Quiet Time
Vietämme hiljaista viikkoa. Monet meistä eivät varmaankaan huomio koko hiljaista viikkoa eikä pitkäperjantaita sen kummemmin. Mutta he, jotka huomioivat, hiljentyvät jokainen omalla tavallaan, jos katsovat sen tarpeelliseksi. Hiljentymisen, ajatuksilleen tilan antamisen, ei tarvitse olla kristinuskoon liittyvää. Jokainen tekee sen omista lähtökohdistaan, omasta elämäntilanteestaan. Tai vaikkapa ihan vaan vuodenaikaan liittyen: talven koettelemukset ovat takana, kevään ja jokapuolelta tulvivan valon aika on koittanut. Elämä voittaa.
Itse kävin näin pitkäperjantai-iltana Mikael Agricolan kirkossa. Käyn hyvin harvoin kirkossa. Täytyy myöntää, että tällä kertaa koin melkoisen elämyksen. Hyvin koskettavan elämyksen. Ei, se ei johtunut saarnasta eikä muusta kirkkoliturgiasta, koska ne sieltä puuttuivat. Minua, kuten varmaan muitakin paikalla olleita, kosketti musiikki. Hiljaisen viikon musiikki, jota esittivät Juhani ’’Junnu’’ Aaltonen sekä UMO-orkesteri. Tämä, noin tunnin mittainen esitys, oli selvästikin suunniteltu juuri tällaiseen tilaan ja hiljaiseen viikkoon sopivaksi.
UMO pääsi esittämään mahtavaa sointiaan erityisesti Bob Brookmeyerin sävellyksessä Nevermore. Sointi ja poljento oli paikoin hypnoottista, flyygelitorvien pehmeät äänet toistuivat korvia hivelevinä kirkon holveista. Junnu Aaltonen oli parhaimmillaan omassa sävellyksessään Reflections, joka ryöppyili vapaana, ja jossa huilu soi herkän lyyrisenä. Saksofoninsa soinnin rotevuutta Junnu pääsi esittämään päätöskappaleessa, jylhän kauniissa Iro Haarlan Adieux sävellyksessä. Konsertti loihti mieleen juuri sellaista ’’pyhyyttä’’ ja ’’hartautta’’, jota täältä tulin hakemaankin. Ei oikein meinannut uskaltaa hengittää, ettei tunnelma olisi särkynyt.
Konsertin jälkeen niin ajatukset kuin askeleetkin tuntuivat levollisimmilta ja keveämmiltä.
Kaikki tuntui taas niin selkeältä ja kirkkaalta, seesteiseltä. Ja vaikka tunnelma pian taas palaa arkiseksi, on tällaisilla tapahtumilla ja elämyksillä oma selkeä tarkoituksensa. Niiden avulla pystyy jaksottamaan aina niin tavanomaisen samankaltaisia päiviä. Löytämään arjen keskelle niitä ’’sinisiä ajatuksia, jotka ovat kaikkein mukavimpia’’, kuten muuan Havukka-ahon ajattelija sanoi. (Mukavia ajatuksia hänen mielestään olivat myös ’’semmoiset kuin taivas on tulipalopakkasella, ei punainen, eikä keltainen’’.) Itsekin sellaisia ajatuksia aina joskus onnistun tavoittamaan. Ja kyllä ne tuntuvatkin mukavilta.
Viva finlandés y espanol!
Espanjalaiset ovat kohta aivan helisemässä meidän suomalaisten kanssa. ’’Un finlandés otra vez’’ kuuluu Espanjassa jo varmaan yhtä usein, kuin aikanaan Ruotsissa ’’en finne igen’’! Ei enää riitä että me suomalaiset olemme vallanneet Aurinkorannikon, varsinkin Fuengirolan; Costa del Solin alueella asuu vakituisesti noin 15 000 - 20 000 suomalaista.
Eilen illalla tapahtui kruununjalokivien ryöstöön rinnastettava katastrofi. Siis espanjalaisten vinkkelistä. Maailman paras jalkapallojoukkue, Espanjan maajoukkue. Joukkue jolla on kaksi viimeistä Euroopanmestaruutta sekä viimeisin maailmanmestaruus, pelasi tasan 1-1 Suomen maajoukkueen kanssa. Se on varmasti ja ymmärrettävästi nöyryyttävää. Minunkin on vaikea suhtautua tähän: tietysti riemuitsen Suomen puolesta, mutta. Espanjalainen jalkapallo on ollut tekijä joka on viime vuosina palauttanut uskoni jalkapalloon. Sen hienouksiin ja luovuuteen. Taitojalkapalloon. Rakastan espanjalaista jalkapalloa (erityisesti FC Barcelonaa). Mutta että nyt näin!
Jotta nöyryytystä lisättäisiin, pitää meidän suomalaisten valloittaa vielä flamenco! Ja sehän on jo tapahtunutkin. Jo useampia vuosia sitten suomalainen kitaristi Raul Mannola aloitti Espanjan valloituksen. Viime vuosina hän on opettanut Madridilaisessa arvostetussa musiikin oppilaitoksessa flamencon soittoa. Vuonna 2007 Raul Mannolalle myönnettiin espanjalaisessa Niño Ricardo -flamencokitara-kilpailussa parhaan Espanjan ulkopuolelta tulevan kitaristin palkinto. Ja voittokulku jatkuu Madridissa vakituisesti asuvalla kitaristilla.
Ja sitten tämänpäiväisessä Hesarissa oli iso juttu suomalaisesta flamenco-ryhmästä Compania Kaari Martinista. Tämä on 2002 perustettu tanssiryhmä joka tekee koreografi-tanssija Kaari Martinin ja säveltäjä-muusikko Roni Martinin nykyflamencoesityksiä. Nyt tämä ryhmä on kahminut kolme pääpalkintoa arvostetussa flamencokilpailussa Madridissa!!!
On siinä espanjalaisilla ihmettelemistä kun jäyhät miehet ja naiset pohjoisten havumetsien valloittavat Espanjaa pala-palalta, appelsiini appelsiinilta. Suomalaisista löytyy aivan uusia ominaisuuksia. Itselläni ei ole mitään tämänkaltaista fuusioitumista vastaan espanjalaisten kanssa. Viva finlandés y espanol!
Voiko maailmaa muuttaa?
Odottelin päivällä Hakaniemessä ratikkaa. Kallion suunnalta alkoi kajahdella rytmikästä huutoa, iskulauseita. Sieltä marssi letka opiskelijoita, jotka olivat marssimassa Senaatintorille, jossa kerääntyi mielenosoitus opiskelijoiden opintotukeen kaavailtuja muutoksia vastaan. Siinä marssijoita katsellessa alkoi muistella omia marssejaan ja mielenosoituksiaan. Viimeisestä on kulunut jo melkoinen jono vuosia, taisin viimeksi marssia rauhan puolesta joskus 80-luvun alkupuolella.
Ensimmäinen kerta (kuten monessa muussakin asiassa) oli paljon helpompi muistaa. Vuonna 1959 osallistuin Helsingissä pidettyyn TUL:n 40-vuotisjuhlaan. Somerolta osallistui sekä miesten että poikien voimisteluryhmät yhteisnäytökseen pääjuhlassa Stadionilla. Majoituttiin Tehtaankadun kansakoulussa. Pääjuhlaa edelsi marssi, jossa kannettiin TUL:n tunnuksia ja huudettiin joitakin iskulauseita. Se oli se ensimmäinen kerta.
60-luvulla olin sen ikäinen, että kapinointi ja radikaalisuus tuotiin esille lähinnä pukeutumisen, tukankasvattamisen ja musiikin kautta. Vasta armeijan jälkeen, vuoden 68 syksyllä, kun Prahan kevät kukistettiin panssarivaunuin, alkoi kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin herätä. Tuo vuosihan oli ympäri Eurooppaa se hullu kuuma vuosi, jolloin opiskelijat ja työläiset ns. löysivät toisensa, ja osoittivat sen nousemalla barrikadeille. Radiosta oli elokuun puolivälin jälkeen kuunneltu hämmennyksen vallassa raportteja Prahasta. Legendaarinen ylen kirjeenvaihtajamme (jota vaikeasti lausuttavan nimensä johdosta kutsuttiin nimellä ’’Liekö Sähkövalova’’) antoi raporttejaan ankaran sensuurin keskeltä, välillä paikallisia puhelinvaihteen tätejä uhmaten ja kiroilulla pelotellen. Tämä tilanne sai minutkin mukaan Neuvostoliiton vastaiseen mielenosoitukseen suurlähetystön edustalle. Tehtaankadulta sitten siirryttiin ns. Ho Chi Minhin-hölkkää peresidentinlinnan edustalle huutaen ’’Svoboda, ei sloboja’’ sekä ’’Urkki, tee jotain’’.
No sitten kun tulimme 70-luvulle, ei tainnut mennä viikkoakaan ilman, ettei olisi jonkun asian puolesta tai jotakin vastaan marssittu. Maailmankatsomuksetkin kääntyivät ihan eri asentoon, kaikki politisoitui, tuli suuret vasemmiston vappumarssit. Paljon oli maailmassa sitä epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, mikä antoi aiheita marsseille ja mielenosoituksille. Oli Vietnamin sota ja diktatuuri Espanjassa ja Portugalissa. Oli Angolaa, Mosambikia, Persian shaahin vierailua ym. ja sitten Chile.
Chilen vallankaappauksen jälkeisistä päivistä on eräs kokemus, joka on pakko kertoa. Chileläinen Quilapayun-yhtye oli Suomessa vallankaappauksen aikana. Noin viikko kaappauksen jälkeen pidettiin Vanhan juhlasalissa solidaarisuustilaisuus. Sali oli aivan täynnä, samoin eteinen jonne väliovet olivat auki. Itse olin onnistunut pääsemään sisäpuolelle, seinän vierustalle. Seistiin aivan kylki kyljessä. Quilapayn muusikot tulivat kansallisasuissaan lavalle, asettuivat puolikaareen siten, että illan juontaja mahtui heidän eteensä. Juontaja kertoi aluksi lyhyesti uusimmat tiedot Chilestä: pidätykset jatkuivat, ihmisiä katosi, rajat oli suljettu, sotilaat ja panssarit olivat kaikkialla. Tämän jälkeen yksi yhtyeen jäsenistä kertoi, että heistä oli tullut maanpakolaisia: he olivat juuri saaneet tietää, että heillä ei ole menemistä kotimaahansa! Sitten Quilapayn aloitti kaikkien tunteman laulun: El Pueblo Unido Jamas Sera Vencido. Se oli se ’’momentum’’, se suuri hetki. Lattia keinahti, polvet notkahtivat ja ennenkokematon jäätävän kylmä väre kulki selkää pitkin. Pala nousi kurkkuun ja kyneeleet silmiin. Enkä varmasti ollut ainoa. Siihen lauluun ja esitykseen oli latautunut niin valtava tunne, että se ei voinut olla koskettamatta ketään!
80-luvulla poliittinen meno alkoi vähitellen laantua. Viimeiset suuret ponnistukset olivat syksyiset rauhanmarssit, jotka keräsivät monenlaisia ihmisiä yhteen. Oli lapsia, nuorisoa, aikuisia ja vanhuksia. Oli opiskelijoita sekä työntekijöitä eri aloilta. Sitten nekin marssit kuihtuivat ja kuolivat pois.
Meidän ikäluokallemme oli alkanut kertyä vähän enempi elämänkokemusta. Maailmaa ja yhteiskuntaa katseltiin laajempana kokonaisuutena. Kaikki ei ollutkaan niin selvää ja mustavalkoista kuin miltä nuorempana näytti. Alkoi löytyä sävyjä, asioilla tahtoikin aina olla vähintään kaksi eri puolta. Myöhemmin, iän myötä, alkoi sitten konservatiivisuuskin saada jalansijaa. Radikaalisuus, kapinallisuus ja vallankumouksen teko jäi nuoremmille, joille se lankeaakin luonnostaan. Kuten meille aikanaan.
Kyllä, aivan varmasti vieläkin lähtisin marssille, kunhan tavoite olisi sellainen jonka takana voisin 100-prosenttisesti seistä. Ainakin tämä kuuluisa maailmanrauha olisi sellainen, mutta tavoitteena se taitaa olla sen kokoinen, että sitä pitää tavoitella pieninä paloina, rauha kerrallaan. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että ei maailmaa voi muuttaa - vain itseään voi! Mutta jos sen seurauksena maapallon navat liikahtavat, voimme lopultakin onnitella itseämme.
Historiaa ei voi muokata,
toki siitä voi oppia!
Viikonloppuna saatiin TV1:llä päätökseen kaksi tunteita kuohuttanutta sarjaa.
Ne olivat tietenkin Suomi on ruotsalainen sekä kuninkaittemme historiaa. Kun joku ohjelma herättää niin paljon keskustelua kuin tämä kokonaisuus, täytyy sitä pitää erittäin onnistuneena! Itse pitäisin näitä sarjoja kiinnostavina, siis onnistuneina, ilman tuota kohuakin. Monia itsestäänselvyyksiä tuli mietittyä uudelta kantilta. Tarkoitan lähinnä asioiden ja ilmiöiden taustoja, ei ainoastaan asioita sellaisenaan kuin ne tänä päivänä ilmenevät.
Kuten historia-ohjelmassa asia kiteytettiin: ''Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa yli 600 vuoden ajan''. Sitä tosiasiaa ei jälkikäteen voi muuttaa. Ja miksi pitäisikään. Ei me suomalaiset eikä Suomi oltaisi sitä, mitä me nyt olemme, ilman tätä yhteistä historiaa. Jos me olemme tämänpäivän suomalaisuudestamme ylpeitä, tulee meidän olla ylpeitä myös siitä historiasta, joka meistä on tällaisia muokannut. Jos meidän historiamme olisi ollut toisenlainen, me suomalaiset olisimme myös tänään toisenlaisia.
Meidän oikeusjärjestelmämme, hallintomallimme, ja jopa kielemme, ovat kehittyneet aikana jolloin olimme osa Ruotsin valtakuntaa. On vaikea edes kuvitella, millaisia olisimme ja millaisessa yhteiskunnassamme eläisimme, jos Ruotsin sijaan olisimme olleet osa Venäjän valtakuntaa. Itsenäisenä valtakuntana Suomea ei olisi voinut noina vuosisatoina olla, kahden mahtavan valtion välissä se olisi ollut mahdottomuus. Ja vaikka olisimme pystyneetkin olemaankin itsenäisiä, jostakin meidän kuitenkin olisi pitänyt ottaa vaikutteita, etsiä mallia yhteiskuntamme rakenteille. Se että tämä malli tuli meille, osana Ruotsia, muualta Euroopasta, on varmaan parempi, kuin että se olisi tullut Venäjän suunnasta. Reilut sata vuotta Venäjän hallinto-alamaisina osoittaa sen!
Huolimatta yhteisestä historiasta ja kuulumisesta Ruotsin valtakuntaan, olemme me suomalaiset kuitenkin aina kasvattaneet omat suurmiehemme. Niin tieteiden, taiteiden ja kaikkien muidenkin alojen suunnan luojat. Meillä ovat olleet Agricolamme, Runebergimme, Kivemme, Sibeliuksemme, Aaltomme sekä lukuisia muita. Nämä ovat luoneet Suomesta ja suomalaisuudesta sitä, millaisena meidät maailmalla nykyään tunnetaan. Ei meitä siellä ruotsalaisina pidetä, vaikka meillä pitkä yhteinen historia onkin ollut. Ja vaikka Ruotsin vaikutus meillä onkin ollut merkittävä.
Nykyään ihmiset voivat matkustella kaikissa maailman kolkissa. Tietoa välittyy monissa kanavissa ylenpalttisesti. Nyt ei enää tarvitse ottaa mallia eikä ideoita pelkästään lähinaapureista. Vaikka se tietysti edelleenkin on luonnollisinta, koska pohjoismaalaisina olemme monessa suhteessa hyvin samanlaisia. Tänä päivänä otetaan mallia, tuodaan uusia ideoita ja asioita eri puolilta maailmaa. Näin kehitetään yhteiskuntaa monipuolisemmaksi ja toivottavasti myös suvaitsevaisemmaksi, erilaisuutta ymmärtäväisemmäksi. Joskus tietysti meille suomalaisille yritetään väkisin, esimerkiksi kaupallisessa mielessä, iskostaa jotakin aivan meille sopimatonta, kansanluonteeseen kuulumatonta. Melko nopeasti sellaiset ylilyönnit tai muoti-ilmiöt kuitenkin karsiutuvat. Ollaan me kuitenkin sen verran omalaatuisia pohjolan asukkeja, suomalaisia!
Lopuksi vielä urheilusta, eihän sitä sovi ohittaa. Jos vaikkapa jääkiekossa Ruotsi pelaa ketä tahansa vastaan, kannatan tietysti ketä tahansa enkä Ruotsia. Sehän on itsestään selvää, kuten varmaan suurimmalla osalla suomalaisia. (Jalkapallossa saattaisin kannustaa Ruotsia?!) Mutta ei minulla silti ole mitään ruotsalaisia vastaan, ne eivät vaan yksinkertaisesti saisi olla missään meitä parempia.
Ne Hannuhanhet! Enkelt så fan, sano ruottalainen!
Hyvin menee mutta menköön
Viikko sitten lauantaiesseessä Hesarin sivuilla Katri Kallionpää avautui kokemastaan vääryydestä. Suomessa on liikaa miehiä jotka soittavat jazzia! Naisia näkyy klubeilla jammailemassa liian vähän. UMO:n palkkalistoilla ei lainkaan. Ja sitten kun naisia on mukana, ovat he useimmiten laulusolisteja. Suomessa koko ala on ’’sovinistisen ukkomusiikin linnake’’. On se niin väärin!
Mitenköhän tilannetta voisi korjata? Pitäisikö valtion takavarikoida miesten soittimet, että he eivät pääsisi soittamaan sinne, minne naisten pitäisi päästä raivaamaan soittotilaa? Vai pitäisikö määrittää naiskiintiöt joka bändille? Tai pitäisikö musiikkioppilaitosten soitinvalinnoissa kieltää pojilta soittimet, joilla voi soittaa jazzia? En halua uskoa että Katri Kallionpää kuitenkaan ihan sitäkään haluaisi.
Suomalaista jazzia 60-luvun alusta seuranneena on pakko myöntää, että miehiähän ne muusikot tietysti enimmäkseen ovat. Siis ne jotka tuolla klubeilla, festareilla ja studioissa soittavat. Kaikki kunnia heille, että ovat ajoittain kovinkin aliarvostetulla alalla jaksaneet puurtaa. Viedä jazzin ilosanomaa eteenpäin ja saada aina uusia sukupolvia mukaan. En ymmärrä miten siitä voi miehiä syyllistää.
Muusikkoporukka pysyy myös jatkossa miesvaltaisena, elleivät nuoret naiset (tai nuoret tytöt) suuntaudu musiikkiopinnoissaan ja soitinvalinnoissaan toisin kuin takavuosina on ollut tapana. Kun lasta viedään ensimmäistä kertaa musiikkiopistoon, on tapana ollut, että tyttö (lue: tytön vanhemmat) valitsee pianon tai viulun, ehkä hurjimmat jopa huilun. Pojat ottavat kitaran, basson, saksofonin, trumpetin ja rummut. Siinäpä sitä jo onkin pojilla kokoamista vaille valmiita bändejä! Tyttöjen soittimet vievät luonnostaan enempi klassiselle puolelle.
Tämä soitinvalinta-ajattelu on tosin viime vuosina alkanut murtua. Tulostakin
jo näkyy; ei nainen enää ole mikään poikkeuksellinen ilmestys jazz-muusikoiden porukoissa. Bluesin ja rockin soittajista heitä löytyy myös entistä enempi. Ja taso on lähes poikkeuksetta hyvin korkea.
Katri Kallionpään jollakin tapaa vähättelevä viittaus naisiin laulusolisteina myös hämmästyttää. Itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan. Laulusolistihan yhtyeessä on usein juuri se minkä ympärille kaikki muu rakentuu. Vähintään kuitenkin tasavertainen muiden muusikoiden kanssa.
Jos sitten kommentoisin myös tuota ukkoutumista. Mikäli sillä tarkoitettiin, että jazz on meidän vanhojen starojen valtakuntaa, niin eipä olisi voinut pahemmin mennä pieleen! Jazz on muuttunut hyvin monimuotoiseksi, saanut vaikutteita muista musiikin tyylilajeista eri puolilta maailmaa. Sen myötä jazz on löytänyt aivan uusia harrastajia nuorista ikäluokista. Käykääpä vaikka Dalindeon tai Timo Lassyn keikoilla niin huomaatte kyllä. Me vanhat waarit jo vähän ujostellaan mennä tuonne nuorten porukkaan.
