sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Treme


Sarjassa on edetty viimeistä edelliseen toisen tuotantokauden jaksoon, onneksi tiettävästi kolmas kausi on vielä tulossa.  Ei voi mitään, mutta Tremestä on tullut minulle lähes elämän kokoinen (ei kuitenkaan elämää suurempi) tunne-elämys.  Sarja imaisee syövereihinsä vastustamattomasti, jakso jaksolta syvemmälle.  Toisinaan aivan pelottaa, mihin tämä voi johtaa, mistä itsensä lopulta löytää.  Ymmärrän kyllä, jos tämä kuulostaa hullulta.  Tv-sarjoissakin meillä jokaisella on ”tämänsä”: minulla se on tämä Treme!

Sarja sijoittuu New Orleansiin, ajallisesti hirmumyrsky Katrinan (2005) jälkeiseen aikaan.  Katrinan aiheuttamat mittaamattomat tuhot ja omaisuutensa menettäneiden ihmisten kamppailu elämään takaisin pääsemiseksi ovat sarjan ydintä.  Ihmisiä on kuollut, ihmisiä on kadoksissa, rikollisuus rehottaa, ryöstöt, pahoinpitelyt ja murhat ovat jokapäiväisiä. Toiset palaavat, toiset lähtevät ja jotkut jäävät kellumaan tyhjän päälle jonkinlaiseen välitilaan. Epätoivoisesti yritetään palata takaisin olotilaan ennen Katrinaa.  Tässä astuu kuvaan musiikki: muusikot ja orkesterit baareissa, klubeilla ja kaduilla.  Musiikin avulla ja juhlimalla pyritään luomaan illuusio ajasta ennen Katrinaa, unohtamaan epätoivo ja rankka arkipäivä. Myös ruoka ja ruokakulttuuri on näkyvästi mukana.  Kaikessa on vahva toden tuntu, tällaista se varmaan oikeasti on.


Sarjasta löytyy, tai oikeastaan siinä vyöryy päälle koko elämä, kaikissa sävyissään, kaikkine tuntemuksineen.  On elämää ja kuolemaa, toivoa ja epätoivoa, selviytymistä ja luhistumista, yhteenkuuluvuutta ja eristäytymistä, vilpittömyyttä ja korruptiota.  Hyvä ja paha on kaiken aikaa läsnä, arki ja juhla, todellisuus ja uskomukset.  Ja kaiken päällä on musiikki.  Musiikki, jossa nuo edellä mainitsemani elementit sekoittuvat.  On perinteistä New Orleansia, on rappia, folkia, jazzia, funkia, kelttiä, klezmeriä, salsaa ja mitä ikinä eripuolilta maailmaa tulleet ihmiset ovat mukanaan tähän sulatusuuniin tuoneetkaan.


Sarjassa on mukana niin monia oikeita, aitoja muusikoita näyttelijöiden lisäksi, että turha heitä on tässä luetella.  Tästä kaikesta runsaudesta johtuen heitä ei valitettavasti kuulla ja nähdä kuin lyhyinä katkelmina.  Mutta ehkä juuri se jättääkin sen nälän tunteen, joka panee etsimään sitä musiikkia vaikkapa Spotifystä tai You Tubesta.  Radion puolella sarjaa on erittäin ansiokkaasti taustoittanut Bluesministeri Esa Kuloniemi.


Mikä tämä ihmeellinen Treme sitten oikeasti on?  Lyhyesti kerrottuna Treme on yksi New Orleansin vanhimmista kaupunginosista ja samalla Yhdysvaltojen vanhin musta kaupunginosa. Se on saanut nimensä ranskalaiselta Claude Treméltä, joka muutti New Orleansiin vuonna 1783 ja omisti osan alueesta noin kymmenen vuoden ajan.  Kaupunki on toiminut kauppasatamana ja imenyt kulttuurivaikutteita niin Karibialta kuin Euroopasta, etenkin ranskalaista vaikutusta.


Kerrotaan, että jazz on syntynyt Tremen kaupunginosan Congo Squarella.  Siellä orjat saivat sunnuntaisin harjoittaa rytmiin ja yhteislauluun perustuvaa musiikkiperintöään. Congo-aukio on nykyisin osa Louis Armstrong -puistoa. Vaskipuhaltimet kuuluvat oleellisesti New Orleansiin ja Tremeen. Sen näkee tietysti joka paikassa, missä elävää musiikkia soitetaan (ja sitä soitetaan lähes kaikkialla).  Erityisesti sen näkee laskiaisen aikaan sijoittuvan Mardi Grasin juhlavissa ja elämää pursuavissa kulkueissa.  Mustien Mardi Gras kunnioittaa mustine intiaaniheimoineen Yhdysvaltojen alkuperäisväestöä. Etelän intiaaniheimot tarjosivat aikanaan orjuudesta paenneille mustille turvapaikan, ja monet tämän päivän mustat intiaanit ovatkin heidän jälkeläisiään.
                                 *  *  *  *  *

   
                       
80-luvun alussa opiskelin jonkin aikaa Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopistossa.  Siellä jazzin historiaa opetti Jaakko Jahnukainen sekä Klaus Järvinen.  He perehdyttivät meitä mm. New Orleans-musiikin saloihin.  Rakastuin tuohon musiikkiperinteeseen jo silloin.  Ihmekös tuo, koska torvet ja lyömäsoittimet ovat tuossa musiikissa vahvasti esillä ja ne ovat aina olleet minullekin läheisimmät soittimet (saksofoni/rummut). Tämän Treme-sarjan myötä on ”torvimusiikki”, puhallinsektiot, noussut taas uudelleen vahvasti pintaan omassa musiikkimieltymyksessäni.  Funk ja rap on myös saanut aivan uusia ulottuvuuksia sarjan myötä.  Spotifyyn keräämäni Treme-soittolista soi useimmiten, kun koneen ääressä istun.  Haikeaa ajatella elämää Treme-sarjan päätyttyä.


