Eilen illalla oli vähällä mennä ohi silmien ja korvien Yle Fem -kanavan lähettämä Pohjoismaiden neuvoston palkinto-gaala Oslosta. Siellä jaettiin palkintoraadin valitsemat kirjallisuuspalkinto, elokuvapalkinto, musiikkipalkinto, luonto- ja ympäristöpalkinto sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto. Suomalaiset saivat peräti kaksi palkintoa. Ensi kertaa jaetun lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saivat kirjailija Seita Vuorela ja kuvittaja Jani Ikonen Karikko-romaanistaan. Musiikkipalkinnon sai puolestaan Pekka Kuusisto, karismaattinen monitaituri, joka on ennakkoluulottomasti työskennellyt musiikin eri tyylilajeissa klassisesta kansanmusiikkiin ja jazziin. Hieno ele oli hänen kiitospuheensa omistaminen kesällä kuolleelle muusikolle ja säveltäjälle Henrik-Otto Donnerille.
Paras osa tilaisuutta oli kuitenkin musiikkiesitykset palkintojen jakamisien väleissä. Lavalla oli iso upea orkesteri ja esiintyjiksi marssi pohjolan eturivin esiintyjiä. Oslossa kun oltiin, varsinkin Norja oli vahvasti esillä. Aivan ensimmäiseksi esiintynyt laulaja/lauluntekijä Ane Brun (Norja) ei minua vielä sen kummemmin sykähdyttänyt, osaamisestaan ja hienosta esityksestään huolimatta. Seuraavana iso lapsikuoro sekä Georg Riedel, joka on Ruotsissa asuva jazz-muusikko. Riedel on säveltänyt musiikkia myös Astrid Lindgren -elokuviin ja niitä kuultiinkin tässä lapsikuoron potpurissa.
Mutta sitten astuivat esiin pohjolan shamaanit. Ensimmäisenä ja mielestäni häkellyttävimpänä, myös palkintoehdokkaana olleen Kimmo Pohjosen performanssi ”Särmä”. Kimmo Pohjonen loihti jo lavalle tullessaan mystistä äänimaailmaa omalla äänellään ja eleillään. Kun hän sitten pääsi harmonikkansa kimppuun, tuntui välillä kuin taivaat ja maat olisivat repeytyneet nyanssien vaihdellessa. Osalle edustustehtävissä olleille pukuyleisön edustajille esitys saattoi aiheuttaa pieniä shokkeja.
Seuraava shamaani tuli jälleen Norjasta, trumpetisti Nils Petter Molvaer. Hän kuuluu siihen eliittijoukkoon, joka on ollut luomassa käsitettä nordic jazz. Omaleimainen, elävä nordic jazz rakentuu perinteisen jazzin pohjalle yhdistellen siihen vaikutteita kansanmusiikista sekä pohjolan luonnosta. Siinä on norjalaisilla muusikoilla ollut vahva panos alusta alkaen, tosin väittäisin, että nyt painopiste on siirtynyt Suomeen! Oli miten oli, pohjolassa tehdään tämän päivän kiinnostavinta ja omaleimaisinta jazzia. Molvaer edustaa tässä porukassa kokeilevaa siipeä, joka etsii vaikutteita myös elektronimusiikista. Nyt esitetty teos, Glacial Speed, oli monipolvinen, vahvasti kolmen lyömäsoittajan loihtimaan rytmiikkaan pohjautuva kiehtova esitys.
Gaala-illan päätti pohjolan ehkä tunnetuin shamaani, mystinen ja suggeroiva Mari Boine, hänkin norjalainen. Mari Boine edustaa pohjolan alkuperäiskansoja musiikillisella panoksellaan, joka on sekoitus etnoa, jazzia ja jopa rockia. Hänellä oli mukanaan oma kitaristinsa sekä lyömäsoittajansa, jotka yhdessä ison orkesterin kanssa loihtivat sadunomaista, hurjarytmistä äänimaailmaa Mari Boinen laulun taustalle. Mari Boinen ääni on hyvin omaperäinen, mystinen ja omalla tavallaan lumoavan kaunis. Hänen esiintymisensä on myös elävää, toisinaan kuin unessa silmät ummessa, toisinaan transsinomaiseen tanssiin räjähtävää. Maahisten sukua.
Tällaiseen juhlalliseen tv-gaalaan oli saatu näin kattava näyttö pohjolan elävimmistä ja luovimmista musiikinlajeista. Siinä oli kuitenkin vain pieni raapaisu pintaan, huippumuusikoita riittäisi pohjoismaissa useaan kokoillan konserttiin. On kuitenkin varmaan vaan toiveunta, että joskus joku taho toisi lavalle tämäntasoisen ison orkesterin sekä vaikkapa kaikista pohjoismaista 2 - 3 muusikkoryhmää. Ja että konsertti sitten lähetettäisiin suorana televisiosta kaikkien kuultavaksi. Kas siinä olisi Pohjoismaiden neuvostolle haastava, mutta ei mahdoton tehtävä pohjolan kansoja yhdistäväksi, palkinnon arvoiseksi kulttuuriteoksi.
Gaala on katsottavissa Yle Areenalla: http://areena.yle.fi/tv/2040080
Melkein tasan vuosi sitten, 31.10.2012 klo 13.00, alkoi asuntojen avainten luovutus vastavalmistuneeseen taloomme Jätkäsaaressa. Tulin paikalle 10 minuuttia vaille aloitusajan ja sain huomata olevani lähes viimeisiä. Ensimmäiset muuttoautot tyhjensivät jo sisuksiaan kerroksiin, ja kerhohuoneella oli ulos asti uusien asukkaiden avainjono. Kaikilla oli kova kiire muuttamaan uusia asuntoja kodeikseen.
Tuo avainten saaminen käteen sekä niillä ensi kertaa oven avaaminen on mielestäni muuttoruljanssin toiseksi paras hetki. Uuden oven avaamisella on aina merkityksensä, ja sitä voisi tietysti hyvällä syyllä pitää muutossakin parhaana hetkenä. Lukuisten muuttojen kokemuksella laitan sen kuitenkin vasta toiseksi.
