Löysin kaapin perukoilta laatikon jossa on kaikenlaista vanhaa sälää. Vanhoja valokuvia, nuotteja, keikkamainoksia, piirroksia yms. Sielltä löytyi myös lehtileikekuvista sekä tekstinpätkistä koostettu kollaasi. Kollaasi on kooltaan 81 x 51 cm ja se on työstetty sellaiselle koulussa siihen aikaan kerättävän kasviston välilehdelle. Sen takaa löytyivät tekstit: Liliaceae sekä Juncaceae. Kollaasin olen kyllä aiemminkin havainnoinut, mutta nyt jostakin syystä jäin vähän pidemmäksi aikaa pohtimaan sitä.
Olen tehnyt sen luultavimmin vuonna 1965. Nyt aloin pohtia, että minkälaisia ajatuksia seitsemäntoistavuotiaan nuoren miehen päässä on silloin liikkunut. Mitä siihen aikaan maailmassa oikein tapahtui tai mitä oli tapahtunut 60-luvun alkuvuosina. Millainen maailmankuvani on mahtanut silloin olla ja mikä asia on saanut tuon kollaasin tekemään. Jotakin sillä olen halunnut sanoa, julistaa, koska sen seinälleni ripustin ja siinä se oli kaverien nähtävillä.
Henry Miller ainakin on tehnyt minuun vaikutuksen, koska tekstinpätkät ovat yhtä lukuunottamatta hänen tuotantoaan ("Yksitoistatuhatta miestä" on poikkeus). Pentti Saarikosken kääntämä Kravun kääntöpiiri oli tuolloin ajankohtainen, sen ensipainos takavarikoitiin 1962. 60-luvullahan käännettiin päälaelleen monia käsityksiä niin seksuaalisuudesta kuin yleisestä moraalietiikastakin. Jotain tällaisia kaikuja sieltä ainakin olen löytävinäni. Franz Kafkaa muistaakseni luin tuohon aikaan ja Pentti Saarikoskea tietysti.
(”yksitoistatuhatta miestä kulki läpi Kirchendorfin, kuka milläkin tapaa
kolmena päivänä autoissa, jalan ja panssareissa
jaloissa saappaat, käsissä kiväärit, rinnassa sydän ja miljoona kaunista sanaa
raskaat vaunut suitsuttaen mutaa, panssarit mylvien törröttävin tykein
yksitoistatuhatta haisten ruudille, sotilasharmain vaattein ja vyöt kiiltäen, saappaat
kiristynein kasvoin: Saksa ei vapise
sata tuli takaisin ja jatkoi matkaa Berliinin tielle, käärityin hihoin
joku tuli jalan ja toisia kannettiin
panssarit olivat yskineet kuolemaa, vastaan oli tullut savua ja tulta
toistamiljoonaa kranaattia, koko joukko vihaisia ruskeapukuisia nauraen kuolemalle
eivätkä he pysähtyneet
sata tuli takaisin, vain harva heistä elää
muut ovat kiristynein kasvoin ja kouristunein nyrkein nuolleet verta ja kourineet
maasta viimeisen mullan kalliopohjaan saakka
autot ovat muuttuneet soihduiksi, jotka valaisevat tien aina Kirchendorfiin saakka
vääristyneiksi tulenpolttamiksi tuhkanharmaiksi ikkunattomiksi pyörättömiksi
ovettomiksi lavattomiksi ajajattomiksi
kranaattikuopin on myllerrys nähtävänä, tiet kuoppina, silloista vain teräksisiä
kouristuneita kaaria vedenpintoihin kuvastellen
joskus kasvoivat tienvarret taloja ja versoivat sähköpylväitä
nyt ne on niitetty valtavilla viikatteilla ruutisin käsin maan tasalle
jäi vain savuhormi ja muutama aita
yksitoistatuhatta meni
sata palasi
eikä kukaan katsonut taakseen")
”Yksitoistatuhatta miestä” on runo, jonka tekijää en kyllä muista, todennäköisimmin joku venäläinen tai ehkä joku meidän Tulenkantajistamme. Runosta kumpuaa kaksikymmentä vuotta aiemmin päättyneen toisen maailmansodan kauhut ja kuoleman huurut. 60-luvulla alkoi Suomessa kulttuurityöntekijöiden vasemmistolaistuminen.
("Linnut kaivaa pesän oksanhaaraan. Kun tulee kesä, on lintujen hyvä olla puissa ja katsella kuinka kultivoidut ihmiset kävelevät sivistyneesti, kuinka kloakki sylkee mereen eilisen päivän" H.Miller)
Maailmansodan päättymisestä huolimatta oli kylmänsodan rintamalinjat sementoitu Berliinin muurilla 13.8.1961, poterot olivat yhä olemassa. ”Ich bin ein Berliner” julisti John F. Kennedy puheessaan vieraillessaan Berliinissä 26.6 1963. Euroopan kahtiajako oli sen päivän todellisuutta ja Kennedyn puheen ei uskottu asiaa miksikään muuttavan. Se osoitti kuitenkin sen, että kaikkea ei tarvitse ääneti hyväksyä. On uskallettava nousta itsestään selvinä pidettyjä totuuksia vastaan.