Thank You For The Music, Treme!


http://www.youtube.com/watch?v=kkHhJzuCrbo






                                                            * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.


lauantai 29. kesäkuuta 2013

Suomessa pienikin on Suurta


 



Torstaina vietettiin Suomessa Suurta Ukkosmyrskypäivää.  Salamoita laskettiin eri puolilla maata, päästiin muistaakseni lähelle 30 000 koko valtakunnan alueella.  Onhan se ollut melkoista ilotulitusta.  Täällä Helsingissä vaan emme nähneet ensimmäistäkään salamaa, vettäkään ei tullut kuin pari tippaa.  Ainoa mikä meillä kolisi, oli parvekelasit, sen verran voimakkaasti tuuli ajoittain puhalsi mereltä.

Eilen sitten Helsingissä vietettiin Suurta Risteilyturistipäivää.  Kesän tähän saakka vilkkain päivä toi Helsinkiin peräti neljä mahtavaa alusta, kaksi Hernesaareen ja kaksi tähän Jätkäsaaren edustalle (kuuluu Länsisatamaan).  Turisteja niissä oli yhteensä yli 10 000.  Yhtä vilkasta tänä kesänä on odotettavissa vielä viitenä päivänä, koko kesän risteilyturistien pitäisi ylittää 400 000!  Siinä on turistibussiyrittäjillä kilpailemista siitä, kuka matkustajat saa kyytiinsä.  Samoin tietysti kilpailu turistien euroista käy kuumana ravintoloissa sekä erilaisissa matkamuistomyymälöissä.  Sen sijaan Harkimon ei tarvinnut kyynärpäitään käyttää.  Vladimir Putinin ystävät Timotsenko ja Rotenberg tulivat yksityiskoneellaan ja ostivat koko Helsingin Hartwall-areenan pois kuleksimasta, ja samalla sopivat optioista myös Jokereihin.


Tänään sitten tuo aamutaivas näyttää siltä, että nyt olisi vuorostaan tulossa Suuri Sadepäivä. Ilta on tässäkin asiassa aamua viisaampi.  Joka tapauksessa tällaisena päivänä saa hyvällä omallatunnolla istua koneen ääressä, ja kirjoittaa vaikkapa blogia.  Aloitin hommat koneen kanssa kuitenkin pienellä teknisellä toimenpiteellä.  Tuplasin koneen muistin 4 Gb:stä 8 Gb:iin. Pienellä ylpeydellä voin nyt sanoa, että se olisi ollut pieni teko nörtille, mutta minulle se oli iso teko.  En ollut koskaan aiemmin moista tehnyt, mutta hyvin näyttää nyt toimivan.  Syy muistin lisäämiseen oli hankkimani Lightroom 5 kuvankäsittelyohjelma, joka ei oikein mahtunut kääntyilemään koneessa.  Parin kuvan muokkailemisen jälkeen kone alkoi hidastella, ja sitten se alkoi käydä jo niin hitaaksi että kone oli käynnistettävä uudelleen.  Järeätä tekoa nuo kuvankäsittelyohjelmat.


Jos tuo sadepäivä tosiaan on tulossa, niin aika kuluu koneen äärellä enimmäkseen Lightroomia opiskellessa.  Apuna on paksu kirja, Pekka Potkan kirjoittama opas Photoshop Lightroom 4, tällainen tumpelokin saa siitä aika paljon irti.  Ja onhan tuossa pihallakin seurattavaa: kaksi naapuritaloa on valmistunut ja asukkaita muuttaa kovalla tohinalla uusiin koteihin.  Emme ole enää ainoita uudisasukkaita Jätkäsaaren Länsisataman puoleisessa osassa!


 

                                                              * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Sonetti 66


Jo riittää, haudan lepoon ikävöin

(Shakespearen Sonetti 66, suom Aale Tynni)

 


 

 
Ansio syntyy tänne kerjuriksi
Mitättömyys loistaa koruissaan
Uskollisuus kaatuu pattovalaan
Jo riittää, haudanlepoon ikävöin









Häpeä kunnialla kullataan
Portoksi myydään hyve neitseellinen




 
 
 Hienoin täydellisyys turmeltuu
Ja pikkuherruus herpaannuttaa voimat




 

Ja taiteen kielen sitoo virkavalta
Hupsuus tieteen työtä tohtoroi





Saa totuus yksinkertaisuuden maineen
Paha on kapteeni, ja hyvä vanki

 



 
Jo riittää, eipä mikään pidättäisi
Menisin, ellei rakas yksin jäisi.


 



Shakespearen Sonetti 66, suom Aale Tynni
Löytyy myös Eija Ahvon esittämänä ja Toni Edelmannin säveltämänä (PEALP 8)


Kuvat Hietaniemen hautausmaalta 25.6.2013



                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Onko juhannuksen jälkeistä kesää olemassa?





Pientä jutun tynkää


  Juhannuksen jälkeen on taas vähän tyhjä olo.  Jonkinlainen pienen pettymyksen tapainen tunne puskee tajuntaan.  Se ei johdu siitä, että juhannus sinällään ei olisi täyttänyt sille asetettuja odotuksia.  Ei, juhannus oli kaikinpuolin onnistunut.  Aattona iltaa viettämässä hyvien ystävien luona mökillä rauhaisan järven rannalla.  Sunnuntaina kävelyllä Hietaniemessä ja illalla Sound Of Music telkkarista.  Ei siis mitään valittamista juhannuksen sujumisesta. 


Tyhjän olon tunteen aiheuttaa tietysti se, että kesä on tullut taitekohtaansa.  Se kiivas, suorastaa hektinen kasvun aika luonnossa on ohi. Linnut ovat saaneet jälkikasvunsa, kukat ja muut kasvit ovat vaiheessa, jossa siementen ja hedelmien kypsyminen on alkanut.  Osa luontoa alkaa selkeästi valmistautua jo seuraavaan kasvukauteen.  Lintujen poismuuttokin on jo alkanut.  Jollakin ihmeellisellä tavalla tämä vaikuttaa myös meihin ihmisiin.



Onneksi tämä seesteinen kypsymisen ja täyttymisen kausi luonnossa kestää vielä tovin, ei syksy kuitenkaan vielä juhannuksesta ala.  Suomalaisilla lomakausi on parhaimmillaan.  Nyt on oikea aika nauttia kesän lämmöstä.  Kesästä ja lämmöstä voi kukin nauttia mieltymystensä mukaan, joko mökillä maaseudun rauhassa tai kaupungissa rannoilla ja puistoissa.  Tai sitten turistien mukana kauppatorilla ja lukuisilla terasseilla kahvin tai oluen kera.  Toki kesällä voi myös matkustella, lomallahan siihen on aikaa.  Kukin tavallaan, kesä kuitenkin kaikilla.