Parhaaksi hetkeksi muutossa laittaisin sen, kun kaikki huonekalut ja laatikot ovat onnellisesti suloisessa kaaoksessa sisällä asunnossa ja muuttofirman kaverit painavat oven kiinni perässään. Silloin voi huokaista, että nyt se on ohi. Tulee tunne, että ollaan taas turvassa, omassa pesässä. Kuppi kahvia termospullosta laatikkopinojen keskellä istuen kruunaa hetken. Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä kaiken sen maallisen, jota elämänsä ajan on kerännyt ja raahannut mukanaan. Kaiken tarpeellisen arjesta selviytymiseen sekä mahdottoman määrän kaikkea turhaa.
Loppuosa muutosta sujuu omaan tahtiinsa, ei ole enää tarkkaa aikataulua. Tavarat löytävät vähitellen omat paikkansa. Samalla siinä taas uudelleen, ties monennenko kerran, kokoaa pala palalta omaa identiteettiään. Kaikki nuo vuosien myötä kertyneet ja niin rakkaiksi käyneet tavarat - turhimmat eniten - ovat hyvin olennainen osa omaa itseämme. Ne myös viestivät muille millaisia me olemme. Tai ehkä sitä, millaisia kuvittelemme olevamme.
Nyt on siis vuosi kulunut avainten saamisesta sekä ensimmäisten taulukiskojen kiinnittämisestä seinään. Varsinainen muutto tapahtui viikon kuluttua tuosta päivästä, annettiin pahimman muuttorumban mennä, koska meillä oli vanha väliaikainen asunto vielä koko marraskuun käytössä.
Tavarat ovat myös vähitellen löytäneet paikkansa. Tai ainakin melkein kaikki. Minulla on huoneessani vieläkin muutamia laatikoita, jotka sisältävät kaikenlaisia mitä eriskummallisempia esineitä. Enimmäkseen täysin tarpeettomia, mutta sellaisia, joihin liittyy muistoja. Olen käännellyt näitä tavaroita käsissäni tällä viikolla, ja samalla yrittänyt saada kirjahyllyäni totaalisesta kaaoksesta jonkinlaiseen järjestykseen. Alkoi käydä hivenen kunnian päälle, että kokonainen vuosi on mennyt eikä vieläkään ole huone järjestyksessä.
Ehkä tämä huoneen kaaos on ollut synkroniassa pääni sisällä myllertäneiden ajatusten ja tunteiden kanssa. Helsingissä olen törmännyt niin moniin vuosien ja vuosikymmenien takaisiin asioihin, tunnelmiin ja tunteisiin, että sisäinen järjestys on hämmentynyt melkoisesti. Oli tämä vanhalle miehelle kuitenkin suurempi muutos kuin mitä osasin odottaa. Asioita on pitänyt eritellä, järjestellä, opetella ja hyväksyä.
Se on ollut sinänsä ihan tärkeä prosessi. Työelämä velvollisuuksineen on takana. Uusi, joskin nuoruudesta tuttu elinympäristö uusine mahdollisuuksineen on edessä. Nyt on saanut rakentaa melko puhtaalle pöydälle sitä palapeliä, josta pitäisi rakentua loppuelämä. Ainakin näin olen juhlallisesti ajatellut. Olen yrittänyt miettiä hyvin tarkkaan, haluanko siihen mukaan tämän, vai ehkä tuon palasen. Ja jos olen todennut, että en minä oikeastaan tuota palasta niin erityisesti halua, olen sitten luopunut siitä. Kaikkea ei enää tarvitse, ei ole pakko, voi opetella unohtamaan sanan ”täytyy”. Se tosin on hyvin vaikeaa, mahtaako onnistua?
Palapeli, joka näin on alkanut vähitellen hahmottua, näyttää yllättävän erilaiselta kuin mitä osasin ajatella etukäteen, vuosi sitten. Kuitenkin se toisaalta näyttää jollakin omituisella tavalla tutun oloiselta. Siinä on selvästikin palasia, jotka ovat peräisin hyvin nuoren miehen matkalaukusta. Matkalaukusta, johon hyvin nuori mies keräsi haaveitaan ja tulevaisuuden tavoitteitaan. Koko matkalaukku on ollut vuosikymmenet unohtuneena jossakin komeron ylähyllyllä. Ei ole ollut aikaa avata ja tutkia sitä, on ollut aina olevinaan niin kiire. Ehkä oikeasti onkin ollut, aivan varmuudella en osaa sanoa.
Mutta nyt se matkalaukku on selvästikin löytynyt. Tämän muuton ja eläkkeelle jäämisen myötä. Tämän viimeisen vuoden kestäneen kaaoksen aikana. Nuoren miehen matkalukusta löytyneet palaset ovat kumman hyvin sopineet tuohon rakenteilla olevaan palapeliin. Ilman niitä ei siitä voisi mitenkään valmista tullakaan. Nyt täytyy yrittää varjella keskeneräistä palapeliä. Ettei pääse hajoamaan. Jospa ne loputkin puuttuvat palaset vielä löytyisivät.
Muutto on muutosta. Maisema muuttuu, jokin liikahtaa, elämä jatkuu vähän erilaisena.
Lokakuussa kaikki on toisin
Bo Carpelan:
"Ilma on täynnä muutoksia, muodonmuutoksia, arvoituksia."
"Nyt ruoho alkaa käydä hauraaksi, pilviä kasaantuu, nekin vaikenevat."
"Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodonmuutokset, tuo lämpiöön kylmyyden."
"Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina."
"Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet."
"Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt."
"Irrallisia päiviä, lehtien putoamisen päiviä, maassa maatuvia lehtiä."
"Se on siinä, lokakuun päivä. Se sanoo: kaikki kuolee, kaikki herää jälleen eloon."
(Kaikki väliotsikot ovat irrallisia lauseita Bo Carpelanin kirjasta Lehtiä syksyn arkistosta)
1 - 2 - 3 - 4 - 5 - kehä - kehä - valmis. Ja taas sama toistuu, kerta toisensa perään. Pimenevästä illasta kajastaa ohuen ikkunaverhon lävitse vastapäisen Säästöpankin seinään ripustetun neonvalomainoksen sykkivä valo. Ensin viidestä osasta muodostuva S-kirjain syttyy osa kerrallaan, sitten sen ympärillä oleva pyöreä kehä syttyy hetkeksi - sammuu - syttyy hetkeksi - sammuu, kunnes koko valomainos rävähtää loistamaan noin minuutiksi sammuakseen ja aloittaakseen jälleen väsymättä alusta.
