Kumare - sisäinen guru

    Meillä ihmisillä on suunnaton tarve löytää esikuvia, opettajia, guruja.  Guruja jotka kertovat meille, miten tulee elää ja ajatella, jotta löytäisimme paremman elämän ja onnen.  Guruja, jotka saavat meidät uskomaan, että näinhän me itsekin juuri ajattelimme, mutta emme vain osanneet ja uskaltaneet toimia.

    On erilaisia joogapiirejä.  On mitä ihmeellisempiä henkisyyteen ja yhteyteen jonkun kaiken-parantavan-voiman kanssa kilvoittelevia yhteisöjä.  On näitä tämänpäivän jeesuksia uskollisine opetuslapsineen.  Kaikki haluavat löytää oman erityisen ja ainutlaatuisen uudistumis- ja voimaannuttamisriittinsä muiden samanmielisten seurassa.  Mieluiten sen riitin on oltava aivan uusi, mutta samalla tuhansia vuosia vanha.

    No entä sitten.  Onko se sitten niin paha asia.  Lyhyt vastaus: on ja ei.  Hyvää on se, jos näiden avulla löytää itselleen onnellisemman olotilan tai saa elämäänsä muunlaista otetta.  Pahaa on se, että tässä paljastuu se helppous, jolla mukaan lyöttäytyneet ”väärät profeetat” saavat otteen ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja usein myös rahoistaan.

    Docventures aloitti keskiviikkona hämmentävällä dokumentilla: Kumare.

 
    Intialaisten maahanmuuttajien poika, ohjaaja Vikram Gandhi New Jerseystä, päätti kokeilla millaista on toimia henkisenä johtajana.  Miten helppoa on toimia valeguruna.  Hän antoi tukan ja parran kasvaa, opetteli joogaa, keksi itse uusia joogaliikkeitä ja tyhjänpäiväisiä mantroja.  Pukeutui kaapuun, hankki erikoisen näköisen sauvan ja opetteli imitoimaan mummonsa puhetyyliä.  Vikram antoi ohjat sisäiselle gurulleen, Kumarelle.

    Kumare värväsi kaksi naispuolista avustajaa ja asettui Phoenixiin, jossa häntä ei kukaan tuntenut.  Kumare alkoi antaa yksityistunteja, piti luentoja ja nopeassa tahdissa hänelle muodostui yli kymmenen uskollisen seuraajan piiri.

    
    Kumare puhui välillä aivan järkeviä humaaneja asioita.  Hän vältti antamasta varsinaisia neuvoja kenellekään, koska hän (Vikram) ei pitänyt tietenkään itseään sellaiseen pätevänä.  Koskaan hän ei myöskään puhunut itsestään muuna kuin tavallisena miehenä, ja välillä suorastaan kielsi olevansa mikään henkinen opettaja, guru.  Tästä huolimatta hänen karismansa vain kasvoi.  Toisinaan Kumare puhui aivan puuta heinää, lauseita, jotka eivät tarkoittaneet mitään.  Mutta mikä tärkeintä,  hän sai ihmiset puhumaan ongelmistaan, miettimään elämäänsä ja tekemään oikeasti muutoksiakin elämässään.
 
    Kun hänen ryhmänsä oli vakiintunut, tuli aika lopettaa tämä kokeilu ja dokumentin teko.  Paljastamistilaisuudessa Kumare kertoi, että ”en ole se joksi te minua luulette”, ja että hän lähtee nyt muualle.  Kumare ei kuitenkaan osannut tai pystynyt esittämään tätä riittävän konkreettisesti, jotta häneen lähes sokeasti uskovat oppilaansa olisivat sen käsittäneet.  He jäivät siihen uskoon, että heidän gurunsa on edelleen guru, hän vaan siirtyy jatkamaan työtään muualla.

    Homma piti kuitenkin saada poikki ja päätökseen.  Niinpä yli kuukauden kuluttua tästä hän esiintyi vielä kerran ryhmälleen.  Tällä kertaa Kumare esiintyi videolla.  Kumare kertoi nyt yksiselitteisesti kuka hän oikeasti oli ja mikä oli ollut hänen tarkoituksensa: osoittaa ihmisille, että jokaisella on sisällään voima muuttaa itsensä.  Ei tarvita guruja.  Tämän jälkeen videolla esiintyvä Kumare osoitti järkyttyneiden ja hämmentyneiden oppilaiden takana olevaa ovea, josta asteli sisään tukkansa ja partansa ajellut Vikram Gandhi.  Tällä kertaa osui ja upposi.  Valtaosa kuitenkin hyväksyi tapahtuneen ja otti avosylin vastaa Kumaresta kuoriutuneen Vikramin.

    Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella.  Ryhmästä kymmenkunta halusi pysyä edelleen uskollisena Vikramin sisäiselle Kumare-gurulle (jota ei siis oikeasti koskaan ollutkaan).  He olivat siis huijatuksi tulemisestaan huolimatta löytäneet itsestään voimavaroja, joilla olivat muuttaneet elämäänsä monilla tavoin parempaan suuntaan.
 
    Kumaren toistama hokema, että jokaisella on sisällään voimaa muutokseen ja onneen, näyttää siis heidän kohdallaan olevan totta.  Tarvittiin vain valeguru vahvistamaan se oikeaksi.  Oppilaat olivat itse laatineet itselleen listoja, joissa oli lueteltu asioita, joita heidän tulisi muuttaa itsessään.  Ja monet olivat niitä toteuttaneet, saaden elämäänsä uutta sisältöä ja laatua.

    Mutta minkä takia me emme voi löytää näitä voimavaroja itsestämme ilman guruja, ilman samanmielisten tukea ja ilman, että joku rahastaa meitä.  Emmekö me luota itseemme vaan pelkäämme olevamme väärässä, vaikka tunnistaisimmekin muutoksen mahdollisuuden.  Vai emmekö me uskalla ja kehtaa tehdä muutoksia elämäntavoissamme, elleivät ympärillämme olevat ihmiset tee samoin.  Pelkäämme olla erilaisia kuin muut, vaikka samalla puheissamme korostammekin yksilöllisyyttä?  Pelkäämme, että meistä sanotaan (vapaasti Heli Laaksosta lainaten) ”Toi ei ole samanlainen kuin me muut.  Tarttis olla”.

    Pelkäämme muuttaa turvallista elämäämme.  Jatkamme sen  täyttämistä täysin turhilla, hyödyttömillä  asioilla ja suorituksilla, kuten teki myös Sisyfos.  Tämä Kreikkalaisen mytologian hahmo, Sisyfos, joutui manalassa pyörittämään kiveä vuorenrinnettä ylös, josta se aina vieri takaisin alas ja aina Sisyfos aloitti pyörittämisen uudelleen.  Tätä jatkui ikuisesti.
 
    Kivenpyörittäjiä meillä täällä kyllä riittää.

    Sisyfoksella aika oli manalassa ikuinen, meille aika on rajallista.  Olisiko tuo sisäinen guru siis sittenkin luottamuksen arvoinen.  Ainakin sille riittäisi työsarkaa, jos vaan uskaltaisimme.  Ennenkuin mekin pyöritämme kiveämme manalassa.