Eläkeläisenä kesän ohjelman suunnittelu muuttuu täysin.  Työelämässä mukana olevien pitää ladata kaikki lomaviikkoihin, eläkkeellä ollessa kesä on yhtä ja samaa kesää.  Viikoilla ei niin ole väliä, paitsi kun vaimolla sattuu olemaan työuraa jäljellä vielä muutama vuosi.  Se tietysti määrittää ajankohdan, jolloin voi vaikkapa  matkustella.  Mutta itse yritän nauttia eläkeläisen kesäisestä vapaudesta, yrittäjänä ollessa kun nuo lomat jäivät viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tyystin pitämättä.


Eiköhän tuo pieni tyhjän olon tunne tästä taas karise.  Kesää ja lämpöä näyttää riittävän.  Ja turisteja kauppatorilla; sinne vaan sekaan.



                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Mittumaaria!


Yöt ovat valkeat, kuluvat kohta


  Juhannus kuuluu niihin juhliin, joiden juhlinta huipentuu jo aattoon, tarkemmin  aattoiltaan.  Johtuneeko siitä, että kun kovasti on valmistauduttu ja odotettu, pitää kaikki panna peliin heti kun mahdollista.  Juhlajuomat ovat oleellinen osa juhannuksen juhlintaa,  ne hoidellaan heti aattona, eivätpähän sitten enää ole kiusana juhannuspäivänä.

Tämä juopuminen, ja myös meluaminen, ovat kuuluneet juhannuksen viettoon jo vuosisatojen ajan, pakana-ajoista lähtien. Silloin niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä. Mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempi tuli sadosta.  Tätä rataa tuo keskikesän juhla täällä pohjolassa vieläkin menee.  Perinteitä kunnioittaen, vaikka emme enää eläkään pakanuudessa, emmekä usko noituuteen.  Yhteen kokoontumista, saunomista, kokkotulien polttamista, runsaasti ruokaa ja vielä runsaammin juomaa.  Ja tietysti rantalava sekä juhannustanssit.

Juhannusyöstä ja juhannustansseista on kirjoitettu kirjoja sekä tehty elokuvia (F.E. Sillanpään romaanin pohjalta Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä, Hannu salaman romaanin pohjalta Eija-Elina Bergholm : Juhannustanssit) sekä lauluja (Juha Vainio: Juhannustanssit).  Lukuisten muiden lisäksi muumien ystävänä täytyy mainita myös Tove Janssonin Muumit ja vaarallinen juhannus!  Juhannusaattoon ja yöhön liittyy niin paljon odotusta, odotusten täyttymystä, haikeutta, kaipausta, iloa, riehakkuutta, pettymystä ja tuskaa sekä sanoin kuvaamatonta tunteiden kirjoa.  Kaikki tämä nousu- tai laskuhumalan aiheuttaman ylilyönnin väkevöittämänä.  Ymmärrettävästi näitä tunteita on käytetty lukuisten teosten inspiraatioina.  Sitten vielä se taianomaisuus joka juhannusyöhön liittyy.


Muutama vuosikymmen taaksepäin, varsinkin maaseudulla, juhannukseen valmistautumiseen kuului suursiivous, huoneiden koristelu kukkasin sekä koivujen pystyttäminen ulos oven pieliin.  Nykyään juhannukseen valmistautuminen useimmiten tarkoittaa ruokien ja juomien hankintaa marketista sekä matkustamista ruuhkaisia teitä myöten mökeille tai muihin juhannuksenviettopaikkoihin.  Näistä molemmista valmistautumistavoista on itsellänikin runsaasti kokemuksia.  On myös ollut juhannuksia, joihin ei ole valmistauduttu oikeastaan juuri mitenkään.  Juhannus on vaan tullut ja mennyt, viime juhannuksenakin juhlinta oli sitä, että aattoiltana kävimme Seurasaaressa.

Useimmiten juhannusta on, tottakai, vietetty Suomessa.  Yksi juhannus on tullut vietettyä Tanskassa leirintäalueella asuntovaunussa, yksi silloisessa Neuvostoliitossa.  Kerran on juhannusta juhlittu Saksassa Wiesbadenin läheisyydessä, luonnon keskellä sijaitsevalla majalla, jossa saksansuomalaiset kokoontuvat juhannusjuhliinsa. Olimme siellä tuttavapariskunnan vieraina, ja se oli ihan miellyttävä kokemus.


 


Lähimmäksi suomalaista juhlintaa on päästy Ruotsissa.  Siellä olemme viettäneet muutaman ikimuistoisen juhannuksen Strängnäsissä, Mälaren rannalla, vaimon siskon kesäpaikassa.  Samalla mökkialueella asusti kesäisin myös muutamia muita suomalaisia perheitä.  Siellä aaton ohjelma kulki suunnilleen seuraavasti.  Päivällä käytiin rannalla sijaitsevalla juhlapaikalla pystyttämässä juhannussalko sekä koristelemassa tanssilava. Paikalle tuli sen jälkeen muutkin asukkaat, ja sitten kaikki isossa piirissä salon ympäri mitä kummallisempia lauluja laulaen!  

Kun sitten mökillä muut valmistelut oli tehty, koitti saunomisen aika.  Juhlajuomia tietysti piti siinä samalla myös maistella.  Illansuussa sitten kaikki sen tienpätkän varren asukkaat, noin kymmenkunta perhettä vieraineen, kantoivat pöydät ja tuolit tielle yhdeksi pitkäksi pöydäksi.  Pöydille asetettiin kauniit liinat ja ne koristeltiin kukkasin.  Sitten kukin kantoi koreissa omia herkkuruokiaan (gubbens sillröra!) ja juomiaan minkä pöytiin mahtui.  Siinä syödessä, juodessa ja vieraisiin pöytiin huudellessa kului mukavasti reilut pari tuntia.  Tämän jälkeen siirryttiin rantaan juhlapaikalle, jossa olikin jo tanssit sekä yleinen seurustelu lasin kilistelyineen hyvässä vauhdissa.  Yöllä sitten vielä mökin pihalla paistettiin lasten vaatimuksesta muutamat letut, aikuiset nauttivat yömyssyjään ja yhdessä ihmeteltiin juhannusyön ihanuutta.