Waldemar makaa selällään avatun hetekan puolikkaalla. Kädet ovat pään alla, jotta hän näkisi paremmin ikkunan ja sen takana sykkivän valon. Muu perhe kuuluu jo nukkuvan, isäkin, joka oli viimeiseksi jäänyt keittiön pöydän viereen istumaan ja laskemaan raha-asioita paperille. Olivat äidin kanssa puhuneet velan ottamisesta ja rakentamisesta. Sellaista uskalsi nyt suunnitella, koska isä oli saanut vakituisen työpaikan urheilukentänhoitajana. Heti keväällä, roudan sulettua, pääsisi aloittamaan ja elokuussa muuttamaan.
Waldemarin perhe asui nyt väliaikaisesti aivan Someron keskustassa, Rostin talossa. Asunto on pitkän, aika vanhan puutalon päädyssä, isosta eteisestä tullaan keittiöön, talopäädyn toiseen kulmaan. Loppuosa päädystä on yhtä huonetta, aika pitkä ja kapea. Huone täyttyy yön ajaksi sängyistä ja patjoista, jotka päiväksi kasataan pois liikkumistilan saamiseksi. Keittiössä on yksi pieni ikkuna, tässä toisessa huoneessa kaksi isompaa ikkunaa. Muutto oli tapahtunut ennen joulua ja nyt oli jo vuosikin vaihtunut, kohta alkaisi koulu.
Koulun alkamista Waldemar ajattelikin siinä neonvalon välkkeessä maatessaan. Uusi koulu, uusi opettaja sekä tietysti uudet koulukaverit. Rinnassa tuntui kummallinen möykky kun ajatteli kaikkea tulevaa uutta ja tuntematonta. Waldemar ajatteli, että tämä oli se hetki, jolloin elämä muuttuu. Vanhaan ole enää paluuta. Jotenkin hetki tuntui niin tärkeältä, että hän ajatteli muistavansa tämän hetken varmaan elämänsä loppuun saakka.
Mieleen tuli monta asiaa, joita hänen elämässään ei enää olisi muuta kuin muistoina. Muistoista taas ei voi sanoa kuinka pitkään ne säilyvät, vaikka ne tärkeiltä tuntuvatkin. Ihan samanlaisia muistoja ei voi olla kellään muulla. ”Jos minä ne unohdan, niin sitten niitä ei enää ole olemassakaan”, järkeili Waldemar. Aivan kuin sellaisia asioita ei olisi tapahtunutkaan. Omituista.
Waldemarin mieleen muistui Hirsjärven koulussa toisella luokalla vietetty joulujuhla. Sinne tuli äitikin katsomaan ja se vähän jännitti. Joulujuhlan aluksi oli laulettu yhteislaulu. Laulun jälkeen opettaja kertoi joulun merkityksestä ja sitten ilmoitti että Waldemar lukee jouluevankeliumin. Se oli suuri luottamuksenosoitus, koska siinä oli muutamia aika outoja ja vaikeita nimiä, kuten Augustus, Kyrenius, Galilea ja Beetlehem. Tuntui tärkeältä lukea ääneen, kun kaikki kuuntelivat ihan hiljaa ja kaikilla oli juhlavaatteet. Koko joulujuhlan loppuajan oli sellainen hyvin juhlallinen olo. Kaikki oppilaat saivat joululahjan. Lahja oli paperipussi jossa oli joulupukin kuva, ja jonka sisällä oli pieni pullapoika, piparkakku sekä muutama karamelli. Lopuksi kaikki yhdessä lauloivat jouluvirren.
Waldemar muisti hyvin myös viime syksynä koulussa pidetyn raittiusjuhlan. Raittiusjuhlaa vietettiin illalla ja sinne tuli oppilaiden lisäksi myös aikuisia. Sielläkin Waldemarilla oli ohjelmanumero, tällä kertaa onneksi kuitenkin yhdessä Raulin kanssa. Tämä esiintyminen jännitti melko lailla koska siinä piti laulaa. Lauloimme sellaisen syksyyn sopivan opettavaisen laulun, jossa varoitettiin menemästä heikolle jäälle. Laulun nimi oli ”Neljä kissanpoikaa”. Kun se oli laulettu, meni Waldemar takaisin paikalleen istumaan. Rauli halusi vielä laulaa yhden laulun josta hän tykkäsi ja jonka hän oli kotonaan itsekseen levyltä harjoitellut. Rauli alkoi heiluttaa yläruumistaan ja aloitti. ”Uuska daaraa kiider iikken aldaabiir jaamuur, uuska daaraa kiider…” Kaikki kuuntelivat ihmeissään - mitä se poika nyt oikein laulaa, sanoistakaan ei saa selvää?! Laulun jälkeen Rauli kumarsi nopeasti ja livahti paikalleen istumaan. Kun ihmiset taputtivat hänelle niin Rauli tuijotti tiukasti lattiaan. Waldemar ajatteli, että Rauli voisi alkaa isona vaikka laulajaksi kun se noin hyvin osaa. Lopuksi katsottiin elokuva Turmiolan Tommista.
Ennen nukahtamistaan Waldemar vielä muisteli miltä mamman leipomat rusinapullat olivat maistuneet. Mamma oli sanonut, että kyllä sinne saa aina mennä, ei se niin kaukana ole. Kesällä sinne olisikin mukava mennä pyörällä…
Puolittainen syyshorrokseni jatkuu. Tai ehkä se ei ole vielä edes päässyt kunnolla alkuunkaan, koska tuli pakottava tarve saada kirjoittaa jotakin tänne blogiin. Olkoon tämä nyt sitten sellainen väliraportti, jonka lupasin antaa.
