Ja niin vappu joutui jo taas pohjolaan
Pohjaksi (vappunahan saa olla vähän pohjia) jonkun verran historiaa.
Keltit ja germaanit viettivät aikoinaan kesän alkamisen juhlaa toukokuun alussa. Kelteillä se kulki Beltane-juhlan nimellä. Saksassa vappuyö, valpurinyö, on kuulunut noidille. Sieltä vappu on myös saanut nimensä: 700-luvulla eläneestä Valburg-abbedissasta.
Keskiajalta lähtien vappua on juhlittu nimenomaan 1. toukokuuta, myös Suomessa. Päivä on Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä. Tuo vanha juhlapäivä on ollut vapun juhlinnan perusta Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Virossa ja Latviassa. Useimmat muut maat ovat omaksuneet vapun juhlinnan vasta 1800-luvun lopulla, jolloin työväenliike valitsi sen kansainväliseksi juhlapäiväkseen. Yhdysvalloissa 1.5.1886 järjestetyissä mielenosoituksissa syntyi yhteenottoja virkavallan kanssa, seurauksena kuolleita. Pariisissa 1889 kokoontunut työläisten Toinen Internationaali määräsi näiden uhrien muistoksi kansainvälisen muistopäivän 1.5.1890. Täältä on lähtöisin vapun ja työläisten yhteenliittyminen.
Suomalaisen vapun nykyiseen muotoutumiseen on vaikuttanut useita erilaisia asioita. On tuo vanha Valburgin juhla sekä 1890 Toisen Internationaalin päätös. Mutta paljon on myös vaikuttanut se, että kaupunkien säätyläiset pitivät 1800-luvulla vappua ruotsalaiseen ja eurooppalaiseen tapaan kevätjuhlana. Porvarisperheissä nautittiin simaa, oli ulkoilmakonsertteja ja myös kesäravintolat avasivat ovensa. Tähän säätyläisvappuun sulautui myös ylioppilaiden kevätjuhlaperinne. Ylioppilaiden vappuun kuului runsas syöminen ja juominen. Vapunpäivästä tuli Suomessa työntekijöiden vapaapäivä vuonna 1944, ja virallinen liputuspäivä 1979, suomalaisen työn päivä. Pohjoismaiseen tapaan myös Suomessa vapun juhliminen painottuu aattoon (aivankuin joulun, uudenvuoden ja juhannuksenkin).
Mistä sen tuolla kaupungilla sitten huomaa, että nyt on vappu?
No tietysti valtavasta ihmismassasta ja äänekkäästä juhlinnasta. Keskustan kadut täyttyvät erilaisista kojuista, joissa myydään ilmapalloja, naamareita, serpentiinejä, torvia ja pillejä yms yms. Ylioppilas- ja teekkarilakit on kaivettu esiin, samoin kevätvaatteet. Kotiin on kannettu kassikaupalla simaa, munkkeja, tippaleipiä, nakkeja ja perunasalaattia. Ja tietysti kuohuviiniä. Näillä eväillä juhlivat lapsiperheet ja muut jotka haluavat viettää vappua kotona ystävien kanssa. Ravintoloiden terassit täyttyvät, oli sitten keli mikä hyvänsä. On lupa irrotella, laulaa ja nauraa, puhua vieraiden kanssa, kuvitella olevansa rento eurooppalainen. Aamuyöstä sitten kaduilla roskien seassa tarpoo väsyneitä juhlijoita. Joku etsii tietä kotiin, joku jatkoille, joku ei edes tiedä minne. Taksitolpan jonossa ja nakkikioskilla ärsytyskynnys alkaa olla nollilla, joku saa turpaansa, joku päätyy lasarettiin ja jonkun poliisi korjaa lepäämään.