”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.” 
(Frans Eemil Sillanpää: Ihmiset suviyössä 1934)







                                                          * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Ohjelmissa löytyy

Osaisinpa vielä käyttää näitä hienouksia


  Kirjoitin tuossa vajaa viikko sitten valokuvien tallettamisessa ilmenneistä  ongelmista.  En löydä joistakin kuvista enää sitä alkuperäistä kuvaamispäivää, ainoastaan sen päivän kun sitä on käsitelty ja sen jälkeen talletettu.  Väittää siis sitä päivää kuvauspäiväksi!  Olen nyt keskustellut muutamien kuvaamista harrastavien kanssa ja saanutkin monenmoista vihjettä erilaisiin ongelmiin, joiden kanssa olen painiskellut.

Päällimmäisenä kaikki ovat suosittaneet alkuperäisten kuvatiedostojen säilyttämistä sellaisenaan, koskemattomina.  Otetaan kopiot niistä ja kopioille sitten tehdään mitä ikinä tehdäänkään.  Ok, tämän olen kyllä tiennyt, mutta en ole niin tehnyt (harmittaa).  Sitten seuraavaksi on suositeltu ehdottomasti RAW-kuvia.  Tämä on minulle uutta, olen kuvannut aina JPEG-muotoon, vaikka järjestelmäkamera RAW kuvat olisi mahdollistanutkin.  No nyt olen etsinyt RAW-asetuksen kamerasta ja ottanut myös käyttöön, opetellaan.  Toisella kameralla tosin otan edelleen JPEG-kuvia, koska sillä ei muita saa.

Olin juuri vähän aikaa sitten hankkinut uuden version kuvankäsittelyohjelmasta, Photoshop Elements 11.  Nyt kuitenkin minun annettiin ymmärtää, että RAW-kuvien käsittelyyn on paras Phoshop Lightroom!  Ja että siinä on myös paras albumi kuvien järjestyksessä pitämiseen.  No, viisaampia pitää uskoa, sekin on nyt koneella.  Jotakin olen jo yrittänyt räpeltää sillä, mutta hakusessa koko homma vielä on.  Kun noita ohjeita on niin raskas lukea, kun eivät ole suomeksi.  Siispä tilasin vielä suomenkielisen kirjan Lightroom 4 valokuvaajille.

Päätin kahlata tuon kirjan sinnikkäästi alusta loppuun, kun saan sen käsiini, varmaankin jo huomenna.  Jospa sitten saisin jotakin tolkkua noihin valokuviini.  Nyt on vähän aikaa melko sekava tunne: välineet olisi, osaisipa oikealla tavalla käyttää.  Oppisi oikealla ja järkevällä tavalla käsittelemään, tallettamaan ja säilyttämään kuviaan.  Toisaalta tiedän kyllä senkin totuuden, että kuvaaminen, kuvan ottaminen, se on se tärkein ja ratkaisevin vaihe hyvän kuvan saamisessa.  Mutta se on taas kokonaan toinen tarina.  Siihenkin varmaan löytyy syksyllä apua Työväenopiston kurssitarjonnasta.

Mutta nyt, pyydän: älkää enää suositelko minulle lisää hienoja ohjelmia.  Minä vielä menen hankkimaan niitä, vaikka en osaa entisiäkään käyttää!



                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Poliisi taltutti miehen


Uutisotsikoita Helsingin kesäkuiselta viikolta:

 

  Poliisi ampui sekavasti käyttäytynyttä ja aseistautunutta miestä Baanalla Helsingissä (9.6)

  Epäily asemiehestä aiheutti ison poliisioperaation metroasemalla (12.6)

  Kaksi kuoli ammuskelussa Helsingin Länsisatamassa (tänään 15.6)


Satuin tänään tulemaan ratikalle kotiin juuri kun tuo tilanne Länsisatamassa oli päällä.  Ratikka joutui vahäksi aikaa pysähtymään vähän ennen Bunkkerin pysäkille tuloa. Näkymä länsisatamassa hätkähdytti: poliisiautoja joka puolella, poliiseja rynnäkkökivääreillä varustautuneina ja ihmisiä maassa istumassa autojen takana piilossa!  Kesäinen lauantai sai hetkessä synkän sävyn. 

Kun sitten tilanne oli ratkennut, ambulansseja alkoi tulla paikalle ja ratikkakin pääsi pysäkilleen.  Kävelin kotiin ja aloin etsiä tietokoneelta uutisista, mistä oli ollut kysymys.  Reilun puolentunnin kuluttua alkoikin näkyä tietoa.  Mies oli ampunut naista rintaan ja sekavassa tilanteessa ampunut lopuksi itseään.  Sairaalassa kumpikin menehtyi.

Monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä pyörii päässä.  Mistä näitä aseita suomalaisille riittää, miksi käsiaseita ei saada kiellettyä?  Mikä meitä suomalaisia varsinkin kesäaikaan riivaa?  Jos tässäkin tapauksessa oli kyse mustasukkaisuudesta, kuten hyvin usein on, niin mikä meidät saa kuvittelemaan itsemme niin erikoisen ihmeellisiksi, että juuri minua ei voi rankaisematta pettää eikä jättää?  Mistä tulee se oikeutuksen tunne, että jos juuri minua petetään niin tapan?  Kuitenkin parisuhteissa pettämistä ja jättämistä on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan puolin ja toisin.   Eivätkä petetyksi tai jätetyksi tulleet tapa pettäjiään kuin juuri näissä äärimmäisen harvoissa tapauksissa.

Eipä näihin kukaan osaa vastata.  Meidän vain pitää näitä itseksemme pohtia ja keskustella muidenkin kanssa.  Me olemme kuitenkin niin hienoja ihmisiä, että en jaksa uskoa tässä olevan mitään isompaa buumia.  Toivottavasti tämänkaltaiset ikävät uutiset tämän kesän osalta olivat tässä. Kunnioitetaan elämää.


                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Negatiivistä digiin



Kuvat bitteinä maailmalla

  Kyllä ennen oli helpompaa: valokuvatkin voi tallettaa kenkälaatikkoon ja kenkälaatikon vaatekomeron ylähyllylle.  Siellä ne olivat turvassa ja järjestyskin oli juuri sellainen millaiseksi sen edellisellä katselukerralla jätit.  Jos halusi olla oikein järjestelmällinen, niin silloin voi hankkia kirjakaupasta valokuva-albumin, ja kas, siinä ne pysyivät tallessa ja järjestyksessä sukupolvelta toiselle.  Jos oli ahkera kuvaaja, saattoi vuoden aikana kertyä uusia kuvia - hetkinen, keväällä syntymäpäivä- ja äitienpäiväkuvat, sitten kesälomakuvat, serkun hääkuvat ja vielä joulukuvat.  Niin yhteensä ehkä 50 kuvaa vuodessa, tarkoin harkittuja, tärkeitä muistoja.  Aivan hallittavissa oleva harrastus tuo valokuvaus oli, ennenkuin...

Mutta sitten tuli vuosi 1998, muistaakseni, ja ainakin minulla alkoi digi-aika, digi digi digi.  Silloin muuttui koko valokuva ja valokuvaamisen käsite. Kuvia alettiin räpsiä joka tilanteesta, ei tarvittu edes kissanristiäisiä.  Ja paljon, koska se oli ilmaista!  Sitten yritettiin tietokoneen pienellä näytöllä alkeellisella muokkausohjelmalla saada hyvännäköiseksi surkea kuva, joka oli otettu kehnolla digikameralla (joka kulutti melkein yhden pariston kuvaa kohti).  Eihän se tietenkään onnistunut, vaan lopputulos oli entistä surkeampi.  Tästä ainakin itselleni alkoi muutaman vuoden kestänyt aika, jolloin suhtauduin hyvin skeptisesti koko digikuvaukseen, vaikka se toisaalta kovasti kiinnostikin.  Kamera vaihtui useasti, kuvankäsittelyohjelmia tuli kokeiltua ja vähitellen alkoi hahmottua mistä oikein on kysymys.  Tähän tietysti  vaikutti myös se, että välineet kehittyivät huimasti.

Nyt tuosta digiaikaan siirtymisestä on kulunut suunnilleen viisitoista vuotta.  Asioita on tullut opittua, usein kantapään kautta: ei millään vaan jaksaisi lukea kaikkia ohjeita ja oppikirjoja joita alasta on kirjoitettu.  Muutama päivä sitten havahduin  uuteen ongelmaan: kuvia on kyllä hyvin varmuuskopioitu ja talletettu, mutta huomasin ihmeekseni että monista kuvista on sieltä metadatasta hävinnyt tietoa.  Kaikista ei löydy edes alkuperäistä kuvauspäivää, ainoastaa käsitellyn kuvan talletuspäivä.  Ikäänkuin se kuva olisi otettu silloin.  Ja sitten vielä, jotta sekavammaksi menisi, eri ohjelmissa on tämänkin suhteen eroja.  En sitten tiedä, onko jopa sillä merkitystä, että olen siirtynyt pc-koneista iMacciin.  Mene tiedä.

Olen nyt tässä vaiheessa päättänyt vakaasti, että vihdoinkin alan säilyttää alkuperäiset, käsittelemättömät otokset ihan omassa kansiossaan.  Näinhän meitä on jokaisessa oppaassa aina neuvottukin.  Otan niistä kiltisti kopion, jota sitten muokkaan ja talletan eri kansioon.  Löytyypähän sitten tarvittaessa kaikki kuvat ja kuvien tiedot alkuperäisessä muodossaan.  Lisäksi käytän kuvien varmuuskopiointiin maksullista palvelua, ovat sitten varmassa tallessa ja aivan eri paikassa kuin nämä käytössä olevat.  Ja jotta alkuperäisissä kuvissa olisi mahdollisimman paljon tietoa jota käyttää ja muokata, olen myös lopulta päättänyt opetella tuon ihmeellisen RAW-kuvauksen ja kuvien käsittelyn.

Siinä taas uusia haasteita ja tavoitteita.  Taidanpa syksyllä etsiä jonkun sopivan kurssin työväenopistosta.  Jos siellä muiden mukana innostuisi paremmin syventymään asioihin.  Ties vaikka saisi joskus jonkun hyvän kuvan aikaiseksi, voisi sitten laulaa kuin Hector: Kun tein suurteoksein.


Luulen myös löytäneeni aika sopivan alustan kuvablogeilleni: http://tiopepe.kuvat.fi/

                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Saatanalliset riffit



Kuumana kesänä 60-luvulla

  Elettiin vuotta 1965 Espoossa, Tuomarilassa.  Oli helteinen alkukesän lauantai-iltapäivä, kaikki kohdallaan, juuri niin kuin pitikin.  Parin kaverin kanssa kulutettiin aikaa kylällä, istuskeltiin nurmikolla, nojailtiin aseman R-kioskin seinään ja odotettiin iltaa.  Iltaa, jotta voitaisiin siemailla hieman mietoa valkoviiniä, siitä sekä nuoruudesta hieman humaltua ja lähteä sitten Björkhageniin.  Jos Tuomarilan VPK, eli Domin Brankkari, oli tuohon aikaan musiikin ykköspaikkoja talvella, niin Björkhagen oli sitä kesällä. Näissä paikoissa kiersi kaikki Suomen ykkösbändit ja Haagenissa myös ulkomaisia tähtiä.

Siinä laiskaa iltapäivää auringossa viettäessämme alkoi jostakin kuulua outoa kitaran soittoa.  Kyllä, se oli sähkökitara, mutta siinä oli jotain omituista.  Olimme yksimielisiä siitä että sen täytyi olla kaverimme Nakki, ääni tuli sieltä suunnasta, vajaan kilometrin päästä.  Kylän rauha oli järkkynyt!  Ainakin meidän rauhamme.  Lähdimme valumaan Nakin kotia kohti.  Vähitellen erotimme särkyvästä kitarasaundista uuden, ihmeellisen kuvion.  Perhana, mitä tämä on on?  Uskomaton riffi, joka toistuu kerta toisensa perään, tauotta.  Saundi vähän muuttui välillä, selvästikin Nakki etsi sitä oikeaa.  Päässäni välähti, että nyt se on sen keksinyt; tuon ympärille kun vielä rakentaa biisin, niin siinä se on!  Kun sitten vihdoin tulimme korkean kuusiaidan katkaisevalle portille, pysähdyimme jähmettyneinä paikoillemme.  Talon alakerrassa olevan autotallin ovet olivat selällään ja oviaukossa seisoi Nakki, silmät ummessa, kitara sylissä.  Kitara toisti valittaen veret pysäyttävää riffiä, hengästyttävästi, loputtomiin.  Aika oli pysähtynyt.