("Hautausmaalle mätänee ruumiit kukkia vatsalla ja kohtalotpvereita käden ojentaman päässä. Ei tiedä kukaan, kenen vatsan päälle joutuu kuollessaan" H.Miller)
Sodat ja sodanvastaisuus, rauhanliikkeiden synnyn myötä, olivat myös vahvasti esille nuoren miehen ajatusmaailmassa. Sadankomitea oli perustettu juuri pari vuotta aiemmin ja Vietnamin sota oli yhä näkyvämmin esillä uutisissa. Vietnamin sota oli juuri se, mikä meidän sukupolvemme maailmankatsomukseen vaikutti ehkä eniten radikalisoivasti.
("Ei vielä ole kuolema osamme, ei vielä kun henkemme voi nousta kehdostaan, saavuttaa uusia arvoja, nähdä olevaisen todellisena ja nousta kapinaan sen puolesta, jossa on tulevaisuus" H.Miller)
Mustien asema Yhdysvalloissa sekä Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan näkyvä apartheidin vastustus raivasivat myös tilaa nuoren miehen ajatusmaailmassa. Ennenkaikkea mustien asema Yhdysvalloissa kuohutti mieltäni, suorastaan raivostutti, olinhan jo tuolloin vastannut myöntävästi jazzin maailman houkutuksiin. Olin lukenut Marshall Stearnsin Jazzin historiasta sekä Rytmi-lehdestä kertomuksia mustista muusikoista ja heidän rasistisesta kohtelustaan. (Stearnsin kirja näin jälkeenpäin selailtuna sisälsi kyllä myös melkoisen määrän rasistisia näkemyksiä, mutta muuten melkoisen historiapaukun jazzin syntyvaiheista.)
Martin Luther King oli pitänyt elokuussa vuonna 1963 kuuluisan ”I Have a Drem” -puheensa Lincolnin muistomerkillä Washingtonissa ja 1964 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Mustien kohtelusta ei voinut enää vaieta missään sivistyneessä maailmassa.
Olympiasoihdun merkitystä en oikein osaa selittää. Jos kollaasi olisi tehty vasta vuoden 1968 olympialaisten jälkeen, sen tilalla olisi varmaankin ollut Mustien Panttereiden tervehdys, nyrkkiin puristettu käsi.
("On kuin minulla ei olisi lainkaan vaatteita päälläni, ja jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle" H.Miller)
Tietysti myös moderni taide tuona aikakautena ja tuossa iässä iski tajuntaan. Pablo Picasson Guernica ainakin kiihotti mieltä sen verran, että muistan tehneeni myös sen ympärille jonkinlaisen kollaasin. Se on harmikseni hävinnyt jonnekin matkan varrelle. Sitten oli tietysti Salvador Dali, hänkin espanjalainen kuten Picassokin. Heidän taiteensa kautta muodostuivat ensimmäiset käsitykseni Espanjan sisällissodasta.
Tällaisia pieniä sirpaleita vuosikymmenen alun tapahtumista olen tuosta, lähes viidenkymmenen vuoden takaisesta kollaasista, löytävinäni. Varmaankin ne ovat vaikuttaneet oman ajatteluni muotoutumiseen ja omien ajatusteni syntymiseen. Ne olivat silloin tuoreita, isoja asioita, jotka pakottivat ottamaan kantaa. Valitsemaan, kenen puolella seisoo. Tunnistan niitä samoja tuntoja kyllä tässä nykyisessäkin itsessäni.
Paikoin tuo kollaasi vaikuttaa hyvinkin lohduttomalta, melkein pessimistiseltä. Sinne mukaan on kuitenkin kylvetty huomisen alku, aavistus paremmasta, ihmisyyden voitosta. Varsinkin tuo viimeinen ”...jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle”. Melkein tekisi mieli taputtaa tuota nuortamiestä olalle ja sanoa, että jatka vaan, ota selvää ja pidä mieli avoinna. Hanki tietoa ja opettele tuntemaan.
Nuoren ihmisen ajatukset, arvomaailma ja ihanteet unohtuvat usein arkisessa aherruksessa vuosikymmenien varrella. Niitä pitää aina välillä pysähtyä miettimään. Nuoren ihmisen ihanteet ovat sen arvoisia.
Olen onnellinen siitä, että sain olla nuori juuri 60-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti