Suomenlinna pähkinänkuoressa:
Suomenlinnan merilinnoitus on perustettu 1748. Suomi kuului silloin Ruotsin valtakuntaan.
Linnoitus toimi 1788 tukikohtana Ruotsin merisodassa Venäjää vastaan.
Suomen sodassa 1808 linnoitus antautui Venäjän armeijalle.
Krimin sodan aikana 1855 englantilais-ranskalainen laivasto pommitti linnoitusta vaurioittaen sitä pahoin.
Suomen sisällissodan aikana linnoitukseen perustettiin sotavankileiri.
Toisen maailmansodan aikana linnoituksessa toimi rannikkotykistö sekä ilmatorjunta- ja sukellusvenetukikohta.
Varuskunta muutti pois linnoitustuksesta vuonna 1973. Suomenlinna siirtyi opetus- ja kulttuuriministeriön hallintaan.
Vuonna 1991 linnoitus liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon ainutlaatuisena sotilasarkkitehtuurin muistomerkkinä.
* * * * * * * * *
Meillä ihmisillä on suunnaton tarve löytää esikuvia, opettajia, guruja. Guruja jotka kertovat meille, miten tulee elää ja ajatella, jotta löytäisimme paremman elämän ja onnen. Guruja, jotka saavat meidät uskomaan, että näinhän me itsekin juuri ajattelimme, mutta emme vain osanneet ja uskaltaneet toimia.
On erilaisia joogapiirejä. On mitä ihmeellisempiä henkisyyteen ja yhteyteen jonkun kaiken-parantavan-voiman kanssa kilvoittelevia yhteisöjä. On näitä tämänpäivän jeesuksia uskollisine opetuslapsineen. Kaikki haluavat löytää oman erityisen ja ainutlaatuisen uudistumis- ja voimaannuttamisriittinsä muiden samanmielisten seurassa. Mieluiten sen riitin on oltava aivan uusi, mutta samalla tuhansia vuosia vanha.
No entä sitten. Onko se sitten niin paha asia. Lyhyt vastaus: on ja ei. Hyvää on se, jos näiden avulla löytää itselleen onnellisemman olotilan tai saa elämäänsä muunlaista otetta. Pahaa on se, että tässä paljastuu se helppous, jolla mukaan lyöttäytyneet ”väärät profeetat” saavat otteen ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja usein myös rahoistaan.
Docventures aloitti keskiviikkona hämmentävällä dokumentilla: Kumare.
Intialaisten maahanmuuttajien poika, ohjaaja Vikram Gandhi New Jerseystä, päätti kokeilla millaista on toimia henkisenä johtajana. Miten helppoa on toimia valeguruna. Hän antoi tukan ja parran kasvaa, opetteli joogaa, keksi itse uusia joogaliikkeitä ja tyhjänpäiväisiä mantroja. Pukeutui kaapuun, hankki erikoisen näköisen sauvan ja opetteli imitoimaan mummonsa puhetyyliä. Vikram antoi ohjat sisäiselle gurulleen, Kumarelle.
Kumare värväsi kaksi naispuolista avustajaa ja asettui Phoenixiin, jossa häntä ei kukaan tuntenut. Kumare alkoi antaa yksityistunteja, piti luentoja ja nopeassa tahdissa hänelle muodostui yli kymmenen uskollisen seuraajan piiri.
Kumare puhui välillä aivan järkeviä humaaneja asioita. Hän vältti antamasta varsinaisia neuvoja kenellekään, koska hän (Vikram) ei pitänyt tietenkään itseään sellaiseen pätevänä. Koskaan hän ei myöskään puhunut itsestään muuna kuin tavallisena miehenä, ja välillä suorastaan kielsi olevansa mikään henkinen opettaja, guru. Tästä huolimatta hänen karismansa vain kasvoi. Toisinaan Kumare puhui aivan puuta heinää, lauseita, jotka eivät tarkoittaneet mitään. Mutta mikä tärkeintä, hän sai ihmiset puhumaan ongelmistaan, miettimään elämäänsä ja tekemään oikeasti muutoksiakin elämässään.
Kun hänen ryhmänsä oli vakiintunut, tuli aika lopettaa tämä kokeilu ja dokumentin teko. Paljastamistilaisuudessa Kumare kertoi, että ”en ole se joksi te minua luulette”, ja että hän lähtee nyt muualle. Kumare ei kuitenkaan osannut tai pystynyt esittämään tätä riittävän konkreettisesti, jotta häneen lähes sokeasti uskovat oppilaansa olisivat sen käsittäneet. He jäivät siihen uskoon, että heidän gurunsa on edelleen guru, hän vaan siirtyy jatkamaan työtään muualla.
Homma piti kuitenkin saada poikki ja päätökseen. Niinpä yli kuukauden kuluttua tästä hän esiintyi vielä kerran ryhmälleen. Tällä kertaa Kumare esiintyi videolla. Kumare kertoi nyt yksiselitteisesti kuka hän oikeasti oli ja mikä oli ollut hänen tarkoituksensa: osoittaa ihmisille, että jokaisella on sisällään voima muuttaa itsensä. Ei tarvita guruja. Tämän jälkeen videolla esiintyvä Kumare osoitti järkyttyneiden ja hämmentyneiden oppilaiden takana olevaa ovea, josta asteli sisään tukkansa ja partansa ajellut Vikram Gandhi. Tällä kertaa osui ja upposi. Valtaosa kuitenkin hyväksyi tapahtuneen ja otti avosylin vastaa Kumaresta kuoriutuneen Vikramin.
Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella. Ryhmästä kymmenkunta halusi pysyä edelleen uskollisena Vikramin sisäiselle Kumare-gurulle (jota ei siis oikeasti koskaan ollutkaan). He olivat siis huijatuksi tulemisestaan huolimatta löytäneet itsestään voimavaroja, joilla olivat muuttaneet elämäänsä monilla tavoin parempaan suuntaan.
Kumaren toistama hokema, että jokaisella on sisällään voimaa muutokseen ja onneen, näyttää siis heidän kohdallaan olevan totta. Tarvittiin vain valeguru vahvistamaan se oikeaksi. Oppilaat olivat itse laatineet itselleen listoja, joissa oli lueteltu asioita, joita heidän tulisi muuttaa itsessään. Ja monet olivat niitä toteuttaneet, saaden elämäänsä uutta sisältöä ja laatua.
Mutta minkä takia me emme voi löytää näitä voimavaroja itsestämme ilman guruja, ilman samanmielisten tukea ja ilman, että joku rahastaa meitä. Emmekö me luota itseemme vaan pelkäämme olevamme väärässä, vaikka tunnistaisimmekin muutoksen mahdollisuuden. Vai emmekö me uskalla ja kehtaa tehdä muutoksia elämäntavoissamme, elleivät ympärillämme olevat ihmiset tee samoin. Pelkäämme olla erilaisia kuin muut, vaikka samalla puheissamme korostammekin yksilöllisyyttä? Pelkäämme, että meistä sanotaan (vapaasti Heli Laaksosta lainaten) ”Toi ei ole samanlainen kuin me muut. Tarttis olla”.
Pelkäämme muuttaa turvallista elämäämme. Jatkamme sen täyttämistä täysin turhilla, hyödyttömillä asioilla ja suorituksilla, kuten teki myös Sisyfos. Tämä Kreikkalaisen mytologian hahmo, Sisyfos, joutui manalassa pyörittämään kiveä vuorenrinnettä ylös, josta se aina vieri takaisin alas ja aina Sisyfos aloitti pyörittämisen uudelleen. Tätä jatkui ikuisesti.
Kivenpyörittäjiä meillä täällä kyllä riittää.
Sisyfoksella aika oli manalassa ikuinen, meille aika on rajallista. Olisiko tuo sisäinen guru siis sittenkin luottamuksen arvoinen. Ainakin sille riittäisi työsarkaa, jos vaan uskaltaisimme. Ennenkuin mekin pyöritämme kiveämme manalassa.
Waldemar istui hievahtamatta tuolissa, vain jalat silloin tällöin heilahtivat kun ne tuntuivat puutuvan. Tuolissa voi etukumarassa istuessa nojata kyynärpäitä pöytään ja tukea nyrkeillä leukaa. Leuka pysyi siinä paikoillaan ja oli hyvin keskittynyt olo. Siitä asennosta näki juuri ja juuri ikkunasta ulos. Ikkunan takana ei näkynyt muuta kuin omenapuun oksia joissa roikkui jo vähän liian kypsiä omenoita. Jos oli hyvä tuuri, näki kuinka tiaiset kävivät nokkimassa niitä. Niissä oli varmaan toukkia.
Waldemar havahtui, kun radiosta kuului tutut sanat:
”... ja muistakaa syödä kaurapuuroa. Kuulemiin, kuulemiin, kuulemiin.”
Samassa Waldemar pomppasi tuolilta alas, ja sanoi yhteen ääneen Pappan kanssa ”huulikiin, huulikiin, huuli kiiin.”
Nauratti, koska Pappa sanoi aina samalla tavalla, kun Markus-setä lopetti. Se oli meidän yhteinen juttu. Mamma yleensä sanoi siihen, että ”olkaas nyt siinä”. Täällä mammalassa oli mukava käydä. Voi kuunnella radiota ja sai Mamman leipomaa pullaa. Ja joskus porstuan kaapista löytyi kakkua ja piparkakkujakin. Ja oli täällä muutenkin mukavaa, erilaista kuin kotona.
Mammalassa Waldemar yleensä kävi hakemassa takimmaisesta kammarista yhden tietyn paksun ja painavan kirjan. Se oli Waldemarin lempikirja, ja sen nimi oli Sven Hedin Aasian erämaissa. Siinä oli paljon mielenkiintoisia kuvia paikoista, joita ei oikein osannut kuvitella todeksi. Mutta kyllä ne kuitenkin olivat, kun niistä oli otettu valokuviakin. Siellä oli kuvia, joissa ei ollut muuta kuin pelkkää hiekkaa. Ja sitä hiekkaa oli paljon, ja se näytti vähän niinkuin järveltä kun tuulee hiljaa. Ja mielenkiintoisen näköisiä telttoja ja ihmisiä oudoissa kaavuissa. Mutta kaikkein jännittävimpiä olivat kuitenkin kamelit. ”Ne olivat erämaan laivoja”, tiesi Pappa kertoa. Sellaisen kun näkisi, niin varmaan pelästyisi.
Tällä kertaa Waldemar kuitenkin unohti kirjan, ja konttasi pöydän alle. Se oli sellainen klaffipöytä, josta nyt oli molemmilta puolilta levitykset laskettu alas. Pöytä levitettiin isoksi sunnuntaisin, kun mammalaan tuli Sedät ja Tädit ja niiden perheet kylään. Silloin oli vilskettä ja kova kiire, varsinkin Mammalla. Kaikki söivät ruokaa ja joivat kahvia. Pullaa ja kakkua riiti kaikille, vaikka me lapset syötiinkin niitä aika paljon. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut sanomista. Aina välillä miehet kävivät pihalla heittämässä tikkaa, tai kaivamassa jonkun kiven ylös pihamaalta. Niiden jaloissa oli mukava pyöriä, ja meitä nauratti, vaikka ne välistä komensivatkin vähän kauemmaksi.
Mutta nyt Waldemar oli siis pöydän alla. Alas lasketut jatkeet suojasivat sivulta, puiset jalat ja tuet sekä puiset lukitustapit tekivät siitä erinomaisen junanveturin. Junan ääniä oli tullut radiosta, ja Waldemar tiesi, että ensin lähdettiin hiljaa ja hyvin hitaasti ja sitten vauhti kiihtyi.
Jostakin päähän putkahti sopivat sanat miten mutkaiselle radalle ajettiin.
”Hiljalleen - kallelleen - hiljalleen - kallelleen hiljalleen kallelleen hiljalleenkallelleen...” Waldemarin ääni koveni samalla kun junan vauhti kiihtyi.
Kunnes äkkiä Waldemar säpsähti ja sulki suunsa. Hän kuulosteli, kuuluuko keittiön puolelta mitään. Nyt voisi tulla sanomista. Mamman ja Pappan nimet kun sattuivat sopivasti olemaan Hilja ja Kalle.
Waldemar työnsi päänsä varovasti pöydän alta ja tähyili keittiöön. Ei sieltä mitään epätavallista kuulunut, Pappaa vaan näytti jokin juttu lehdessä kovasti hymyilyttävän. Mammasta ei näkynyt hellan edessä kuin selkä, joka näytti hytkyvän samaan tapaan kuin Mamman nauraessa.
Waldemar rohkaisi mielensä ja käveli keittiöön.
”Lähteekö Pappa saattamaan kotiin kun on jo hämärä?”
”Tottakai, mennään vaan, niin ei kotoväki hermostu” vastasi Pappa, taitteli lehden pöydän kulmalle ja riisui lasit päästä.
”Otappas tuosta pöydältä pullanpala matkaevääksi, siinä on rusinoitakin” sanoi Mamma samalla kun nosti jotain kattilaa vähän reunemmaksi hellalla. Vieläkin sitä näytti jokin asia naurattavan.
No hyvinhän tässä kuitenkin taas lopulta kävi, mietti Waldemar. Hän nappasi pullanpalan käteen ja pyysi Pappaa auttamaan takkia naulasta. Pukiessaan hän kuitenkin päätti, että on varmaan parempi, jos vähän ajattelee mitä suustaan päästää. Ei ainakaan tule siitä asiasta sanomista.
Ensimmäinen muistikuvani isästä on myöhäiseltä illalta 10.8.1950. Olin kolmen vuoden ikäinen, ja istuin isän reppuselässä. Isä käveli metsikön reunassa kulkevaa polkua. Oikealla puolen oli peltoaukea, jonka päällä loisti kirkas tähtitaivas. Tähdet valaisivat maisemaa käsittämättömän kirkkaina ja ne tuntuivat olevan aivan käsin poimittavalla etäisyydellä.
En silloin tajunnut, miksi olimme siellä isän kanssa kahden iltamyöhällä. Olin ollut jo nukkumassa. Minut herätettiin ja sanottiin, että mentäisiin mammalaan ja saisin jatkaa nukkumista siellä. Unensekaisissa tunnelmissa mieleen syöpyi ainoastaa tähtien ihmeellinen valo. Ja myös se, että olin isän reppuselässä, koska sen jälkeen en muista olleeni koskaan myöhemmin isän reppuselässä tai sylissä.
Syy myöhäiseen kävelyyn tähtienvalossa oli seuraavana päivänä syntyvä veljeni. Minut vietiin mammalaan, jotta äiti sai mamman ja kätilön avustuksella hoitaa pikkuveljen maailmaan. Minun asemani perheessä, tulevan kuudenlapsenkatraan vanhimpana, muuttui tuona yönä peruuttamattomasti. Esikoisena jouduin luopumaan siitä jakamattomasta huomiosta, jota vanhemmiltani siihen saakka olin saanut. Tähdet toimivat todistajina ja muistuttajina aina myöhemmin tuosta yöstä.
Isä oli silloin 26 vuoden ikäinen. Hän oli joutunut lähtemään armeijaan koulutettavaksi sodassa vaadittaviin taitoihin 18-vuotiaana, 175 cm pituisena ja 70 kiloa painavana. Hän oli edelleen 18-vuotias, kun hänet määrättiin täydennyspataljoonaan. 19 vuotiaana, 13.7.43 hän sai siirron 1.kkk/JR23 jossa hän osallistui heti Lotinanpellon taisteluun. Sen jälkeen torjuntataisteluja Syvärillä sekä Mäkriön, Sammatuksen, Vitelen, Salmin, Pitkärannan ja Lemetin viivytystaistelut. Isä ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta, kun hänet täysin palvelleena vapautettiin palveluksesta 3.3.1945.
2 vuotta, 4 kuukautta, 4 päivää. Se oli pitkä siivu nuoren miehen elämästä. Se oli aika, joka nuorelta mieheltä otettiin pois iässä, jolloin nuoren miehen kuuluisi opetella monenlaisia elämässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tilalle annettiin traumatisoivia sodan kokemuksia, jotka isäni kohdalla selvästi vaikuttivat hermoihin. Ruumiillisia vammoja ei tullut, mutta henkisellä puolella sota jätti jälkensä. Se oli varmaan syy, miksi isä ei osannut ottaa lapsia syliinsä. Se oli eräänlainen sotavamma.
Kyllä isä osaamallaan tavalla yritti tätä puutetta korvata. Aikuisena olen miettinyt ja muistellut aikoja, jolloin asuin vielä kotona. Nyt sieltä osaa erottaa paljon pieniä asioita ja eleitä, jotka oli tarkoitettu osoittamaan isän välittämistä. Välittämistä meistä lapsista, varovaisena ohjaamisena elämässä oikeaan suuntaan.
Ollessani alle kymmenen vuoden isää harvemmin näki kotosalla. Hän joutui tekemään pitkiä työpäiviä ja matkat kotoa keskustaan olivat myös pitkiä. Lisäksi hän toimi aktiivisesti ammattiyhdistysasioissa jotka myös vaativat oman aikansa.
Näihin ammattiyhdistysasioihin liittyen muistan kuulleeni erään keskustelun, joka ei ollut tarkoitettu korvilleni. Isä oli eräänä iltana kotona jutellut jonkun kylässä käyneen miehen kanssa. Kertomansa mukaan isälle oli eräs kylän isännistä huutanut perään, että siinä menee yksi tapettava mies. Se on ollut varmaan rankkaa kuultavaa miehelle, joka nuoruusvuotensa vietti sodassa.
Isä oli kuitenkin niitä miehiä jotka selviytyivät monenlaisista koettelemuksista. Työn perässä muutimme Espooseen ollessani viisitoistavuotias. Isä oli käynyt joillakin kentänhoitajakursseilla, ja onnistui saamaan vakituisen työpaikan Leppävaaran urheilukentältä. Siellä isä olikin töissä eläkkeelle jäämiseen saakka.
Isä ehti työnsä ohessa rakentaa perheelleen 4 taloa ja yhden kesämökin. Kaksi taloa ensin Somerolla ja sitten Espoossa laajennuksen omakotitaloksi ostamastaan kesämökistä sekä vielä yhden omakotitalon. Siinä piti markkaa venyttää, kun tienistit olivat yhden miehen varassa ja perheessä kuusi lasta.
Siteenä Somerolle oli kesämökki, jonka isä rakensi aivan lapsuudenkotini kulmille. Olin tuossa vaiheessa jo aikuinen, ja mukana auttamassa rakentamishommissa useaan otteeseen. Sieltä jäi mieleen yksi isälle tyypillinen sanonta, joka hyvin kuvasi hänen periksiantamattomuuttaan. Rakentamisessahan tulee usein aika hankaliakin tilanteita ja näitä isä kuvasi jälkeenpäin sanomalla: kyllä se siitä sitten lopulta onnistui kun oikeen vaan yritti.
Esikoisena olin siis asemassa, jossa ei saa niin paljoa huomiota vanhemmiltaan kuin ehkä haluaisi. Minulla oli onneksi mamma ja pappa. Viihdyinkin siellä erinomaisesti ja kävin heidän luonaan aina kun mahdollista. Siellä opin monia taitoja, itseasiassa pappa oli se joka opetti minut lukemaankin jo paljon ennen koulun aloittamista. Pappan kanssa luettiin Työkansan Sanomia ja siinä sivussa tulivat kirjaimet tutuksi ja sanatkin alkoivat löytyä. Nuorin tätini oli myös tässä lukemisasiassa suureksi avuksi. Olin siinä mielesä onnellisessa asemassa, että mammaan ja pappaan voi aina turvautua. Heidän luonaan asuinkin viimeisen kouluvuoteni silloin, kun muu perhe muutti Espooseen.
Kun sitten minäkin muutin kotiin Espooseen, oli isän tiedossa kiinnostukseni musiikkiin ja soittamiseen. Olin soittanut koulun orkesterissa tenoritorvea. Yhtenä isona välittämisen osoituksena hän kävi ostamassa minulle trumpetin. Se oli ikäänkuin eräänlaisen pelimanniperinteen jatkumon siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Isä, kuten hänen veljensä, isänsä, setänsä ja isoisänsä olivat kaikki soittajia, harrastusmielessä. Soittimet olivat useimmilla haitari, mutta myös viuluja ja kitaraa löytyi. Minulle tuli sellainen tunne, että nyt olen oikeasti samaa puuta kuin hekin. Olin tästä trumpetista ja soittamaan kannustamisesta kuitenkin vähän yllättynyt, olin kuvitellut joutuvani perustelemaan haluani soittimeen. Trumpetin tosin kävin melko pian vaihtamassa saksofoniin, mutta isältä oli tullut se kannustava aloite.
Muutin kotoa heti armeijan jälkeen. Kun vanhempiaan tapaa harvemmin, alkaa heitä katsella ikäänkuin ulkoapäin. Silloin huomaa monia sellaisia asioita, joihin heidän kanssaan asuessaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiota. Tietysti se, että itsekin vanhenee, vaikuttaa asiaan. Moni asia kuitenkin alkoi loksahdella paikoilleen, alkoi ymmärtää miksi isäkin käyttäytyi kuten käyttäytyi. Alkoi nähdä asioiden taustoille. Ja sieltä taustalta löytyi usein sota, elämättä jäänyt nuoruus. Kaikki se oli nuoreen isään ja hänen tunnemaailmaansa vaikuttanut. En minä koskaan ollut isääni mistään syyttänyt, saati ollut katkera. Siitä huolimatta tunsin nyt ymmärtäväni häntä paremmin, huomasin jopa tiettyjen käyttäytymismallien siirtyneen itsellenikin.
Sodasta ja sota-ajasta isä ei koskaan puhunut. Eikä siitä oikein osannut kysyäkään, kun ei tiennyt, miten hän suhtautuu kysymyksiin. Kävin monesti isän kanssa kahdestaan mökeillä tekemässä erilaisia töitä sekä kuskaamassa autolla tarvikkeita. Hän oli hankkinut toisen pienen mökin Humppilasta, ilmeisesti ajatteli omaisuuden kartuttamista lapsille. Eräänä päivänä, tullessamme Humppilasta kotiin päin, rohkaisin mieleni ja kysyin, missä kaikissa paikoissa isä oli sodan aikana ollut. Yllätyksekseni isä alkoikin kertoa missä ja milloin oli ollut. Ja mitä hän siellä oli tehnyt. Lapinsotaankin hänet oli komennettu, mutta hän oli sairastunut aivan alkuvaiheessa, ja se sota sitten jäi väliin.
Se oli ainoa kerta, kun isän kuulin näistä asioista kertovan näin laajasti. Tosin myöhemmin, erään sotamatrikkelin ilmestyttyä, hän näistä samoista paikoista kertoili jonkin verran. Onneksi sain silloin Humppilan reissulla kyseltyä, koska melko pian sen jälkeen isän sairaus alkoi osoittaa oireitaan.
Eihän me kukaan aluksi ymmärretty mistä oli kysymys. Ajateltiin vaan, että isä oli väsynyt ja halusi lepäillä ja olla omissa oloissaan. Käytännön asioihin mökillä isä ei osannut enää puuttua, hän katseli muiden tekemistä aikansa ja meni taas sänkyyn lepäämään. Joskus hän kertoi jutelleensa pihapiirissä asustavan västäräkin kanssa. 2003 vuoden lopulla hän kotona jotenkin putosi sängystä eikä päässyt omin avuin ylös. Sairaalassa todettiin viiden selkänikaman luhistuneen. Sitten tuli lievä infarkti sekä todettiin Lewyn kappale -tauti.
Lewyn kappale -taudin myötä alkoivat näköharhat sekä ajoittaiset, yhä useammin toistuvat sekavuustilat. Isä ei tiennyt missä oli, tai sitten hän uskoi olevansa aivan jossakin muualla. Liikkeet hidastuivat ja tulivat jäykiksi, kädet tärisivät. Alkoi ilmetä myös erilaisia käytöshäiriöitä, isä ei enää ollut oma itsensä. Koska isä tarvitsi ympärivuorokautista huolehtimista, oli hoitokoti lopuksi ainoa vaihtoehto. Myös sairaalassa hän joutui viettämään joitakin jaksoja sydänongelmien vuoksi.
2007 lokakuussa isä kuoli 83 vuoden ikäisenä.
Kuoleman jälkeiset päivät olivat omituisella tavalla tyhjiä. Ei oikein osannut suhtautua asiaan. Mieleen alkoi nousta ajatuksia isän elämän epäoikeudenmukaisuuksista. Nuoren miehen sotakokemukset sekä niiden vaikutukset koko loppuelämään. Ankara ponnistelu ison perheen elättämiseksi. Viimeisten vuosien säryt ja kivut. Saikohan isä edes koskaan kiitosta tai kehuja tekemisistään. En minä ainakaan ollut osannut.
Itku tuli vasta muutaman päivän kuluttua. Edellistä itkua en muista.
Nykyihminen on kehittynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 200 - 250 000 vuotta sitten. Sieltä käsin lähdimme valloittamaan ja asuttamaan maailmaa. Siitä kun liikkeelle lähdettiin, on kulunut noin 100 000 vuotta. Eurooppaan saapumisesta on noin 40 - 45 000 ja pohjoiseen Amerikkaan 15 - 20 000 vuotta.
Onko myös musiikin juuret Afrikassa? On arvioitu, että ihmiset keksivät musiikin noin 40 000 vuotta sitten. Siltä ajalta on löytynyt huiluja sekä myös muunlaisia soittimia. Musiikin synnyn on arveltu liittyneen luonnon äänien matkimiseen sekä työliikkeiden rytmiin. Jos ajankohta on tuo äsken mainittu, on musiikki todennäköisesti syntynyt laajemmalla alueella kuin Afrikassa. Sen syntyyn on varmaankin siis vaikuttanut ihmisen aivojen sisäisessä organisaatiossa ja hermostossa tapahtunut kehitys. Ihmiset pystyivät keksimään ja omaksumaan uutta huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Oli miten oli, afrikkalainen musiikki, varsinkin rytmiikka, on perustana tämänpäivän mitä erilaisimmissa musiikin tyylilajeissa. Ajatelkaapa vaikka rock-musiikkia ja kaikkea sen pohjalta syntyneitä populaarimusiikin genrejä. Ilman amerikkalaisten mustien orjien työlauluja tuskin olisi voinut syntyä bluesia, jazzia, rockia, soulia, funkkia, räppiä, poppia jne... Kyllä jäljet selvästi johtavat Afrikkaan. Samoin eri maanosien etnomusiikissa, kuten myös ns klassisessa musiikissa, on runsaasti vaikutteita nimenomaan afrorytmeistä. Itse olen kernaasti hyväksymässä ajatuksen, että musiikin juuret geeniperimämme lahjana ovat Afrikassa.
Muutaman viime vuoden aikana olen suurella innolla tutustunut afromusiikkiin, kiitos jälleen Spotifyn. Tokihan afrojazz on ollut vahvasti esillä jo kouluaikoinani. Silloin hurmioiduin John Coltranen maagisesta saksofonista ja rytmimaailmasta, joka siellä taustalla sykki. Mutta nyt olen löytänyt paljon uusia tuttavuuksia afrojazzin alueelta.
Hugh Masekela lumosi eilen Helsingin Juhlaviikoilla Huvilateltassa. Olin tilaisuudessa kuulla ja ihastella tätä upeaa laulajaa ja trumpetistia (itse asiassa hän soittaa nykyään flyygelitorvea) sekä hänen yhtyettään. Vauhtia riitti niin, että hyvä kun konsertin jälkeen osasin suunnistaa kotiin Jätkäsaareen.
Etelä-Afrikassa asuva Hugh Masekela on tehnyt jo pitkän päivätyön musiikissa, ikää hänellä on 74 vuotta. Masekela oli aikanaan näkyvästi Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa rintamassa. Hän joutui lahtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1960. Maanpakolaisuusaika venähti kolmeksikymmeneksi vuodeksi, paluu tapahtui vasta apartheidin päätyttyä. Edelleen tämä energinen afrojazzin suurmies silti jaksaa kiertää maailmaa, meidän onneksemme. Uransa aikana tämä energiapakkaus on julkaissut yli 40 albumia.
Voi minkä showtimen tämä Hugh-pappa meille järjestikään. Ei riitä, että hän on loistava muusikko, hän osaa myös järjestää todellisen shown kun sille päälle sattuu. Ja eilen sattui. Johtuneeko siitä, että Helsinki oli rankan Euroopankiertueen päätepiste.
Yhdysvalloissa vietetyt maanpakolaisvuodet alan parhaiden muusikoiden seurassa koulivat Masekelasta maailman huippuihin kuuluvan jazzmuusikon. Hänen lauluäänensä ja flyygelitorven sointinsa ovat niin vivahteikkaita ja häkellyttäviä, että paikoin oli mahdoton sanoa, missä laulu loppui ja flyygelitorvi alkoi.
Koko orkesteri oli huippumuusikoita. Kitaristi Cameron Ward vyörytti uskomattomia sointumassoja ja virtuoosimaisia sävelkulkuja. Lyömäsoittajat Francis Manneh Fuster sekä Lee-Roy Sauls pitivät huolen rytmipuolen dynamiikasta taiturimaisina sooloineen. Ja jos kaikki basistit soittaisivat yhtä tanakasti alati elävää perustaa kappaleille kuin Fana Zulu, ei basistivitsejä olisi koskaan syntynyt. Erikseen on vielä nostettava esiin kosketinsoittaja Randal Skippers. Hän esitti konsertin loppupuolella yksinään (muut poistuivat lavalta) muutaman minuutin kestäneen unenomaisen kauniin improvisaation.
Hugh Masekela ja yhtye olivat kuitenkin kokonaisuus. Musiikki ja tarinat vuorottelivat, musiikin dynamiikka vaihteli ja monimutkaistenkin rytmi- ja sointukulkujen sekaan jysähtelevät iskut olivat sadasosasekunnin tarkkoja. Illan ohjelmasta mainitsen erikseen oman suosikkini Grazing in the Grass, joka aikoinaan oli Yhdysvalloissa Billboard-lehden ykkösenäkin. Nyt livenä kuultu kappale nousi aivan uuten potenssiin verrattuna levyltä tutuksi tulleeseen, sinänsä erinomaiseen versioon. Konsertin päätti tietysti, kuten Masekelan kaikki muutkin konsertit, hänen tuttu, vuonna 1987 säveltämä kannanottonsa apartheidiä vastaan ja Mandelan puolesta: Bring Him Back Home. Koko teltantäysi yleisö nousi seisomaan ja päiden yläpuolella musiikin tahdissa huojuvat nyrkissä olevat kädet saivat teltan lähes keinumaan. Uskomaton tunnelma. Kiitos Hugh-papalle unohtumattomasta illasta.
(tämä näyte on jo useamman vuoden takaisesta konsertista)
http://www.youtube.com/watch?v=XKCk8o5xzaM&list=PLtD20jgLGDld96kPN1I7tsrBtNfFcWmrM&index=35
Masekelan pyynnöstä konsertin aikana ei saanut kuvata. Tämähän on yleinen, hieman harmittava käytäntö maailmantähtien konserteissa. Toisaalta ymmärrettävää, häiritseehän se itse musiikkiin keskittymistä.
Kun nyt kuitenkin halusin tähänkin juttuuni joitakin kuvia, laitan tähän loppuun pari kuvaa lämppärinä soittaneesta Tansanialaisen Andrew Ashimban suomalaisista muusikoista koostuneesta yhtyeestä. Tämä nuori laulaja kitaristi oli osaamiseltaan jo sitä luokkaa, että paikka Masekelan lämppärinä oli aivan oikeutettu. Yhtyeen kitarasaundit loivat ajoittain jollakin lailla mielleyhtymän afromuusikoista koostuneeseen Jabulaan. Jabula oli ensimmäinen livenä kokemani afrobändi, paikka oli vanha Poli vuoden 1980 syksyllä. Ajankohdan muistan, koska tunnelmat yleisöllä olivat vähän alakuloisia Pekka Pöyryn yllättävän kuoleman johdosta. Muistaakohan joku muu (Hasse Wallia ei lasketa) Jabulaa?
* * * * * *
Afromusiikista puhuttaessa tuntuu rajan vetäminen sen sisällä eri genreihin usein hyvin vaikealta ja samalla tarpeettomalta. Kun puhutaan Hugh Masekelasta, Femi Kutista, Fela Kutista, Salif Keitasta, Mulatu Astatkesta tai Tinariwenistä, on samantekevää puhutaanko afrojazzista, afrobeatistä tai world-musiikista. Musiikissa on joka tapauksessa samat elementit ja sama energia - sama liikkeelle paneva voima. Se on afromusiikkia!