Kyllä se siitä sitten selvisi mistä oli kysymys, kunhan Nakki oli ensin palannut maanpäälle sieltä jostakin korkealta, missä hän oli lentänyt viimeisen puoli tuntia.  Hän oli jostakin nauhoittanut tuliterän Rollaribiisin The Last Time, ja langennut nirvanaan siinä olevan saatanallisen riffin myötä.  The Last Time oli ensimmäinen Rolling Stones -hitti, joka oli parivaljakon Jagger-Richard käsialaa.  Minulle se oli ensimmäinen tiedostettu kokemus jostakin mystisestä, jostakin koukuttavasta riffistä.  Biiseistä, joissa sellainen on, yleensä muodostuu pisimpään kestäviä hittejä, joita haluaa kuunnella kerta toisensa jälkeen.  Koukuttava riffi on se, jonka jokainen biisintekijä toivoisi keksivänsä.  Vain harvat siinä onnistuvat.

Rockin ja R&B alalta tällaisia suuria riffejä löytyy aina silloin tällöin.  Itselle tulee päällimmäisinä mieleen Howlin' Wolfin kappale Smokestack Lighting, Cream yhtyeen Sunshine Of Your Love, sekä vähän myöhemmältä ajalta Dire Straits yhtyeen Money For Nothing.  Kappaleet rakentuvat suggeroivan riffin päälle.  Riffi jankkaa ja jankkaa, jääden pitkäksi aikaa päähän soimaan.

Muunkin musiikin parista löytyy aivan vastaavia koukuttavia riffejä. Jazzin puolella varsinkin big bandien soittamassa swing-musiikissa on usein raivokasta riffiä toistavia puhallinsektioita.  Klassisessa musiikissa riffejä (kutsutaan myös ostinatoksi) löytyy vaikkapa Maurice Ravelin Bolerossa

Olen miettinyt, että ovatko nämä koukuttavat riffit ainoastaan musiikille ominainen ilmiö?  Miten kirjallisuus tai kuvataide.  Tai elokuvat ja tv-sarjat.  No tuskin sentään samalla tavalla riffejä kuin musiikissa, mutta ehkä sielläkin on jotakin vastaavaa.  Ajatelkaapa vaikka jotakin dekkarisarjaa, eikö siitä muodostu sarja joka koukuttaa juuri jonkun toistuvan idean, teeman ansiosta. Murhan ratkaisutapa, päähenkilön jokin outo tapa tai päähänpinttymä, joka toistuu variaatioina kirjasta (tv-sarjasta) toiseen.  Tai kuvataiteessa tietynlainen lähestymistapa aiheeseen.  Lähestymistapa säilyy vaikka aihe vaihtuisi (kaksi hyvin erilaista esimerkkiä: Pablo Picasso, Juhani Palmu). Entäpä sitten elokuva Päivä murmelina, jossa päähenkilö Bill Murray herää kerta toisensa perään samaan aamuun Punxsutawneyhyn pikkukaupungissa.  Tai episodielokuvat, joissa jokin sama hetki toistuu ja sitoo tarinat ja tapahtumat yhteen, kuten eräässä ruotsalaisessa elokuvassa (jonka nimeä en nyt millään muista) harvinainen haloilmiö, jossa aurinko näkyi kahtena.

En tiedä.  Minusta kaikilla taiteen aloilla taiteilija pyrkii luomaan oman erityisen, muista poikkeavan muodon teoksilleen.  Muodon (leiman?), joka kerta toisensa jälkeen saa yleisönsä kiinnostumaan ja palaamaan teosten pariin. Koukuttamaan, kuten musiikissa parin tahdin mittainen riffi, jonka ympärille teos rakentuu.

Kaukaa lähdettiin ja lähelle päädyttiin.  Asioita, joita ei aina tule sen kummemmin miettineeksi, eikä varmaan tarvitsekaan.  Kuitenkin kaikki tuo musiikki ja muu taide ympäröi meitä joka puolelta ja kaiken aikaa. Joskus on ihan kiintoisaa koettaa etsiä sitä yhteistä tekijää, jotakin pientä juttua, vaikkapa riffiä, joka saa kiinnostumaan mitä erilaisimmista taideteoksista.  Jotakin, mikä tekee niistä mielenkiintoisia, mikä karheuttaa kosketuspintaa.  Silläkin uhalla, että menee metsään, kuten varmaan tässäkin taas.


                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Millaisista asioista meidät muistetaan




Myhkylän Jaska


  Tapasin Jaskan ensimmäisen kerran loppuvuodesta -82, kotonaan Myhkylässä.  Hän piti pientä perikunnan mökkiä perheensä kotina.  Mökin ovet olivat aina avoinna muille veljille ja siskoille perheineen, siis myös minulle.  Jaska oli kansan mies, elämän koulua käynyt, omapäinen mutta hyväntahtoinen, työn perässä kiertänyt ja nyt tuonut perheensä perikunnan mökkiä asustamaan.  Perheeseen kuului vaimo ja muutaman kuukauden ikäinen tyttö.  Töitä Jaskalla toisinaan löytyi, toisinaan taas piti elää päivärahalla.  Elämänasenne oli silti aina kohdallaan: kyllä tässä pärjätään.

Meni monta vuotta niin, että vierailimme Jaskan luona kesäisin useana viikonloppuna.  Matkaan päästiin perjantaisin töiden jälkeen, ajettiin halki suvisen Suomen ja virittäydyttiin tulevaan viikonloppuun.  Puolenyön aikoihin oltiin perillä, Jaska istui odottelemassa pihalla.  Avattiin viinipullo tai parikin, istuskeltiin, kuunneltiin kesäyötä ja pohdittiin kylän ja maailman tapahtumia.  Kylän tapahtumista tärkeimpiä oli muistella edellisen tapaamisen jälkeen maallisen taivalluksensa päättäneitä tuttuja, ukkoja ja akkoja.  Maailman asioita pohdittaessa meitä useimmiten ihmetytti, että miksi ihmiset ei osaa elää sovussa, turhista riitelevät ja sotivat.  Ottaisivat oppia meistä, lukemattomat kerrat nokat vastakkain turistu, eikä minkäänlaista toraa!  Näin me Jaskan kanssa tuumailtiin.