Lopuksi vielä tuohon UMO-orkesteriin. Tämänpäiväisessä Hesarissa oli UMO:n vastaus KK:lle. Se että UMOssa ei ole naisia johtuu siitä, että jostakin syystä sinne ei ole naisia hakenut. Vuoden 2012 koesoitossa sijaismuusikoille oli hakijana ainoastaan yksi nainen, joka myös tuli valituksi freelanceriksi soittotaidon perusteella. Freelancereissa soittaa myös muita naisia, ja naisia vierailee laulusolisteina UMO:ssa jatkuvasti.
Itselleni yksi mieleenpainuvia, ensimmäisiä suomalaiseen jazziin tutustumistilaisuuksia, oli joskus vuonna -63. Helsingin Työväenopiston juhlasalissa soitti Esa Pethmanin yhtye. Laulusolistina esiintyi silloin vielä melko tuntematon Carola Standertskjöld. Arvatkaa kuka valloitti minun sydämeni! Ainakaan sen jälkeen ei ole koskaan tullut mieleen vähätellä laulusolisteja.
ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 2)
Espooseen muutin kesäkuun alussa koulun päättymisen jälkeen. Majoituin syksyyn saakka saunakamariin. Sauna ja kamari olivat aivan erillään muusta rakennuksesta, joten siellä oli aivan oma yksityisyytensä. Kävin kesätöissä, jotta sain rahaa omiin tarkoituksiini. Raha kului siihen, että käytännössä joka ilta kävin Helsingissä. Siellä imin itseeni Helsingin ilmapiiriä, tutustuin paikkoihin, kuljin katuja ja nautin täysin rinnoin keskikaupungin sykkeestä, merenrantojen omituisesta kaipuuntunteesta.
Sinä kesänä esitettiin elokuvateattereissa (ties monettako kymmenettä viikkoa) West Side Storya. Elokuva tuli katsotuksi varmaan kymmenen kertaa, eräänä iltana jopa kaksi kertaa peräkkäin! Se oli aivan uskomaton. Millainen suurkaupungin katujen ja slummien sinfonia. Millainen musiikki, rytmit ja tanssit. Millainen traagisesti päättyvä rakkaustarina. Tämä elokuva oli jälleen yksi kokemus, joka jätti pysyvän jäljen!
Lauantai iltaisin kävin useasti Linnanmäellä. Suurimman osan ajasta vietin siellä olevassa tanssipaikassa, Rondossa. En suinkaan tanssimassa, vaan kuuntelemassa, katse ja korvat suunnattuina lavalle. Siellä soitti Ronnie Kranckin orkesteri, tunnuskappaleena Al Hirtin Java. Soittajia en vielä silloin tunnistanut, mutta taidoillaan orkesteri lumosi perusteellisesti. Vasta jonkun verran myöhemmin selvisi, keitä sen riveissä soitti: Jörgen Petersen, Erkki Karjalainen, Olli Mäkelä, Ronnie Kranck, Pentti Lasanen ja Per Wallenius! Siellä katsellessa ja kuunnellessa kypsyi päätös, haave: noin minäkin haluan soittaa.
Muusikkoa minusta ei tullut, vaikka muutamissa porukoissa olenkin soittanut. Se on antanut paljon, köyhempää olisi elämäni ollut ilman saksofonia, kitaraa ja rumpuja. Musiikinteorian alkeiden opiskelu on useasti ollut suuri apu musiikin erilaisilla poluilla harhaillessa.
Kaikki nämä kokemukset ja tuntemukset, jollakin hassulla tavalla, ikään kuin yhdistyivät eräänä elokuisen iltana. Sen ensimmäisen kesän elokuussa, kun illat pimenivät. Kävelin Tuomarilassa, kotini lähellä, pientä suoraa tietä. Tie kulki korkealla mäen päällä, siellä oli harvakseltaan katulyhtyjä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Ennen kävelylle lähtöä olin saunakamarissani kuunnellut Wes Montgomeryn kitarointia. Olo oli tyyni ja rauhaisa kuten iltakin. Elämän palikat paikoillaan, matkalla tulevaan. Tajusin, että tällainen tunne pitää säilyttää ja tavoittaa vielä vanhanakin. Mennä eteenpäin, aistia asioita, oppia uutta ja muistaa tämä ilta ja tunne. Säilyttää svengi! Siinä haavetta kerrakseen.
Vuosien varrella nämä asiat ovat monesti unohtuneet. Mutta sitten mieleen on jostakin noussut taas joku näistä muistoista. Ja sieltä se sama tunne jälleen on löytynyt. Taas on jaksanut. Taas kaikki on ollut mahdollista. Nuoren miehen haaveille on annettava niille kuuluva arvo, vanhanakin.
ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 1)
Eletyt vuodet muokkaavat meitä, tahdoimmepa tai emme. Uskon, että eniten meidän persoonaamme, meidän maailmankuvaamme (siis siihen millaisena juuri me maailman näemme) vaikuttavat kuitenkin asiat nuoruudestamme. Ajasta, jolloin aktiivisesti, välillä suorastaan intohimoisesti, tarkkailimme ja imimme itseemme asioita, ilmiöitä, koko ympäristöä. Ajasta, jolloin meillä oli ihanteita ja esikuvia. Ajasta, jolloin arki ei vielä täyttänyt sitäkin aikaa, joka tulisi käyttää haaveiluun. Niin juuri, haaveiluun, tunnetilojen luomiseen. Ne kantaisivat eteenpäin vaikeinakin hetkinä. Ilman haaveita toki voi olla tavoitteita, kuten isompi asunto, nopeampi auto ja muuta arkista, kaikkea sitä, mitä ahkeralla työnteolla on saavutettavissa. Mutta ilman haaveita tämä kaikki olisi todella tylsää!
Omassa nuoruudessani muistan tämän haaveilun ja tunnetilojen luomisen vaiheen sijoittuneen jonnekin 14 - 18 vuoden paikkeille, siis 60-luvun alkuun. Silloin tapahtui tapahtui maailmankuvani rakentumisen kannalta merkittäviä asioita. Se alkoi Somerolla kouluaikana. Siellä löysin ensiksikin kirjallisuuden ja kirjat, joita sitten tuli ahmimalla luettua. Tajusin että asioita voi tutkailla monin eri tavoin, ei ole vain yhtä tapaa. Niitä voi myös ilmaista lukuisin muodoin, vaikkapa runoina! Tietysti tähän runojen löytämisen riemuun sisältyi myös hilpeyttä. Eihän 14-vuotias aivan vakavasti voi suhtautua Pentti Saarikoskeen tai P. Mustapäähän. Mutta alkunsa sai se, mikä avautui paremmin vasta muutaman vuoden kuluttua.
Somerolla myös avautui musiikkiin aivan uusi näkökulma: jazz ja blues. Siinä oli jotakin hyvin kiehtovaa, jopa salaperäistä (ei nyt sentään syntistä). Oli vaikkapa Art Blakey and The Jazz Messengers! Musiikki svengasi, soundi jotakin aivan uutta, ja soittajat aivan erilaisesta kulttuurista ja maailmasta. Ja vielä noin upeita nimiä bändeillä! Someron kaupoista löytyi tuohon aikaan tasan kaksi LP-muotoista jazz-levyä. Toinen oli Count Basien LP Atomic (mikä kansi!). Sen osti kaverini, jonka kotoa löytyi toki useampiakin alan levyjä. Toinen oli Benny Goodmanin swing-orkesterin. Levyn nimeä en muista, mutta siinä oli mm. Bach Goes to Town sekä One O’Clock Jump. Siitä tuli minun ensimmäinen ihan ikioma levyni.
Samoihin aikoihin Helsingissä järjestettiin se paljon huomiota saanut Maailman Nuorison Festivaali. Meitä lähti Somerolta bussilastillinen porukkaa päätöstilaisuuteen, joka järjestettiin Kaivopuistossa. Lämmin, hämärtyvä elokuun ilta. Yleisöä kalliot ja tienvarret täynnään. Ja sitten se iloisten, lähes riehakkaiden festivaaliosallistujien kulkue alkoi lipua ohi! Oli eri värisiä ihmisiä eri puolilta maailmaa. Oli värikkäitä pukuja. Oli karnevaalimusiikkia. Ei tällaista Somerolla ole nähty! Omituinen tunne täytti mielen, kun lähempänä keskiyötä seisoin korkealla kalliolla ja katselin ilotulitusta sekä taustalla avautuvaa merta. Miten hieno ja ihmeellinen paikka tämä maailma on. Ja se on kaikkien meidän yhteinen. Voiko parempaa johdantoa monikansallisuuteen löytyä Someron pojalle!