Käytiin sitten lopulta tutustumassa Haltiaan - Suomen luontokeskukseen. Haltia sijaitsee 30 kilometrin päässä Helsingin keskustasta, Espoossa, Nuuksion kansallispuiston kupeessa. Omalla autolla oli helppo löytää perille. Ensin Tarvontietä Bemböleen, sieltä vanhaa Turuntietä Nupuriin, josta olikin sitten hyvät opasteet perille.
Haltian komea rakennus on itsessään jo nähtävyys. Se on arkkitehti Rainer Mahlamäen käsialaa, ja se on Suomen ensimmäinen kokonaan puusta rakennettu julkinen rakennus. Vaikka rakennus onkin kalevalaisen taruston inspiroima, on siinä kosolti huippumodernia ekologiaa ja teknologiaa. Esimerkiksi rakennuksen lämmitykseen ja jäähdytykseen käytetään auringosta ja maasta saatavaa energiaa.
Aluksi tutustuttiin rakennuksen valoisaan aulaan ja myymälään, josta löytyi upeita luontoaiheisia kuvakirjoja, erilaisia muistoesineitä sekä oppaita ja karttoja koko Suomen luonto- ja retkeilykohteista. Henkilökunnalta olisi myös saanut tietoja muistakin luontokohteista, ei ainoastaan Haltiasta.
Päänäyttelysalissa oli komea 18 metriä pitkä, kaareva virtuaaliseinämä. Siinä pyöri ”Viisi vuodenaikaa”, liikkuva maisemateos. Virtuaaliseinä avasi hyvin aidon tuntuisen ikkunan keskelle suomalaista luontoa, joka vaihtui vuodenaikojen mukaan. Keskellä näyttelytilaa oli lattiassa interaktiivinen Suomen kartta. Kävelemällä kartalla voit tutustua yli 80 luontokohteeseen, joiden kuvamaailma avautui useille näytöille tilan seinämässä.
Näyttelyn sydämenä oli 620 uniikista palasesta rakennettu Sotkanmuna, jonka sisällä voi tutustua Osmo Rauhalan video- ja valoinstallaatioon nimeltä Peliteoria.
Jos kävijää ei pelota, voi tutustua myös karhunpesään sekä lähes pimeässä huoneessa kuunnella yön ääniä metsässä. Metsän öistä äänimaailma nykyihminen hyvin harvoin voi kuunnella aidossa ympäristössä, siksi kannattaa käväistä tutustumassa siihen tällaisessa turvallisessa ympäristössä.
Haltiaa ympäröivät Nuuksion ja Pitkäjärven hulppeat maisemat.
Retkeilymaastoa löytyy kokeneemmallekin patikoijalle. Me valitsimme 1,4
km mittaisen reitin (Päivättärenpolku), koska emme olleet varustauneet
sen kummemmin. Vaihtelevassa maastossa polkua ylös ja vuoroin alas
saimme silti aivan sopivan annoksen liikuntaa. Komeasta luonnosta tosin
tällä reitillä sai vain pienen näytepalan, aavistuksen siitä mitä
varsinaiseen Nuuksion kansallispuistoon sukeltaminen tarjoaa.
Patikoinnin jälkeen kävimme vielä Haltian toisessa kerroksessa sijaitsevassa viihtyisän tuntuisessa ravintolassa. Juotiin maistuvat kahvit korvapuustilla kahvilan pitkällä terassilla.
Siinä kahvia juodessa koitin selvittää itselleni, että kenelle tämä Haltia on oikastaan rakennettu. Ilmeisesti nykyiset kaupungistuneet ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta, että heille pitää esitellä luonnon kauneutta mukavasti sisätiloissa käyskentelemällä. Meitähän onkin jo pitkään peloteltu metsän kauheuksilla: susia, karhuja, oravia, punkkeja, hirvikärpäsiä, hyttysiä, myrkkysieniä, hippejä, muumeja jne. Haltiassa niitä ei ole!
Mutta ehkä siitä vielä joku saa kipinän lähteä ihan oikeasti metsään. Minäkin taidan kuulua tähän porukkaan, joka tarvitsee tällaista pientä potkua takamukselle. Kyllä tämä käynti jonkinasteisen halun lähteä vähän pitemmällekin metsäiselle lenkille synnytti. Ehkäpä...
Sitten on vielä tietysti yksi kohderyhmä: turistit. Heitä täällä kuulosti olevan melkoinen joukko. Turistillehan tämä on paras mahdollinen paikka saada käsitys Suomen luonnosta. Täältä he saavat myös tarpeellista tietoa jos sitten päättävät lähteä oikeasti metsään.
Suomen luontokeskus Haltian toiminnasta vastaa Metsähallituksen luontopalvelut.