Sitten vappuaamun ihanassa krapulassa lähdetään työväen vappujuhlaan kansanedustajan puhetta kuulemaan. Tai Ullanlinnanmäelle. Tai jonnekin muualle, kuitenkin brunssille johon kuuluu runsaasti kuohuviiniä. Maljoja kohotellaan, useimmat varmaankin keväälle. Ja edelleen on lupa kuvitella olevansa rento eurooppalainen. Ja hyvä näin. Onhan vapun jälkeen taas 363 päivää aikaa olla se tavallinen suomalainen jässikkä. Mutta sitten tuleekin taas uusi vappu.
Erinomaisen Suurenmoista vappua kaikille - säätyyn, sukupuoleen tai ikään katsomatta!
Tunnelmia Jazzteltasta
Eilen illalla starttasi 27. April Jazz Tapiolassa. Olin kuuntelemassa Gregory Porteria Jazzteltassa. Porter on tämän hetken kuumimpia laulajia yhdistäen jazzia ja soulia tavalla, joka uppoaa kaikenikäiseen yleisöön. Eilen tuntui kuin yleisölle olisi heti avajaistilaisuudessa tarjoiltu sokerit pohjalta - sokerit jotka yleisö söi suoraan Porterin kädestä! Tuo isokokoinen, sympaattinen veijari, tarjosi yleisölle juuri niitä, jo levyiltä tutuiksi tulleita lauluja, joita se oli tullut kuulemaankin. Livenä kaikki vaan on niin eri kokemus kuin levyllä.
Porterilla oli mukanaan huipputason muusikoista koostunut kvartetti. Koko musiikillinen kattaus, mukaanlukien runsaat soolo-osuudet, sai tutut kappaleet hengittämään aivan eri tasolla kuin levyllä (yhtään väheksymättä levytaltioita). Mutta niinhän sen livenä pitääkin! Orkesterissa soiitivat Yosuke Sato (alttosaksofoni), Chip Crawford (piano), Aaron James (basso) sekä Emanuel Harrold (rummut). Itselleni entuudestaan jonkin verran tuttu oli saksofonisti Yosuke Sato. Hänen soittimensa ilmaisuvoima lumosi niin nopeissa kappaleissa kuin herkissä balladeissa. Soolot ryöpsähtelivät kuin häkistään vapautetut linnut, ja ne lensivät korkealle, vapauteen. Sato nousi minun saksofonistilistallani aivan kärjen tuntumaan!
Vankan taustan musiikille loi piano - basso - rummut. Sen varassa Porterin oli helppo antaa balladien hengittää ja rönsyillä. Kaunis, eläytyvä ääni, varma liikkuminen jazzille ominaisessa tulkinnassa ja improvaatiossa. Porter oli kuin kotonaan, oli sitten kysymys hyvin hartaista tulkinnoista tai lähes hurmoksellisista nousuista piiskaamaan laulua sfääreihin jonne vain harvoilla on kyky nousta. Kun iso mies panee taitonsa ja itsensä likoon tällä intensiteetillä, ei se voi olla koskettamatta jopa toista isoa miestä.
Yksi asia tässäkin tilaisuudessa hieman häiritsi, erityisesti pienellä volyymilla esitettyjen laulujen aikana. Se oli se osa yleisöä, joka vietti iltaa teltan reunoilla olevissa baareissa, ja joka oli tullut konserttiin ainoastaan keskustelemaan kaverien kanssa. He eivät olisi varmaankaan kiinnittäneet huomiota vaikka lavalle olisi yllättäen astellut Elvis Presley suoraan ”Gravelandista”. Tasainen puheensorina olisi jatkunut minkään ulkopuolisen häiritsemättä. No, meillä jokaisellahan on omat syymme osallistua kulttuuritapahtumiin.
Kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvä maku illasta jäi ainakin itselleni. Nykyään nuo musiikin raja-aidat kaatuvat ryskyen. Vaikka ei olisikaan mikään jazz-diggari, tämänkaltaisesta musiikista on lupa nauttia. On vaikea sanoa, missä vaikkapa soul tai funk loppuu ja missä jazz alkaa? Ja onko sillä mitään väliä? Nautitaan hyvästä musiikista silloin kun siihen on tilaisuus, ja mielellään livenä!