Myönnettäköön, että vähän on helpottanut, kun on itselleen vakuuttanut kaiken olevan vapaaehtoista. Ei ole pakkoa mihinkään, mitä ei halua. Tulee mietittyä, että haluanko minä tehdä tätä, haluanko minä mennä tuonne - mitä minä ylipäätään haluan? Sepä ei olekaan niin helppo selvittää kuin luulisi.
Olen sentään saanut suunnitelmani mukaan jotain jo luettuakin.
Työn alla on Julia Cameron. Sen kanssa meneekin ehkä jokunen aika. Ei ehkä kuitenkaan kahtatoista viikkoa, kuten kirjan tunnollisen lukemisen harjoitustehtävineen pitäisi kestää. Saa nähdä löytyykö minulta kätkettyjä voimavaroja, jännää.
Sen sijaan viime viikolla sain luettua loppuun Granta 1., jonka teemana oli ruoka. Novelleista osa oli sellaisia rakenteeltaan ja sisällöltään, että ne jättivät vähän sekavan tunnelman. Mutta muutama jäi erityisesti mieleen. Parhaiten Taiye Selassin Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Siina tunnelma oli hyvin tiheä, henkilöt ja tapahtumat olivat aivan iholla, melkein voi aistia Afrikan. Nuorelle afrikkalaistytölle, äitinsä jättämälle ja enonsa luona asuvalle, paljastuu kerros kerrokselta ihmisten todellinen olemus, elämän raakuus, muutamaan päivään sisältyvien hetkien aikana. Myös Doris Lessingin Kanat ja Kananmunat, joka sekin sijoittui Afrikkaan sekä Pirjo Hassisen Äyriäisbuffet erottuivat joukosta edukseen.
Luin myös Teeman ”Lue ja kirjota paremmin” -numeron. Melkoista sillisalaattia, mielenkiintoisimpia Ilkka Malmbergin kirjoitus jossa pohdittiin sitä, mitä me tarkoitamme, kun sanomme lukeneemme jonkin kirjan. Se voi tarkoittaa sanojasta riippuen kovinkin erilaisia asioita. Unto Hämäläinen kirjoitti kirjapäiväkirjan pitämisestä. Hän oli pitänyt kirjaa lukemisistaan 48 vuoden ajan, aloitti yhteiskouluun mennessään ja muistiinpanot löytyvät tällä hetkellä 3670 kirjasta! Oli siinä Teemassa jokunen muukin aivan hyvä juttu - kannatti se kahlata lävitse.
Innostuin tuosta Unto Hämäläisen kirjoituksesta sen verran, että rupesin laatimaan jonkinlaista luettujenlistaa retrospektiivisesti, 10-vuoden jaksoina. Aika mielenkiintoista, pikkuhiljaa muistuu mieleen kirjoja sekä ajankohtia, ja joistakin jopa paikkoja, joissa on niitä lukenut. Lähinnä tietysti mieleen muistuu kirjoja, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet vaikutuksen. Jonkinlaiseen alkuun pääsin, ja huomasin, että monia kirjoja pitäisi ottaa uudelleen luettavaksi.
Sunnuntaina katsoin nauhalta Aale Tynni - Tarinain lähteellä. Runoilija, kirjailija, akateemikko Aale Tynni kertoi elämästään ja urastaan sekä yleensä runoudesta. Puhutteleva dokumentti. Mieleen nousi vahvasti halu voida kääntää aikaa taaksepäin - miten erilaisiin asioihin elämässä sitä nyt osaisikaan kiinnittää huomionsa ja ohjata tarmonsa. Tuntuu, että on kuluttanut vuotensa aivan tyhjään, tyhjien ja turhien asioiden perässä juoksemiseen. Aale Tynni oli hieno ihminen.
Sunnuntaina myös ajeltiin Lohjalla sekä poikettiin Kasvihuoneilmiössä Sammatissa. Kasvihuoneilmiössähän on kaikkea mahdollista vanhaa ja vähän uudempaakin tavaraa. Vanhoja kaappeja ja hyllyjä katselen ja ihailen aina siellä käydessäni. Nyt tajusin kurkistaa erään kirjakaapin lasioven taakse, ja sieltä löytyi Saima Harmajaa: Hunnutettu, Huhtikuu, Sateen jälkeen ja Kaukainen maa. Innostuin niin, että ostin ne pois! Taas vähän lisää luettavaa.
Tänään sain luettua Albert Camusin Sivullisen. Outo tarina ja kuitenkin jotenkin tuttu ajatusmaailma. Meitä on varmaan maailmassa monta, jotka ovat joutuneet tavallaan ulkopuolisiksi seuraajiksi oman elämänsä suhteen. Muut pyrkivät määrittämään meitä, meidän tekojemme motiiveja ja ajatuksiamme. Meitä itseämme ei oteta huomioon, meidät sivuutetaan. Olemme oppineet sen sietämään ellei peräti hyväksymään, koska sitä tapahtuu jokatapauksessa - meistä riippumatta.
Näin ovat kuluneet alkupäiväni sykyisessä puolihorroksessa. En malttanut kokonaan olla kirjoittamatta ja on tuonne facebookkiinkin jotain tullut laitettua. Katsotaan mitä tapahtuman tulee, Kirjamessut kohta ja Waldemarikin kuiskuttelee taas korvaan...
Ajattelin vaipua puolittaiseen syyshorrokseen.
Talvihorros on kaikille tuttua. Se on ominaista tietyille eläinlajeille. Horroksen käsitettä tulisi kuitenkin laajentaa, sillä olen tullut siihen tulokseen, että tietynlaisille ihmisille puolittainen syyshorros on ainakin suotavaa ellei nyt ominaista. Itse tunnen tällä hetkellä olevani juuri tuollainen tietynlainen ihminen. Jos kokeiluni onnistuu, pitää harkita horrostilan käyttöä myös talvisin, keväisin ja kesäisin.
En ole vielä aivan varma, mitä puolittaiseen syyshorrokseen kuuluu. Olen kuitenkin ajatellut, että siihen kuuluisi ainakin ylenpalttinen löhöily sohvalla, kaikinpuolinen lorviminen ja velttoilu sekä mitäänaikaansaamattomuus. Jos vaimoni sattuu tämän lukemaan, niin hän varmaankin kysyy minulta, että ”miten se nyt sitten mukamas poikkeaa nykyisestä olotilastasi”. Minä puolestani menen todennäköisesti sanattomaksi tai ainakin vastauskyvyttömäksi.