Lauantaihin kuului aina ehdottomasti muikkujen haku torilta heti aamusta. Joskus kävi niin, että muikkua ei ollut saatavana.  Silloin piti tyytyä loheen tai kirjoloheen (Kekkosen keksimä nimi sateenkaariraudulle), jota pari kertaa haettiin melkoisen matkan takaa, Viinijärvellä olevasta lohialtaasta.  Ainoa kysymykseen tuleva muikkujen valmistustapa oli savustus.  Siitä kehittyikin varsinainen taiteenlaji kaikkine asiaan kuuluvine rituaaleineen.  Niinpä varsin pian nimesimme kyseisen tapahtuman ”Myhkylän Muikku ja Kossu -festivaaliksi” ja Jaskan itseoikeutetuksi festivaali-isännäksi.

Joskus kesäisiä viikonloppuja vietettiin telttamajoituksessa Pitkässälahdessa, läheisen kirkasvetisen Juojärven rannalla.  Ne tilaisuudet saivat nimekseen ”Juojärvi juo ja laulaa -festivaali”.  Nimi kuvasti hyvin tilaisuuksien luonnetta.  Tosin pitkät keskustelut yöttömässä yössä aamun tunteina kuuluivat aina myös ohjelmaan.

Talvisinkin vietimme monta viikonloppua yhdessä.  Erityisesti mieleen on jäänyt joulu 1989.  Silloin jännitimme joulutunnelman keskellä Romanian yksinvaltiaan Ceausescun viimeisiä hetkiä.  Ei mikään joulun teemaan kuuluva tapahtuma, mutta emme antaneet sen pilata jouluista tunnelmaa.  Päinvastoin, taisimmepa jopa nostaa maljan romanian kansalle.  Jaska kaivoi huuliharppunsa kaapista, lauloimme joululauluja ja myöhemmin, tuttuun tapaan,  repertuaarin ilmaantui myös Jaskan suosikit, Pauli Räsäsen Kotkan ruusu sekä Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa, sekä tietysti klassikko Elämää juoksuhaudoissa.  Mutta joulumieli oli kuitenkin.

Jaska oli ollut sotalapsena Ruotsissa, mutta ei sen jälkeen kertaakaan.  Niinpä otimme tehtäväksemme viedä Jaska perheineen Ruotsiin siskon luo kyläilemään.  Matka oli selvästikin monella tapaa mieluinen kokemus.  Olihan Jaska kuullut paljonkin elämästä ja tavoista lahden takana, mutta nyt hän pääsi omin silmin näkemään, millaista se on.  Hämmästeltävää riitti, mutta toisaalta jotkut asiat tiputettiin myös omille paikoilleen.  Kuten eräällä taukopaikalla Kapellskärin jälkeen.  Jaska katseli auton vieressä kasvavia puita, ja tokaisi: ”eipä nuo petäjätkään ole sen kummempia kuin meillä”.  Että turhat luulot pois ruotsalaisilta heti kättelyssä!

Vuosia kului, ja Jaskan osaksi tuli sairastua Alzheimerin tautiin.  Tuntui pahalta ja olo oli hyvin avuton kun näki, miten tuttu Jaska alkoi lipua jonnekin tavoittamattomaan.  Keskusteluissa hän alkoi yhä enempi vaan istua hiljaa, poissaolevan näköisenä, omissa oloissaan.  Jos häneltä ihan suoraan, nimeltä mainiten, kysyi jotakin, meni hän hämilleen, mutta tutun oloinen hymy ilmaantui kuitenkin kasvoille.  Jaska oli jo jättänyt tämän meidän maailmamme, ja eli omassa, meille saavuttamattomassa maailmassaaan. 

Nyt hän on jo päässyt haudan lepoon.  Toivottavasti siellä jossakin voi paistaa muikkuja ja soittaa huuliharppua.  Hautajaisiin liittyi eräs pieni episodi, joita kaikki eivät edes huomanneet.  Se sopii hyvin näihin hautajaisiin, olihan kysymys Jaskasta.  Se pieni tyttö, joka syntyi silloin vuonna -82, kun ensimmäistä kertaa tapasin Jaskan, oli ehtinyt kasvaa jo aikuisen ikään.  Kun Jaskan arkku oli laskettu hautaan, kävi tämä hänen silmäteränsä livauttamassa Jaskan rakkaan huuliharpun mukaan matkalle ikuisuuteen.  Jaska ja huuliharppu olivat olleet viimeisinä vuosina erottamattomat: kun keskustelu ei enää oikein sujunut, aina löytyi soitontynkää, oli tilanne mikä hyvänsä.

Jaskaa on ollut ikävä, mutta pienenä loppukevennyksenä (jonka Jaska hyväksyisi) voin kertoa opetuksen, jonka hautajaisista sain.  Melko pian hautajaisten jälkeen myin rumpusettini pois: pelkäsin että kun minun aikani koittaa, tyttäreni käy rojauttamassa rumpusetin minun arkulleni avoimeen hautaan.  Se ei olisi yhtä tyylikästä kuin Jaska ja huuliharppu.





                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Perhana! Kuvia Helsingistä 3

Baanalla 27.5


 Baana on kevyenliikenteen laatuväylä Länsilinkistä Kansalaistorille. Baana on rakennettu entiseen junaradan kuiluun, ja se avattiin Helsinki-päivänä 12.6.2012. Baanan pituus on 1,3 kilometriä, sen ajamiseen polkupyöröllä kuluu aikaa 4,5 minuuttia! 



Teemme matkan Baanalla keskustan suuntaan:





  
  Baanan alkupää on Länsilinkki. Tässä yhdistyvät Lauttasaari-Ruoholahti suunnasta tulevien reitit Jätkäsaaresta ja Hietalahdenrannan suunnasta tuleviin.



 
   
  Baanalla on selkeästi erotettu omat kaistat pyöräilijöille sekä jalankulkijoille. Pyöräilijöiden kaista on lisäksi jaettu keskiviivalla kaksisuuntaiseksi.



 

  
  Tarkoitus on, että Baanalla tapahtuu monenlaisia asioita. Siellä voi vaikkapa pelata, kuten tässä, mm. pingistä, petankkia ja koripalloa.



 
  
  Skeittaajat ovat myös löytäneet paikan. Soveliaista kelloajoista melko äänekkääseen harrastukseen oli aluksi pientä sovittamista aivan naapurustossa olevien kerrostaloasukkaiden kanssa. Tiettävästi yhteisymmärrys on löytynyt. Katsokaa, miten taide istuu kallioseinään! Upeaa!



 

  Vasemmalla puolella korkeuksissa seisoo Marian sairaalalle kuuluvia rakennuksia, taustalla Lapinlahdenkadun silta.



 

  Tältä rampilta noustaan Runeberginkadulle. Ennen siltaa, vasemmassa reunassa on laskuri ja näyttätaulu, joka kertoo paikan ohittaneiden pyöräilijöiden määrän reaaliajassa tänään, eilen sekä tänävuonna.



 

  Tämä on Baanan ankeimman näköinen osuus. Kuljetaan Fredrikinkadun, Jaakonkadun, Antinkadun ja Olavinkadun alitse. Graffititaide elävöittäisi!



 
   
  Ennen Mannerheimintien alitusta ohitetaan Eduskuntatalon lisärakennus, Pikkuparlamentti puistoineen. Vihreä rinne ja lasinen rakennus lupailevat jo tunnelin päättymistä.




 
   
  Näitä rappuja kelpaa kansanedustjiemmekin nousta työpaikalleen.
Baanan varrelle on istutettu lähes 180 puuta, 4000 pensasta, köynnöksiä ja perennoja.




  Mannerheimintien alituksen jälkeen saavumme aamun rauhaisalle ja sumuiselle Kansalaistorille. Usva pehmentää maiseman ja antaa tutuille rakennuksille hivenen salaperäisyyttä. Nykytaiteen museo Kiasma valmistui toukokuussa 1998.




  Kansalaistori sai nykyisen ilmeensä ja luonteensa Musiikkitalon valmistuttua elokuussa 2011. Musiikkitalon päätoimijat ovat Helsingin kaupunginorkesteri, Radion sinfoniaorkesteri ja Sibelius-Akatemia. Musiikkitarjonta kattaa koko kirjon klassisesta jazziin ja kansanmusiikkiin, koko kansalle jotakin!







  Kansalaistoria reunustavilla rakennuksilla on julkisivuja hallitsevana materiaalina lasi. Tässä Sanomatalossakin lasi antaa rakennukselle tyylikkyyttä, mutta myös kuvastaa avoimmuutta, tiedon avoimmuutta.
                                








  Reijo Hukkasen veistos Laulupuut on toteemi kaikille Musiikkitaloon tuleville ja sen ohitse kulkeville. Melkein 13 metriä korkeassa, 6 metriä leveässä ja 9 metriä syvässä veistoksessa on yhdistetty sekä alumiinia että terästä.
Teoksen idea sai alkunsa, kun Hukkanen kotiin tullessaan näki New Yorkin -matkaltaan vuonna 1991 tuomansa matkamuistovalaan pystyasennossa. Seisovassa asennossa oleva kala sävähdytti taiteilijaa, joka oli jo työstänyt ahkerasti veistosideaansa. Näin Hukkanen keksi teoksensa perusmuodon, jota hän alkoi välittömästi työstää apunaan Aaro Hellaakosken runo Hauen laulu.




                                                     ****************************




  Tältä siis Baana näyttää tänään. Mutta huomenna - siis tulevaisuudessa - se voisi olla paljon enemmänkin. Enemmän elämää, sisältöä, viihtyvyyttä, toimintaa. Uudenlaista kaupunkilaisuutta kaikenikäisille.



Ryhmä arkkitehteja, taiteilijoita, tutkijoita, professoreja, jne. on visioinut mitä Baana tulevaisuudessa voisi olla. On syntynyt urBaanan siemen. Ohessa poimintoja ajatuksista, joilla urBaanaa saatetaan matkalle kohti toteutumista:



"Helsingin kauneimman paikan ---- Paikan, joka tuo ydinkeskustaan sieltä puuttuvat toimet ja ihmiset ---- Paikan valmistaa, hikoilla, hiljentyä, ihailla ja leikkiä ---- Paikan lapsille, vanhuksille, valmistajille, taiteilijoille ja urheilijoille ---- urBaanaksi, siis Helsingin kantakaduksi.



urBaanan synnyttämiseen tarvitaan uudenlainen osallistumisen metodiikka ---- Merkityksellinen osallistuminen rakentuu ihmisten osaamiselle esimerkiksi kahvilayrittäjinä, pyöräilijöinä, skeittaajina, kuvataiteilijoina, pienten lasten vanhempina tai teatteriohjaajina ---- Osallistuminen luo ensimmäiset urBaanalaiset ---- Samaan aikaan helsinkiläinen kaupunkikulttuuri elää kukoistuskauttaan.



urBaana on reaktio vapaa-ajan jatkuvaan kasvuun ---- urBaana on työtehon optimoinnin ja modernismin jälkeinen, totaalisen vapaa-ajan tila ---- Se on itseään luova organismi keskellä kaupunkia ---- Urbaanalla oleilu kertoo elämänhalusta ja porukkaan kuulumisesta.



urBaana kutsuu urbaanit kilvoittelijat takaisin kaupunkiin ---- Roso muuttuu baareiksi, verstaiksi, startupeiksi, kommuuneiksi, pyöräkorjaamoiksi ja kiipeilyseiniksi ---- urBaana on ensimmäinen länsimainen basaari ja 2030-luvun kirjasto ---- urBaana on uuden sukupolven kaupallinen tila ---- urBaanalla oleskelun hinta ei ole neljän euron latte ---- urBaanalla voi vaihtaa, korjata, ostaa ja kuluttaa ---- Mutta tämän lisäksi urBaana paikkana kannustaa omatoimisuuteen ja ottaa luonteekseen aidosti julkisen, ihmisten tilan."



Tarkemmin näihin ajatuksiin ja suunnitelmiin voi tutustua klikkaamalla seuraavaa linkkiä:

http://www.urbaana.fi/files/urBaana_fi.pdf