesti tunnetuksi.  Lisäksi monissa muissa osissa upeat näyttelijät olivat myös hyviä muusikoita.

    Tähän toiseen osaan on saatu mahtumaan lähes kaikki merkittävä, mitä 60-luvulla tapahtui.  Kaikki kulttuurin alueet ja ilmiöt - musiikki, kuvataide, runot, elokuva.  Kaikki se, paljolti sukupolvien ristiriidasta kasvava kokeellisuus ja kapinallisuus, mikä sisältyi tuon ajan taiteeseen.  Esille nousee myös yhteiskunnallinen ja poliittinen radikalisoituminen, joka sitten kärjistyi terroriteoiksi.  Sarjassa on useita hyvin traagisia kohtaloita.

    Tässä toisessa osassa Edgar Reitz nostaa useimmissa jaksoissa keskiöön myös jonkun muun kuin Hermannin.  Se saattaa olla henkilö, joka kokonaisuuden kannalta on tärkeä, tai sitten se saattaa olla ainoastaan sivuosassa kokonaisuudesta, mutta josta on tehty ikäänkuin oma elokuva.  Näissä jaksoissa Hermann puolestaan on sivuroolissa, vaikka ne hänen elämäänsä sivuavatkin.  Tämä tekotapa syventää mukana olevien henkilöiden taustaa ja auttaa kokonaisuuden ymmärtämistä merkittävästi.


    Hermannin säveltäjäura huipentuu sävellyskonserttiin jossa käytetään kaikkia 1960-luvun avantgardemusiikin sekä myös musiikkiteatterin keinoja.  Pian tämän jälkeen Hermann ajautuu sävellystyössään kriisiin, jonka seurauksena hän luopuu instrumentaalimusiikin tekemisestä ja alkaa tutkia elektroniikka-musiikin mahdollisuuksia. Kun hän ajautuu siinäkin umpikujaan, päättää hän palata kotikyläänsä Schabbachiin, ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen, etsiäkseen uusia lähtökohtia musiikilleen. Kotikylästään lähtiessään Hermann oli vannonut että ei koskaan enää palaa.   Herman kuitenkin tajusi, että historiaansa ja taustaansa ei sittenkään voi pyyhkiä pois, vaan sen kanssa on elettävä.  Siitä hän voisi ammentaa tarinoita musiikkinsa luomiseen.

    Paitsi filmiromaania, sarjan on myös sanottu muistuttavan rakenteeltaan moniosaista sinfoniaa.  Sarjan eri jaksoilla, joissa keskushenkilö vaihtuu, on jokaisella oma tunnelmansa. Nikos Mamangakisin musiikki on tunnelman luomisessa tärkeässä osassa, niin tärkeässä, että se osaltaan vaikuttaa kuvan rytmitykseenkin.  Kaikki elementit nivoutuvat ja rytmittyvät toisiinsa, mielestäni täydellisesti.

    Kolmas osa, Heimat 3, Chronik einer Zeitwende valmistui 2004, sisältää 6 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 9 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat vuosille 1989-2000.

    Myös Heimat 3 on sisällöltään runsas ja hyvin musiikillisesti rakennettu ja leikattu elokuva.  Se alkaa 9.11.1989, jolloin Berliinin muuri murtui.  Hermann on vanhentunut ja harmaantunut, jo melkein viisikymppinen maailmankuulu säveltäjä, kapellimestari, pianisti.  Hän kohtaa sattumalta Berliinin Filharmoniassa konsertin jälkeen Clarissan.  Clarissasta on myös tullut maailmankuulu laulajatar ja hänkin on konsertoinut Berliinissä.  Hermann ja Clarissa olivat koko opiskeluajan erikoisessa rakkaussuhteessa, mutta päätyivät kuitenkin erilleen.  He eivät ole tavanneet aikoihin ja molemmat ovat puolisoistaan eronneita.  Vietettyään illan yhdessä ja keskusteltuaan elämistään ja tunteistaan, he päättävät muuttaa yhteen.
   
    He ostavat rapistuneen talon Reinin laaksosta ja Itä-Saksasta tuodut työmiehet alkavat remontoida heille yhteistä kotia.

    Kolmas osa on eurooppalaista lähihistoriaa Berliinin muurin murtumisesta vuoteen 2000.  Tähän ajanjaksoon sisältyy suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, kuten Saksojen yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Euroopan unionin perustaminen sekä maailmantalouden globalisoituminen.  Nämä tapahtumat ovat taustalla sarjan 3. osan jaksoissa.

    Sarjan loppu jää avoimeksi.
 
    Huhujen mukaan Edgar Reitz saattaisi olla kiinnostunut neljännen osan tekemisestä, mikäli rahoitus järjestyisi.  Neljännen osan sisältönä voisivat olla Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen tulevat kohtalot.