Lokit
Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat.
Aurinko! Meren läsnäolon tunne.
Eiranrantaa Kaivopuistoon, talvi takana.
Äkkiä tajuntaan leikkaa ääni.
Lokit! Ne ovat täällä taas.
Siivet viipaloivat ilmaa, sirpaloivat taivaan.
Lensivät aiemmista kesistä.
Meri! Varhaisen aamun raukeus.
Hetken olin muualla, keskikesän kalliorannalla.
On ääniä, jotka tuovat mieleen jotakin aiemmasta, paikan, tapahtuman tai tilanteen. Sellaisen jonka olet elänyt joskus, ehkä jo kauan sitten. Johon liittyy jokin voimakas elämys. Minulle lokkien äänet laukaisevat muistumia kauan sitten olleista kesistä. Kesä, meri ja selittämätön kaipaus jonnekin. Kuten somerolainen Unto Mononen asian kiteytti: ’’aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’’ jne. Ensimmäiset muistot kesästä ja lokeista eivät tosin liity mereen. Ne muistot syntyivät jo Somerolla, kesäisellä uimarannalla. Someron saha sijaitsi lähellä uimarantaa ja isot tukkilautat kelluivat siinä ehkä kolmisenkymmentä metriä rannasta. Lokit ja tiirat etsivät ruokaansa tukkilauttojen reunamilla ja välillä lepäilivät tukkien päällä. En osaa sanoa pidimmekö me kersat pulikoidessamme kovempaa huutoa kuin lokit, todennäköisesti kuitenkin.
Järvi vaihtui mereksi sitten myöhemmin, Espoossa asuessa.
Lokit, meri ja varhainen aamu on yhdistelmä, joka minun tajuntaani on syöpynyt muutamasta kesästä nuoruudessa, 60- ja 70-luvuilla. Ensimmäinen oli eräs juhannusta edeltävä viikko saaressa jossakin Porvoon suunnassa. Aamulla heräsi lokkien riemukkaisiin huutoihin ja kiljaisuihin. Aurinko oli jo lämmittänyt hyvän tovin, nukutti vielä, mutta aika oli juuri oikea ongelle lähtöön. Veneessä istuessa katseli välkehtivää merenpintaa, lokkien liitelyä ja lämpenevästä rantakalliosta nousevaa ilman väreilyä. Sellaisen tunnelman olisi suonut jatkuvan.
Sitten vähän myöhemmin olin varusmiespalvelusta suorittamassa Helsingin edustalla Isosaaressa. Kotiutuminen oli toukokuun puolessavälissä, viimeiset viikot olivat mukavan joutilaita. Olin merivalvonnassa, tähystys- ja vartiopaikka oli Rikaman tornissa, korkealla jyrkkien merenrantakallioiden päällä. Heti aamupalan jälkeen otin hyvän kirjan kainaloon ja kapusin johonkin suojaisaan kallionkoloon. Siltä oli hyvät näkymät aurinkoiselle merelle. Mieli pyrki jonnekin ulapan taakse, ja lokit jaksoivat iloita äänekkäästi alkavasta kesästä. Kukaan ei kaivannut, minnekään ei ollut kiire. Kunhan piti huolen että ehti ruokailuun. Muistan, että tällaista onnea kesti pari-kolme viikkoa, sitten oli lähdettävä siviiliin.
Armeija liittyy myös seuraaviin merellisiin muistoihin. Kuuluin siihen ikäluokkaan joka sai kutsun kertausharjoituksiin peräti kolme kertaa. Ja koska olin saanut merivalvontakoulutuksen, oli palveluspaikkana Hanko. Kolmena kesänä sain tehtäväksi perustaa valvonta-aseman Hangon ja Tammisaaren edustalla olevaan saaristoon. Kahtena vuonna se sattui parhaaseen kesäaikaan. Ymmärrettävästi noissa oloissa nukkuminen jäi melko vähille. Oli vartiovuorojen vaihtoa, radioliikennettä, hyttysiä sekä monenlaista muuta mikä häiritsi nukkumista. Niinpä joka aamu, jo varhain, melkeinpä aamuyöllä, istuskelin rantakallioilla. Aina oli myös jokunen muu joka ei osannut nukkua. Siinä sitten istuskeltiin, joskus paistettiin ahvenia, keiteltiin kahvia. Tupakkaa kului ja maailmaa parannettiin. Ja lokkien riemulla ja huumaavalla metelillä ei ollut mitään rajoja!
On se vaan melkoinen yhdistelmä: meri, rantakalliot, aamuaurinko ja lokit. Myönnän toki, että kyllä se ”pahuksen kirkuna” on minuakin toisinaan häirinnyt. Kun tietää, että olisi vielä pari tuntia aikaa nukkua ennen herätyskellon soittoa, mutta lokit pitävät huolen että se ei onnistu. Näin oli Hämeenlinnassa, kun asuttiin aivan keskustassa, ja lokit ja tiirat rakentelivat pesiään jopa kerrostalojen pihoille. Silloin kieltämättä ei kovin auvoisia muistoja mieleen nouse.
Mutta näin eläkkeellä ollessa, kun ei ole mitään vakituista kiirettä. Nyt voi siirtää itsensä ajatuksissaan paikkaan, jossa kaikki on helppoa, kiire on poissa ja nuoruus on ikuisesti säilyvää. Ja lokit jatkavat huutoaan sekä loputonta lentoaan lapsuuden kesistä, vuosikymmenien halki!
Mielikin lämpenee
Viimeisten päivien aikana on kevääntulo saanut lopultakin vauhtia. Kevään voittaessa ja ilmojen lämmetessä tuntuu kuin itsekin olisi taas voittanut jotakin. Tuntee kuuluvansa voittajien joukkoon. Mieli on selvästi valoisampi, optimismi nostaa taas talven jälkeen päätään ja ilmekin on iloisempi. Taas me selvittiin!
Talvi, ja ennenkaikkea talvisen liukkaat kävelyväylät ovat suurta myrkkyä näin seniori-ikään ehtineelle ja jalkaongelmista kärsivälle. Varsinaisia kävelylenkkejä ei voi muutamaan kuukauteen harjoittaa kuin satunnaisesti. Ja silloinkin hyvin matalalla profiililla, joka askelta varoen. Ihanteellista olisi päästä pahimman talven ajaksi Espanjan Aurinkorannikolle. Kuukausi tai mieluummin kaksi etelän lämmössä tekisi hyvää niin kropalle kuin sielulle.
Olen muutamana talvena käynyt sellaisella pikavisiitillä vähän fiilistelemässä millaista se voisi olla. Päättyneenä talvena oltiin kaksi viikkoa Fuengirolassa. Täytyy sanoa että se paikka on kyllä kuin Jumalan luoma vartavasten meille suomalaisille. Talviaikaan siellä on juuri sopivan lämmintä, ei hellettä mutta ei myöskään vilu pääse yllättämään. Iltaisin auringon laskettua takki on kyllä aivan paikallaan. Rantakatua riittää kilometritolkulla. Mikäs siinä on kävellessä kun ei tarvitse pelätä jään liukkautta. Ja jos jostakin syystä haluaa välillä kävellä muualla kuin meren rannassa, niin eikun vaan vuorenrinteillä kulkeville teille. Laskeskeltiin, että päivittäin tuli käveltyä 10 - 20 kilometriä, ihan kohtuullinen määrä. Eikä se siellä tuntunut edes raskaalta. Lähes kaikkia tarpeellisia palveluja saa myös suomenkielellä, sillä Fuengirolassa toimii lukuisia suomalaisia yrittäjiä ja ammatinharjoittajia.
Ymmärrän hyvin näitä suomalaisia ”muuttolintuja” jotka pahimman talven ajaksi suuntaavat Espanjan lämpöön. En tiedä onko se vaan pelkkää kuvittelua, mutta itse ainakin jo tuon kahden viikon jälkeen koin olevani monin tavoin terveemmässä kunnossa kuin ennen matkaa. Niin että kaikkien nuorempien kauhuksi me eläkeläiset keräämme ehkä lisää elinvuosiakin talvisin tuolla etelässä! Sinne vaan Espanjan aurinkoon appelsiinia syömään!
No tuleehan se kevät ja kesä toki tänne Suomeenkin. Ja silloinhan tätä Suomea ei kyllä voita mikään. Tulevana kesänä aion nauttia täysin rinnoin Helsingin rannoista, merestä, kallioista, Kaivopuistosta ja Suomenlinnasta. Näitä olen kaivannut niiden monien vuosien aikana jolloin olin poissa täältä.
Kävin eilen katsastamassa miten merenrannat vapautuvat jäistä Kaivopuistonrannassa. Kyllähän ne jäät sieltä nyt vauhdilla hupenevat, kuten seuraavat kuvat osoittavat. Kuvat on otettu Harakan laiturilta sekä Uunisaaren sillalta. Viimeksi mainitussa paikassa uiskenteli pari joutsenta, joista toinen osoittautui varsinaiseksi linssiluteeksi. Sillalla oli pari muutakin ihmistä katselemassa kevään tuloa, mutta joutsenet uivat päättäväiseksi suoraan minun ja kamerani eteen. Siinä toinen pyörähteli muutaman kerran ympäri, ojenteli kaulaansa ja sitten hetken kuluttua ui vähän kauemmas. Tuli sellainen tunne, että se tosiaan tuli esittelemään kauneuttaan. Raadollisempi syy lienee kuitenkin se, että se ajatteli saavansa jotakin syötävää, ehkä. Kukapa tietää.
Seniorin onnenpäivät
Palaan tähän eläkkeellä olemisen ihanuuteen, jota tuolla FB:n puolella aiemmin jo sivusin. Eläkkeelle jäämiseenhän kasautuu mahdoton määrä odotuksia ja hyviä aikomuksia. Työelämässä ollessa, kun ei jaksa/viitsi/ehdi, on helppo vakuuttaa muille ja ennenkaikkea itselleen, että sitten kun olen eläkkeellä... No sitten kun tuo eläköitymisen hetki on koittanut, tulee se totuuden paikka. Nyt pitäisi täyttää kaikki nuo itselle asettamansa odotukset. Itselleni ainakin tuo saumakohta oli hyvin erilainen kuin mitä olin odottanut. Parikymmentä viimeistä vuotta yrittäjänä, aina työssä ja firmassa kiinni. Lomista ei kannattanut haaveillakaan (levätään sitten eläkkeellä), työviikot enimmäkseen kuusipäiväisiä, joskus seitsemän. Sairastaakaan ei voinut.
Siitä putkesta sitten jäin 2010 huhtikuussa viettämään eläkepäiviä. Ilman töihin lähtöjä ja firman asioiden miettimisiä. Kontrasti on melkoinen, elimistö ja pää eivät meinanneet millään sopeutua joutenoloon. Sellaisesta olotilasta se stressi vasta muodostuukin! Oli siinä tekemistä, kun yritti jankuttaa itselleen: ota rauhallisesti, rentoudu, ei ole enää mitään vakituista kiirettä! Tuohon aikaan asuttiin vielä Hämeenlinnassa vanhassa rintamamiestalossa, jossa oli iso piha. Ensimmäisenä kesänä opettelin istumaan pihalla auringonpaisteessa tekemättä mitään. Syöden appelsiinia ja tutkimalla heinän arvoitusta. Rakentelin huvimajaa, istuttelin pensaita, kukkia, omenapuita ja sen sellaisia. Grillailin kanan rintaa. Ja aina välissä pakotin itseni vaan istuskelemaan ja ihmettelemään. Käytiin Kaustisten Kansanmusiikissa ja jopa vähän matkustelemassa ulkomailla. Tällaisiin juttuihin ei ollut mahdollisuutta yrittäjänä ollessa.
Siitä se sitten vähitellen alkoi uusi elämisen rytmi muodostua. Nyt on kulunut kolmisen vuotta tuosta, ehkä elämäni stressaavimmasta hetkestä. Tämä voi monen mielestä kuulostaa hyvinkin oudolta ja ehkä epäuskottavaltakin. Toisaalta uskon että en ole suinkaan ainoa, jolle eläkkeelle jääminen on ottanut koville. Hyvä puoli on se, että elimistö ja mieli kyllä sopeutuu tähänkin olotilaan, sellainen pikainen evoluutio (tai peräti revoluutio). Nyt alan olla jo ’'kotonani’’ täällä eläkkeellä. Muutos tapahtui oikeastaan sen jälkeen, kun viime vuoden lopulla muutettiin takaisin Helsinkiin. Aikaisemmin pidin eläkkeellä olemista vahvasti ylimainostettuna. Nyt osaan jo nauttia tästä olotilasta. Jos tekemisen puute yllättää, voi vaikka naputella jotakin tänne blogiin!
Tähän loppuun laitan muutaman niistä ’’teeseistä’’, joiden avulla olen itseäni tähän olotilaan piiskannut. Ne samat jotka jo aiemmin olivat FB-sivuillani:
1. Ehtii askarrella ja rakennella kaikkea kivaa mistä jälkipolvet muistavat (’’mitähän sen waarin päässä liikkui kun se tuonkin teki’’).
2. Lepäämisen välissä voi ottaa rennosti aina kun siltä tuntuu.
3. Puutarhaakin voi hoitaa koska se on tärkeää, kuten myös purjehdus (jota en kylläkään harrasta).
4. Ja matkustelu se vasta onkin tärkeää koska siinä näkee ja oppii niin paljon uusia asioita. On sitten enmmän asioita, joita vielä vanhempana voi unohtaa.
5. Sitten kotona voi matkoilla maisteltujen herkkujen innoittamana grillailla wilhelmiä, kabanossia, kiekuraa jne.
6. Tai sitten (useimmiten) voi ihan muuten vain rehellisesti pitkästyä, koska tosiaankin tässä iässä päivät kuluvat hitaasti mutta vuodet nopeasti.
Saima Harmajan runoihin
Voidaanko millään kommunikaatiomuodolla ilmaista asia samanaikaisesti muutamalla sanalla, äärimmäisen tarkasti, ja samalla niin, että jokainen vastaanottaja muodostaa siitä omaan maailmaansa sopivan. Ei siis näin hankalasti, kuin mitä edellinen lause oli muotoiltu. Otsikosta jo voi päätellä, että mielestäni runo täyttää kummatkin tavoitteet. Tai ilmeisesti runo ilmaiseekin juuri jokaisen omaa maailmaa, tarkasti, selkeästi. Runo säätää mielen vastaanottavaksi. Ja toisaalta taas mielentilansa mukaan on helppo valita sopiva runo.
Runoja ja runoilijoita (kuten muutakin taidetta) on aina luokiteltu. On Isänmaallisia runoja ja on poliittisia runoja. On rakkausrunoja, kaihorunoja, pilkkarunoja ja lastenrunoja. Sekä tietysti pöytälaatikkorunoja. Itselleni runo on Runo silloin kun se puhuttelee juuri minua, kun siinä on jotakin ’’särmää’’. Sitä samanlaista särmää jota vaadin musiikiltakin, en vain osaa määritellä mitä se oikeasti on. Se on jonkinlaista tartuntapintaa, jonka ansiosta se takertuu mieleen, hyväilee joitakin nautinnon tuottajia aivoissa, yhteyttää yllättäviä asioita ja näkökulmia.
Kouluaikana tein ensimmäisiä lähestymisyrityksiä runoon. Jotakin jo sieltä jäi mielen sopukoihin. 60-luvulla nuoruusvuosina kulttuurinnälkä, vallankumousromantiikka sekä ennenkokematon kaihontunne veivät vähän syvemmälle tähän uuteen runojen maailmaan. Tuli pakolliset Saarikosket, Sinervot, Viidat ja sitten 70-luvulla Rossit, Saaritsat, Nerudat ja sitä rataa. Se oli kuitenkin enempi sellaista pintapuolista etsimistä, tyyliin ’’mä mistä löytäisin sen laulun....’’.
Samalla vuosikymmenellä olin mukana Koiton Laulu -nuorisokuorossa. Johtajana oli ensimmäisinä vuosina Toni Edelmann, säveltäjä-pianisti. Ohjelmistossa oli useita hänen säveltämiään lauluja, joita oli tehty hyvin erilaisten runoilijoiden teksteihin. Näitä lauluja harjoiteltaessa joutui paneutumaan aivan uudella tavalla teksteihin. Runoja piti pystyä tulkitsemaan, täytyi päästä sisälle tekstiin, kantavaan ajatukseen, tunnetiloihin, runoilijan pään sisälle. Toni osasi olla vaativa, vaikka olikin hyvin mukava mies! Nämä vuodet kuoron kanssa opettivat lähestymään runoja aivan uudella tavalla.
Miksi juuri nyt kirjoitan runoista? No siksi että eilen illalla osallistuin hyvin vaikuttavaan tilaisuuteen! Tänä vuonna tulee Saima Harmajan syntymästä 100 vuotta ja siitä syystä vietetään runoilijan juhlavuotta. Saima Harmaja syntyi 8.5.1913 ja kuoli tuberkuloosiin hyvin nuorena 21.4.1937. Tämän herkän ’’kaihorunoilijan’’ runot jäivät elämään. Juhlavuonna järjestetään useita erilaisia tilaisuuksia, eilen oli Balderin salissa runo-laulukonsertti otsikolla Kuolematon kevät. Runoja sekä otteita Harmajan päiväkirjasta lausui Hellevi Härkönen. Myönnettäköön, että en olisi mennyt tilaisuuteen pelkästään tästä syystä. Mutta, siellä esitettiin myös Seitsemän laulua Saima Harmajan Runoihin. Laulusolistina oli upea Sanna Pietiäinen, ja runot oli säveltänyt Arto Koskinen, joka itse myös säesti Pietiäistä.
Somerolainen säveltäjä, pianisti ja klavikordisti Arto Koskinen on tehnyt pitkän uran musiikin parissa. Alkuvuosina hän työskenteli mm. Rauli Somerjoen, MA. Nummisen sekä Jormas-yhtyeen kanssa. Opiskelu vei sitten Sibelius Akatemian kautta Intiaan useaksi vuodeksi opiskelemaan laulua ja sävellystä. Hänen musiikkinsa on saanut vaikutteita klassisesta länsimaisesta, afroamerikkalaisesta, intialaisesta sekä myös persialaisesta laulumusiikista. Hänen pääteostaan, Fuga Indiana, on esitetty mm Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2003.
Eilisessä tilaisuudessa esitetyt seitsemän laulua olivat minulle aivan uudenlainen, yllätyksellinenkin, lähestyminen Arto Koskisen musiikkiin. En osaa niitä tässä alkaa analysoida sen kummemmin, taitoni ei siihen riitä. Sanon vain, että en ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset. Oman mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Intiasta ja Aasiasta, joka oli selvästi aistittavissa. Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa. Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle, joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit. Illan anti oli vaikuttava!
No tässä olivat nämä minun seitsemän ’’lauluani’’. Runoja aion vastakin lukea ja kuunnella. Mutta jos sitten vielä tarjoutuu tilaisuus eilisen kaltaiseen runon ja musiikin yhteensulautumiseen, niin .... Ei minua sieltä mikään pois pidättele. Muuten, juhlavuoden tilaisuuksia tulee lisää: menkää kuulemaan Saima Harmajan runoja.