No tuohan oli vasta se toinen puoli puolittaisesta syyshorroksesta. Siihen toiseen puoleen, siihen aktiivisempaan, kuuluisi runsaasti lukemista ja elokuvien katselua. Lisäksi myös sopivina annoksina musiikkia, mieluiten 50-60 lukujen jazzia. Yritän säätää aivoni toimimaan vain yhteen suuntaan, sinne inputin puolelle. Outputin puolella olisi hyvin hiljaista. En kirjoittelisi nerokkaita blogipostauksia, en kävisi säkenöiviä keskusteluja twitterissä ja hyvin laiskasti ja flegmaattisesti päivittelisin facebookkiakin.
Yrittäisin ainoastaan imeä itseeni uusia ajatuksia ja ideoita, hyvin veltosti tietysti. Kaikenlaisia vaikutteita, tarinoita, mieli-, kieli-, valo-, elo-, haave- ja unikuvia. Jos aivot alkavat turvota liikaa, päästelen pikkaisen höyryjä käymällä kävelylenkillä tai sadekelillä tekemällä kyykkypunnerruksia eteisen käytävällä.
Tämä on nyt tällainen salainen ja epätieteellinen ihmiskoe. Seurauksista ei ole minkäänlaista tietoa. Pitäisiköhän varmuudeksi kirjoittaa perheenjäsenille joutomiehen testamentti, viimeiset järkevät(?!) ajatukset ennen suurta arvaamatonta. En myöskään tiedä kauanko tähän puolittaiseen syyshorrokseen laskeutumiseen ja siinä viipymiseen kuluu aikaa. Kuluuko siihen päiviä - viikkoja - vai kuukausia? Hamstraamani kirjapino ainakin on melko korkea, digiboxissa useita elokuvia ja spotify täynnä musiikkia.
Lupaan kuitenkin antaa väliraportteja, jos sattuu huvittamaan. Ehkä ainakin loppuraportin. Ja ainahan on mahdollista että koko tämä minun kokeiluni on tuomittu epäonnistumaan. Jos näin käy, jatkan näitä hölmöilyjäni entiseen malliin.
Ei muuta kuin Lasse Mårtensonin sanoin: Laiskotellen!
80-luvun puolivälissä nähtiin eurooppalaisten televisioissa jotakin sellaista, mitä ei olisi osannut odottaa. Tuota hetkeä voisi hyvällä syyllä nimittää historiallisesksi. Silloin tehtiin eurooppalaisen tv-elokuvan historiaa - esitettiin Heimat-trilogian ensimmäinen osa. Kun ensimmäinen jakso alkoi, en osannut edes aavistaa millaiselle matkalle tämä teos tulisi minut johdattamaan. Millaisen uuden näkökulman se avaisi 1900-luvun Euroopan historiaan, näkökulman, joka oli tavallisen ihmisen ja joka auttaisi ymmärtämään miksi moni asia Euroopassa tapahtui niinkuin tapahtui. Se jopa auttaisi ymmärtämään, miksi kansallissosialismi sai alkuaikanaan Saksassa niin suuren kannatuksen. Tämä kannatuksen syntyminen ja laajuus olivat olleet minulle käsittämätön mysteeri, joka oli vaivannut pitkään.
Pakko myöntää, että tämä trilogia, itse asiassa jo sen ensimmäinen osa, muutti suhtautumistani saksalaiseen ihmiseen. Sieltä löytyi nimenomaan se ihminen, ilman sitä leimaa joka natsisaksan aikana kaikkiin saksalaisiin lyötiin, ja joka ei helpolla poistu.
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on televisiossa esitetty kahdesti, kolmas kerran. Olen tietysti katsonut ne kaikki ja odotan, että kolmas kierros tulisi jo pian. Kaikki jaksot ovat oikeastaan itsellisiä elokuvia. Parhaimmillaan ne olisivatkin valkokankaalta katsottaessa, jaksojen välien tulisi vaan olla melko lyhyitä.
Se mikä minua ihmetytti, oli se, että Heimat jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle. Monissa maissa sarjan jaksoja esitettiin myös elokuvateattereissa, joissa esityksen jälkeen pidettiin keskustelutilaisuus ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näkemästään. Suomessa näin ei tapahtunut, omassa tuttavapiirissänikään ei muistaakseni ollut juuri ketään, joka olisi sarjaa seurannut. Jos olikin, niin korkeintaan pätkän jotakin yksittäistä jaksoa. Oliko aihe liian pelottava vai oliko sarjan mammuttimainen koko esteenä. Tuossa vaiheessa tosin ei vielä ollut tietoa sarjan jatkosta, että siitä tulisi trilogia. On muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut facebookia eikä muutakaan nykyisenkaltaista sosiaalista mediaa, jossa keskustellaan paljonkin televisiossa esitettävistä ohjelmista.
En osaa sanoa tarkalleen, miksi itse aloitin sarjan seuraamisen. Ehkä hyvässä muistissa oli vielä saksalaisen Rainer Werner Fassbinderin (31.5.1945 - 10.6.1982) sarja Berlin Alexanderplatz, ja odotin jotakin samantasoista. Mutta sainkin vielä enemmän! Heimat on eurooppalaisen draaman ylistys, tällaista Eurooppa tarvitsisi lisää. Vaikka se sijoittuukin Saksaan, on sen tarina silti hyvin yleis-eurooppalainen.
Heimat (Kotiseutu) -trilogia on Edgar Reitzin (syntynyt 1.11.1932 Morbachissa, Hunsrückissä) käsikirjoittama ja tuottama saksalainen televisiosarja. Sitä ei siis ole tehty minkään romaaniin pohjalta. Heimat I valmistui 1984, Heimat II 1993 ja Heimat III 2004. Tähän yhteiskestoltaan peräti 52 tuntiseen järkäleeseen sopii hyvin sana "eeppinen".
Elokuvan kerrontatekniikka poikkeaa normaaleista draamafilmeistä siten, että sen tempo on rauhallinen, että Edgar Reitz antaa tapahtumille riittävästi aikaa ja tilaa hengittää. Tarina ja henkilökuvat syvenevät, syntyy filmiromaani jonka katsomiseen kuuluu aikaa kuten romaanin lukemiseenkin.
Musiikin, yhteensä 20 tuntia, tähän sarjaan on säveltänyt kreikkalainen Nikos Mamangakis (3.3.1929 - 24.7.2013). Tämä pitää ehdottomasti mainita, koska musiikki on niin olennainen osa trilogiaa, varsinkin sen toisessa osassa. Musiikki luo mielentiloja sekä rytmittää kuvaa saumattomasti yhdessä värillisten sekä mustavalkoisten kohtausten vaihdellessa.
Aion nyt oikaista mutkat suoriksi ja tiivistää muutamiin lauseisiin tämän 52-tuntisen sarjan joitakin tapahtumia. Tiivistäminen kokonaiskäsityksen saamiseksi on tietysti mahdoton tehtävä, kun kysymyksessä on näin suunnattoman suuri ajanjakso syvällisine ihmiskuvauksineen. Hyvän yleiskäsityksen sarjasta saa vasta nähtyään sen - toisella katsomisella alkaa hahmottua ne kerronnan ja kuvauksen hienoudet sekä henkilöiden moninaiset piirteet joita sarja sisältää. Itse pidän, tai oikeammin rakastan, trilogian toista osaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle. Sitä katsoessa tulee vahva samaistumisen tunne, että elää itse siinä mukana - kerrotaanhan siinä suunnilleen omasta ikäluokastani.
Ensimmäinen osa, Heimat, eine deutsche Chronik valmistui 1984, sisältää 11 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 16 tuntia ja kattaa 63 vuoden ajanjakson vuodesta 1919 vuoteen 1982.
Ensimmäinen osan alussa saksalaiset yrittivät päästä elämisen rytmiin raskaan maailmansodan jälkeen. Solmittua rauhaa saksalaiset pitivät ”häpeärauhana”, Saksa tuomittiin yksinään sotasyylliseksi. Sen armeijalle sekä aseistukselle asetettiin tiukat rajat, siirtomaat menetettiin ja maksettavaksi tuli suuret sotakorvaukset.
Simonin perheen saaga alkaa Schabbachin kylästä Reininmaalta. Se kertoo pienen Hunsrückissä sijaitsevan saksalaisen kylän elämästä 1919-1982. Hunsrück on nimenomaan se Heimat josta lähdetään liikkeelle, joka on aina ajatuksissa ja jonne aina lopulta palataan. Ensimmäisen osan keskeinen henkilö on Maria Simon, jonka kautta kylän – ja maailman – tapahtumia seurataan 63 vuoden ajan.
Paul Simon palaa sodasta kotikyläänsä Schabbachiin. Hän menee myöhemmin naimisiin Marian kanssa, ja Maria ja Paul saavat kaksi poikaa, Anton ja Ernst. Yhtenä iltana Paul sanoo lähtevänsä kylän kapakkaan oluelle. Kapakkaan hän ei koskaan ilmestynyt, vaan Paul katoaa mystisesti. Vasta 1930-luvulla Paulilta tulee Detroitista Yhdysvalloista kirje, jossa hän kertoo perustaneensa menestyvän elektroniikkayrityksen.
Toisen maailmansodan aikana Maria tapaa pomminpurkajana toimivan Otto Wohllebenin, he rakastuvat ja vain muutamiin kohtaamisiin jääneen suhteen seurauksena syntyy poika, Herman. Otto kuolee purkaessaan suutariksi jäänyttä pommia - Herman nousee myöhemmin koko trilogian päähenkilöksi.
Schabbachin kylän asukkaat saavat seurata 1900-luvulla yhteiskunnassa tapahtuvia mullistavia muutoksia. Teknologian tuleminen (autot, radiot, puhelimet) tavallisten ihmisten saataville sekä 1950-luvun voimakas talouskasvu.
Sarjan kertoja on Glasisch-Karl, kylähulluna pidetty. Hän osaa kuitenkin nähdä asioita laajemmissa yhteyksissä ja merkityksissä. Jaksojen alussa hän selailee valokuvia ja kertoo aikaisemmista tapahtumista.
Kun esimerkiksi 30-luvulla kansallissosialimin nousun aikana ihmisille tarjottiin työtä suurissa tienrakennusprojekteissa, oli Glasisch-Karl se, joka ääneen ihmetteli: miksi kaikkien pitkien ja leveiden moottoriteiden päätepisteisiin rakennettiin aina bunkkereita? Muut olivat tyytyväisiä saadessaan työtä ja kyselivät vähemmän.
Kansallissosialismin aikana ihmisiä oli helppo johtaa harhaan, he yrittivät vain parhaansa mukaan pärjätä ja sopeutua olosuhteisiin. He yrittivät viettää mahdollisimman normaalia elämää huolimatta vaikeista ajoista. Natsiyhteyksiä kyläläisissä edustaa Maria Simonin veli, Wilfried Wiegand, varsinainen kiihkoilija ja pyrkyriluonne.
Näin laajaa sarjaa on mahdoton kuvailla näissä puitteissa mitenkään yksityiskohtaisemmin. Huomattava kuitenkin on, että toisen maailmansodan aikaa seurataan siis kotirintamalta käsin, yhtäkään sotakohtausta ei missään jaksossa nähdä.
Sodan jälkeen esiin nousee nuori Herman sekä hänen veljensä Antonin optiikkatehtaan kasvaminen. Pohjustuksena toiselle osalle pitää vielä kertoa, että 15-vuotiaalle Hermannille syntyy salainen rakkaussuhde itseään 10 vuotta vanhemman Klärchenin kanssa. Klärchen tulee raskaaksi, muuttaa pois, tekee abortin ja kertoo kirjeellä Hermannille tapahtuneesta. Kirje joutuu Maria Simonin käsiin, velipuoli Anton kieltää Hermannia milloinkaan tapaamasta Klärcheniä. Herman päättää koulunsa jälkeen katkaista kaikki siteet kotikyläänsä - muuttaa pois ja olla milloinkaan palaamatta.
Viimeisessä, 11. jaksossa seurataan Maria Simonin hautajaisia vuonna 1982 sekä samaan aikaan kylässä vietettäviä karnevaalijuhlia. Jakso on osittain hyvin unenomainen, surrealistinen. Siinä kulkee päällekkäin ja lomittain nykyhetki ja menneisyys, jo kuolleita henkilöitä sekä eläviä.
Toinen osa, Die zweite Heimat, Chronik einer Jugend valmistui 1993, sisältää 13 täysmittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 25 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle (1960-70).
Päähenkilönä toisessa osassa on Hermann Simon, joka ensimmäisessä jaksossa saapuu kitara kainalossaan Müncheniin, pyrkiäkseen musiikkikorkeakouluun. Suuren kaupungin ilmapiiri on uutta ja ihmeellistä maalta muuttaneelle. 60-luvun musiikkikorkeakoulun sekä koko taidekentän avantgardismi imaisi Hermannin mukaansa.
Hermann tutustuu opiskeluaikanaan lukuisiin merkittäviin musiikinopiskelijoihin, mutta myös kuvataiteilijoihin, kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Merkittävimmäksi nousee kuitenkin sellonsoittoa opiskeleva Clarissa Lichtblau. Hermannin ja Clarissan välille kehittyy erikoislaatuinen, vaikea rakkaustarina, joka osan lopulla näyttää päättyvän molempien mennessä tahoillaan naimisiin.
Sarjan näyttelijä ovat myös loistavia muusikoita. He soittavat itse sarjan lukuisat musiikkijaksot. Missään musiikkikohtauksessa ei käytetä nauhalta tulevaa jonkun muun esittämää soittoa. Hermannia esittävä Henry Arnold on erinomainen kitaristi ja pianisti. Häneltä onnistuu erinomaisesti vaikkapa Beethovenin Myrsky-sonaatti op. 31 nro 2, jonka hän esittää viidennessä jaksossa. Clarissaa esittää Salome Kammer, joka oli Reitzin mukaan tuolloin ainoa nuori, selloa hyvin soittava saksalainen näyttelijätär. Salome Kammer on todellisessa elämässään tullut myös laulajattarena kansainvälisesti tunnetuksi. Lisäksi monissa muissa osissa upeat näyttelijät olivat myös hyviä muusikoita.
Tähän toiseen osaan on saatu mahtumaan lähes kaikki merkittävä, mitä 60-luvulla tapahtui. Kaikki kulttuurin alueet ja ilmiöt - musiikki, kuvataide, runot, elokuva. Kaikki se, paljolti sukupolvien ristiriidasta kasvava kokeellisuus ja kapinallisuus, mikä sisältyi tuon ajan taiteeseen. Esille nousee myös yhteiskunnallinen ja poliittinen radikalisoituminen, joka sitten kärjistyi terroriteoiksi. Sarjassa on useita hyvin traagisia kohtaloita.
Tässä toisessa osassa Edgar Reitz nostaa useimmissa jaksoissa keskiöön myös jonkun muun kuin Hermannin. Se saattaa olla henkilö, joka kokonaisuuden kannalta on tärkeä, tai sitten se saattaa olla ainoastaan sivuosassa kokonaisuudesta, mutta josta on tehty ikäänkuin oma elokuva. Näissä jaksoissa Hermann puolestaan on sivuroolissa, vaikka ne hänen elämäänsä sivuavatkin. Tämä tekotapa syventää mukana olevien henkilöiden taustaa ja auttaa kokonaisuuden ymmärtämistä merkittävästi.
Hermannin säveltäjäura huipentuu sävellyskonserttiin jossa käytetään kaikkia 1960-luvun avantgardemusiikin sekä myös musiikkiteatterin keinoja. Pian tämän jälkeen Hermann ajautuu sävellystyössään kriisiin, jonka seurauksena hän luopuu instrumentaalimusiikin tekemisestä ja alkaa tutkia elektroniikka-musiikin mahdollisuuksia. Kun hän ajautuu siinäkin umpikujaan, päättää hän palata kotikyläänsä Schabbachiin, ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen, etsiäkseen uusia lähtökohtia musiikilleen. Kotikylästään lähtiessään Hermann oli vannonut että ei koskaan enää palaa. Herman kuitenkin tajusi, että historiaansa ja taustaansa ei sittenkään voi pyyhkiä pois, vaan sen kanssa on elettävä. Siitä hän voisi ammentaa tarinoita musiikkinsa luomiseen.
Paitsi filmiromaania, sarjan on myös sanottu muistuttavan rakenteeltaan moniosaista sinfoniaa. Sarjan eri jaksoilla, joissa keskushenkilö vaihtuu, on jokaisella oma tunnelmansa. Nikos Mamangakisin musiikki on tunnelman luomisessa tärkeässä osassa, niin tärkeässä, että se osaltaan vaikuttaa kuvan rytmitykseenkin. Kaikki elementit nivoutuvat ja rytmittyvät toisiinsa, mielestäni täydellisesti.
Kolmas osa, Heimat 3, Chronik einer Zeitwende valmistui 2004, sisältää 6 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 9 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat vuosille 1989-2000.
Myös Heimat 3 on sisällöltään runsas ja hyvin musiikillisesti rakennettu ja leikattu elokuva. Se alkaa 9.11.1989, jolloin Berliinin muuri murtui. Hermann on vanhentunut ja harmaantunut, jo melkein viisikymppinen maailmankuulu säveltäjä, kapellimestari, pianisti. Hän kohtaa sattumalta Berliinin Filharmoniassa konsertin jälkeen Clarissan. Clarissasta on myös tullut maailmankuulu laulajatar ja hänkin on konsertoinut Berliinissä. Hermann ja Clarissa olivat koko opiskeluajan erikoisessa rakkaussuhteessa, mutta päätyivät kuitenkin erilleen. He eivät ole tavanneet aikoihin ja molemmat ovat puolisoistaan eronneita. Vietettyään illan yhdessä ja keskusteltuaan elämistään ja tunteistaan, he päättävät muuttaa yhteen.
He ostavat rapistuneen talon Reinin laaksosta ja Itä-Saksasta tuodut työmiehet alkavat remontoida heille yhteistä kotia.
