Matka ajassa

    Harmaa, alakuloinen, sateen tihkuinen maisema tuntui äkkiä tutulta.  Ei tutulta sellaisella tavalla, että on sen nähnyt useasti ennenkin.  Tuli tuttu tunne, olotilalta, jossa on ollut aiemmin, kauan sitten.  En tehnytkään enää ainoastaan matkaa Somerolle, vaan samalla tein matkaa ajassa noin viisikymmentäviisi vuotta taaksepäin.
  
    Välillä piti laittaa auton tuulilasinpyyhkijät tihkuasennosta tiuhempaan.    Puiden lehtiä oli pudonnut tielle, joka näytti samalta kuin viisikymmentäluvullakin.  Asfaltti vain oli uutta, silloin oli kuoppaista hiekkatietä.

    Kääntelän mutkan jälkeen laskeuduin sillalle.  Joskus kauan sitten, silloinkin oli syksy, lähestyin siltaa linja-autossa.  Ennen siltaa kaikkien matkustajien piti nousta autosta ulos.  Auto ajoi ilman matkustajia varovasti puiselle sillalle, joka oli  keskikohdaltaan painunut monta kymmentä senttiä.  Kun auto pääsi sillan toiselle puolelle, kävelimme me matkustajat sillan yli ja nousimme taas autoon.  Tämä uusi silta on sen silloisen vanhan puusillan vieressä.

    Jätin auton entistä kotipaikkaa lähestyessäni tien reunalle.  Sade tihkutti, mutta ei varsinaisesti kastellut.  Pellon laidassa puut olivat saaneet ruskan värejä.  Hiljaisuus kuului joka puolella.  Lukemattomia kertoja olin kävellyt tuota puiden vierustaa.  Mamma ja pappa asuivat siinä lähellä metsän laidassa.  Olin silloin alle kouluikäinen.  Paikkaa kutsuttiin nimellä Rampperi, alkuperää nimelle en tiedä.

    Luonto on vallannut takaisin entisen talon paikan.  Rampperin talo oli purettu ja hävitetty jo kauan sitten.  Jäljelle jäi vain pari nurkkakiveä, sammaleen peittämänä pienen kalliokielekkeen kulmalla, varvikon seassa.  Pieni vaahtera on löytänyt kallion päältä sen verran multaa, että on päässyt juurtumaan.  Tämä vaahtera kasvaa melko tarkasti paikassa, jossa oli 66 vuotta sitten mammalan makuukammari.  Siinä kohdassa maapalloa minä täytin ensi kertaa keuhkoni ilmalla ja huusin.  Oikein tarkasti kun sateenkastelemassa ryteikössä kuuntelen, voin melkein kuulla tuon huudon, se oli minun huutoni, minun ääneni.

    Jatkoin kengät kastuneena autolla matkaa Someron keskustaa kohti.  Heti isommalle tielle päästyä avautui laaja peltoaukeama, joka ulottui lähes silmän kantamattomiin.  Maisema syksyisessä harmaudessaan oli ankea, mutta hyvin tuttu.  Tuli turvallinen olo sitä katsoessa.  Talvisin siitä kulki hiihtolatu, jota pitkin pääsi suoraan keskustaan.  Se latu kulki joka talvi melkein samassa kohtaa, ja sillä oli useampia käyttäjiä.  Minäkin opin ne pienet mäet ja kumpareet tuntemaan.

    Heti tämän näkymän jälkeen tullaan taas joen yli vievälle sillalle.  Sillan pielessä olevassa joenmutkassa oli hyvä onkipaikka.  Ehkä on vieläkin.  Siinä mutkassa pappa opetti minulle niksit joilla sai pieniä lahnoja sekä ahvenia, enimmäkseen tosin särkiä.  Sadepilvien lipuessa verkalleen joen yli tuli jostakin mieleen Elias Lönnrotin opetus: ”ken kaiken kesää onkii, sitä talvella nälkä tonkii”.  Hyvä mieli tunki jostakin ja huomasin hymyileväni.

    Auto kääntyi Someron keskustaan, olin menossa tapaamaan vanhaa koulukaveriani.  Ennen sitä pistäydyin kuitenkin vielä Someron ulkomuseon pihapiirissä.  Kenkiin tarttui märästä nurmikosta leikkauksen jäljiltä jäänyttä ruohoa.  Tähänkin paikkaan liittyi muutamia muistoja kaukaa vuosikymmenten takaa.  Museon pihapiirissä aika on pysähtynyt, kulunutta aikaa ei huomaa, rakennukset ovat kuin silloinkin, yhtä vanhoja ja harmaita.  Tuntuu kuin se kaikki olisi ollut vasta äsken.  Silloin oli ollut keskikesä, nyt oli syyskuu, lehtiä kujalla ja sateenharmaa taivas.

    Illalla kotiin ajaessa, jossakin Veikkolan kohdilla, aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran koko päivänä.  Johtui varmaan sateesta ja syksystä, että ajatukseni matkan aikana olivat olleet aivan muualla kuin tässä päivässä.  Ensin olin hyvinkin kaukana lapsuudessa, sitten koulukaverin kanssa jutustellessa muistoista nousi kouluaikaisia tapahtumia.  Tuli levollinen olo.
 
    Joka vanhoja muistelee...  Älkää ainakaan pistäkö sitä tikulla silmään.  Aikamatkailukin avartaa, eikä se edes maksa paljon.