Waldemar koulutiellä

(Entinen Someron Hirsjärven alakoulu)
 
    Waldemar yritti työntää syrjään ja pois päältään Jaskaa.  Se onnistuikin, koska Waldemar oli kooltaan isompi. Mutta vahinko oli jo tapahtunut: paidasta oli kaksi nappia irronnut ja hihakin oli vähän revennyt.  Puhumattakaan kuraantuneista housuista.  Onneksi koulureppu oli säästynyt vahingoilta, sen Waldemar oli heittnyt vähän kauemmaksi kun hän huomasi että nyt tulee tappelu.

    Syksyinen koulupäivä oli alkanut aivan normaalisti.  Tai niin Waldemar ainakin ajatteli.  Eihän hänellä koulupäivän normaalisuudesta vielä sen parempaa tietoa ollut, koska takana oli vasta pari viikkoa koulua.  Mutta kai se oli normaalia, että joka päivä opettaja kertoi monenlaisia aika jänniäkin juttuja ja sai lukea ja kirjoittaa.
 
    Alakoulu oli aika pieni ja väriltään kauniin punainen. Yläkoulu oli tietysti vähän ylempänä mäellä.  Se oli paljon suurempi kooltaan ja ihan koulun näköinen, sinne pääsisi  kolmannella luokalla.  Opettaja asui tässä samassa alakoulussa, eteisen toiselta puolelta meni ovi hänen asuntoonsa. Sen opettajan mies oli nimeltään Suominen ja se hoiti mehiläisiä.  Niitä mehiläisen pesiä, jotka olivat vähän pöntön näköisiä, oli siinä ihan koulun takana.  Aina kun opettajan mies meni hoitamaan mehiläisiä, laittoi hän  päähänsä omituisen hatun jossa oli sellainen verkko ympäriinsä.  Sinne lähelle oli kielletty menemästä.  Ympäristöopin tunnilla oli siitä puhuttu.

    Tällaisena aivan normaalina koulupäivänä oli aamu aloitettu kouluradion kuuntelulla.  Sitä varten opettaja avasi eteisestä asuntoonsa johtavan oven aivan selälleen.  Sinne kammarin lattialle meni niin monta oppilasta istumaan kuin mitä sinne mahtui.  Loput istuivat eteisen lattialle.  Piti olla aivan hiljaa, jotta voi kuunnella sisällä asunnossa olevaa radiota.  Tänään siellä kouluradiossa puhuttiin siitä, miten kouluun pitää kävellä tienviertä pitkin ja koko ajan valppaana, ettei jää autojen alle.  Ja sitten vielä puhuttiin jotain kohteliaisuuden merkityksestä ja siitä miten kuuluu tervehtiä.  Kaikkein mielenkiintoisin oli kuitenkin kuulokuva, siinä luettiin satua ja lopuksi laulettiin yhdessä.

    Välitunnin jälkeen oli aika taas syventyä aapiseen ja opetella lukemista.  Aina kun lukutunti alkoi, Waldemar ja Pekka saivat mennä istumaan aivan takimmaiseen tyhjään pulpettiin.  Opettaja oli antanut heille aivan omat ohuet kirjat, joita he lukivat itsekseen sillä aikaa kun muut opettelivat kirjaimia ja tavaamista.  Tämä järjestely johtui siitä, että  Waldemar ja Pekka osasivat lukea jo kouluun tullessaan.  Sen kirjan nimi oli Risto Roopenpoika ja se kertoi merellä haaksirikkoutuneesta pojasta joka sitten joutui autiolle saarelle.  Se oli aika jännä.

    Kun tämän jälkeen mentiin välitunnille, oli Jaska tönäissyt Waldemaria selkään ja sanonut, että 
    ”Et sinä mitään lukea osaa, kehut ja olet olevinasi vaan”. 
    Se suututti Waldemaria niin paljon, että ulkona pihalla hän huusi 
    ”Jaska paska, jaska paska”.  
    Tietysti se taas suututti vuorostaan Jaskaa, joka uhkasikin antaa Waldemarille selkään koulun jälkeen.


     (Entinen Someron Hirsjärven yläkoulu)

 
    Niinpä nyt sitten seistiin maantien vieressä ojan penkalla ja keräiltiin reppuja.  Jaska lähti ensiksi kotiinsa päin kaverinsa kanssa.  Se kaveri oli koko tappelun ajan seisonut siinä vähän matkan päässä katselemassa.  Waldemar tunki paitaansa henkselien raosta housuihin varmana siitä että kotona tästä tulee sanomista.  Niinkuin tietysti tulikin.

    Mutta pahinta asiassa oli se, että seuraavana aamuna koulussa opettaja käski Waldemarin ja Jaskan luokan eteen. 
    ”Te pojat olette kuulemma tapelleet koulumatkalla.  Onko se totta?”

    Waldemar katseli keskittyneen ja kiinnostuneen näköisenä kenkiensä kärkiä.  Hän yritti salaa syrjäsilmällä vilkaista minkä näköinen ilme opettajalla on.  Siitä ei oikein saanut selvää.  Sitten Waldemar vilkaisi toisella puolella seisovaa Jaskaa, joka puolestaan tuijotti ikkunan takana huojuvaa koivua.

    ”No pojat, mitenkäs on, onko siellä koulumatkalla tapeltu vai olenko saanut väärää tietoa” toisti opettaja.

    Tilanne vaikutti hyvin tukalalta ja nololta.  Parasta olisi kai myöntää, ettei tarvitsisi seistä tämän kauempaa tässä luokan edessä kaikkien katseltavana.  Mutta kun ei ollut kokemusta, mitä siitä myöntämisestä seuraa.

    ”Joo” kuului vaisusti yhtäaikaa molempien poikien suusta.
    ”Tapeltiin me vähän.” 

    Waldemarista tilanne oli niin outo ja hämmentävä, että hän kuuli kuin jostakin kaukaa opettajan sanat, eikä niistä oikein meinannut saada selvää.  Sitten opettaja tarttui molempia riitapukareita olkapäista ja sanoi:
    ”Nyt paiskaatte sovinnon kättä, katsotte toisianne silmiin ja lupaatte että ette enää tappele vaan olette kavereita.  No reippaasti vaan.”

    Eikä siinä muu auttanut.  Kättä paiskattiin ja mumistiin jotakin epämääräistä kaveruudesta.  Pääasia, että päästiin takaisin tuttuihin ja turvallisiin pulpetteihin, pois muiden edestä.

    Ei Waldemarista ja Jaskasta koskaan mitään kavereita tullut.  Väistelivät kuitenkin toisiaan sen verran, että uusia kahnauksia ei enää syntynyt.  Niin pääsi huomattavasti helpommalla.

    ”Ei tappelemalla saa muutakuin vaatteet kurasiksi ja sanomista tulee.  Mitäs hauskaa siinä on” päätteli Waldemar koko jupakasta jälkeenpäin.

                                         * * * * * * * * * * * *