Kolmas osa on eurooppalaista lähihistoriaa Berliinin muurin murtumisesta vuoteen 2000. Tähän ajanjaksoon sisältyy suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, kuten Saksojen yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Euroopan unionin perustaminen sekä maailmantalouden globalisoituminen. Nämä tapahtumat ovat taustalla sarjan 3. osan jaksoissa.
Sarjan loppu jää avoimeksi.
Huhujen mukaan Edgar Reitz saattaisi olla kiinnostunut neljännen osan tekemisestä, mikäli rahoitus järjestyisi. Neljännen osan sisältönä voisivat olla Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen tulevat kohtalot.
Kuukausi sitten kerroin erikoisimmasta paikka, jossa olen käynyt. Se oli kallioon louhittu kaupunki Sassi di Matera Italiassa. Samalla matkalla tutustuttiin myös trullikaupunki Alberobelloon. 11000 asukkaan pikkukaupunki Alberobello sijaitsee Apuliassa (Puglia) Barin maakunnassa. Kaupunki tunnetaan tornimaisista, pyöreistä rakennuksistaan, joita kutsutaan nimellä "trulli".
Nämä trullit on rakennettu alueelle ominaisesta rakennusmateriaalista, kalkkikivestä. Rakentamisessa ei ole käytetty lainkaan laastia, vaan kivet on ladottu paikoilleen kivimuurin tapaan. Rakennustapa on tunnettu jo esihistorialliselta ajalta, mutta Alberobellon alueella sitä käytetään yhä edelleen. Unescon maailmanperintöluetteloon trullit pääsivät vuonna 1996.
Alberobellon historia juontuu jo 1100-luvulta, jolloin sen lähistöllä oleva suuri tammimetsä Sylva Aut Nemus Arboris Belli lahjoitettiin piispalle. Metsästä saatiin puuta sotalaivojen rakentamiseen. Vuonna 1481 Napolin kuningas antoi alueen Conversanon kreivin Andrea Matteo Acquavivan haltuun. Tämä alkoi asuttaa alueelle talonpoikia jotta metsään voitaisiin raivata viljeltävää maata.
Metsäalueelle asettuville talonpojille tarjottiin tiettyjä etuuksia, mutta niiden vastapainoksi heille ei suotu minkäänlaisia kansalais- tai perusoikeuksia, ei oikeutta minkäänlaiseen omaisuuteen. Tuolloin oli voimassa laki joka kielsi rakentamasta uusia asutuksia ilman lupaa, jonka saaminen taas olisi tarkoittanut veroseuraamuksia alueen omistajalle kreiville. Tästä syystä talot rakennettiin kiviä latomalla ilman laastia. Talon kupolimainen kattorakenne suunniteltiin niin, että oviaukon päälle tuleva kivi oli koko rakennelman koossa pitävä avainkivi. Kun tarkastajan tiedettiin tulevan, tämä kivi vedettiin siihen sidotun köyden ja hevosen avulla pois paikaltaan, ja näin koko talo sortui. Kivet levitettiin lähimaastoon, jolloin mitään merkkejä pysyvästä asutuksesta ei ollut, ja kreivi vältti verot. Tarkastuskäynnin jälkeen talo oli taas nopeasti kasattavissa, mutta talonpojille tämä talojen purkaminen ja kasaaminen oli tietysti rankkaa.
Talonpoikia kuitenkin muutti alueelle lisää. 1609 alueelle rakennettiin kirkko asukkaiden uskonnon harjoittamiseen. 1620 alue alkoi laajentua kun kreivi Gian Girolamo Guercio määräsi rakennettavaksi uuden leipomon, myllyn ja majatalon. 1700-luvun lopulla asukkaita oli jo noin 3500.
Aluetta hallitsevat kreivit olivat olivat hyvin omavaltaisia ja piittaamattomia asukkaista. Tarina kertoo, että eräällä kreivillä oli tapana huvitella hyvin julmalla tavalla. Kylän naiset joutuivat päivittäin hakemaan vettä melko kaukaa. Polku kulki vuoren rinteen alaosassa. Kreivi asettui ratsunsa selässä vähän ylemmäs rinteelle ja alkoi sieltä ammuskella pään päällä kannettavia vesiastioita. Valitettavasti luoti osui toisinaan astian sijasta astiankantajaan. Arvattavista syistä kreiviä kutsuttiin haukkumanimellä ”kierosilmä”.
Vasta vuonna 1797 metsän asukkaat lopulta päättivät tehdä vetoomuksen oikeuksiensa puolesta. Kuningas Ferdinand IV oli matkalla Apuliassa ja metsäasukkaiden lähetystö pääsi kertomaan hänelle, miten he olivat täysin riippuvaisia kreivin tahdosta. Tilannetta tutkittuaan ja harkittuaan kuningas allekirjoitti metsäasukkaiden lähetystön toiveiden mukaan asetuksen, jolla kreivin valta päättyi, asukkaat pääsivät eroon feodaaliorjuudesta ja alue sai kuninkaan kaupunkioikeudet. Myös kaikki rakentamiskiellot kumottiin, taloja ei tarvinnut enää rakentaa nopeasti purettaviksi.
22.6.1797 valittiin kaupungille ensimmäinen pormestari. Kaupungin nimenä päätettiin säilyttää vanha nimi Sylva Aut Nemus Arboris Belli, joka italialaistettiin Alberobelloksi. Nimellä muistettiin suurta tammea jonka luokse oli kokoonnuttu haaveilemaan vapaudesta, joka nyt vihdoinkin oli toteutunut. Alberobellon vaakunassakin on suuri tammi, ritari taistelemassa keihään kanssa leijonaa vastaan sekä kaksi rauhankyyhkyä.
Nykyinen Alberobello jakautuu kahteen alueeseen. Montin alue on hyvin yhtenäinen, rinteessä on 1030 trullia ja kapeat kadut laskeutuvat rinnettä. Vastakkaisella rinteellä sijaitsevassa Aja Piccolassa on 590 trullia, se ei ole samalla tavalla yhtenäinen alue kuin Monti.
Youtubesta löytyy useita videoita Alberobellosta, tässä yksi linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=uFlkP9rvTJ4