Ja sitten, melkein kuudentoista ikäisenä, muutin Espooseen.
siinäpä pulma suuri
Eilen kävin kokeilemassa, josko parkkipaikalla lumihangessa oleva auto (ei tuo kuvassa oleva) käynnistyisi ja liikahtaisi. Ja kyllähän se vielä. Edellisestä kerrasta oli 51 päivää. Silloin ajoimme sillä lentokentältä, jossa se puolestaan oli seissyt parkissa 2 viikkoa. Tästä on helppo todeta, että kovin suurta käyttötarvetta oman auton käytölle Helsingissä ei todellakaan ole. Vai onko lainkaan?
Kysymys ei ole suinkaan siitä, että eläkeläisellähän on aikaa liikkua julkisillakin. Vaimo käy päivittäin töissä, eikä ainakaan toistaiseksi ole tarvinnut omaa autoa. Itse asiassa Helsingissä on julkinen liikenne aivan kiitettävää tasoa. Nykyään kun on vielä lisäksi nuo oivat apuvälineet puhelimissa aikataulujen ja linjojen optimoimiseen. Edelliseen asuinpaikkaani verrattuna myös hinnat ovat huomattavan edullisia. Hintojen edullisuus vain painottuu kun vertaa käytössä olevia liikenneverkkojen kattavuutta.
Olen hyvin tyytyväinen siitä, että kaupungilla voi liikkua julkisilla, eikä tarvitse kuluttaa aikaa ja energiaa parkkipaikkojen etsimiseen. Eikä tarvitse laittaa rahaa mittariin asioinnin ajaksi. Ruuhka-aikoina suurena apuna ovat myös julkisen liikenteen omat kaistat, jotka useimmiten nopeuttavat selvästi verrattuna omalla autolla ajeluun.
Jos sitten katsoo taloyhtiön parkkipaikkojen hintoja, asettuu oman auton pitäminen entistä kyseenalaisempaan valoon. Meidän yhtiössä hallipaikan hinta on 140,- ja ulkopaikan 60,- kuukaudessa. Ne ovat hintoja jotka käyvät ainakin meikäläisen kukkarolle. Keskustan alueelta kuuleman mukaan löytyy kalliimpiakin paikkoja. Mutta toisaalta hyväksyn kyllä sen linjauksen, joka täällä Jätkäsaaressa on otettu selkeästi jo suunnitteluvaiheessa käyttöön: yksityisautoton alue. Hinnoittelulla ja pysäköintipaikkojen vähyydellä ohjataan vahvasti karttamaan omia autoja. Ja julkinen liikenne toimii, tulevaisuudessa alueen valmistuessa entistä paremmin.
Vielä parikymmentä vuotta sitten olin ehdottomasti sitä mieltä, että autollahan pitää päästä paikkaan kuin paikkaan. Julkiset kulkuneuvot ovat niitä varten joilla omiin autoihin ei ole varaa! Jos haluttuun paikkaan pääsi yhtä helpolla julkisella kuin omalla, valitsin sen enempää miettimättä aina oman auton. Tosin tuo julkinen puoli on kyllä tietysti vuosien myötä myös kehittynyt, ja parempaan suuntaan. Mutta nyt on vakavasti harkinnassa luopua kokonaan omasta autosta. Katsotaan nyt vielä ensi kesänä paljonko sillä on käyttöä - vai onko lainkaan.
Ei kai minusta vaan ole tulossa cityvihreä?
Yksi huomio keskustelusta pyöräilijöistä ja jalankulkijoista. Hämeenlinnassa oli suuri ongelma se, että suurin osa pyöräilijöistä ajeli jalkakäytävillä. Helsingissä tuntuu oleva suurempi ongelma jalankulkijoiden liikuskelu pyöräilijöiden kaistoilla! Molempi pahempi.
Välitilan loppu
Paikasta toiseen siirtymisen aikana ollaan välitilassa. Tämä kahden eri elämänvaiheen välitila kesti seitsemän kuukautta. Seitsemän kuukautta, jotka tuntuivat loputtoman pitkiltä. Elämä oli pakattu pahvilaatikoihin, joita oli kymmeniä eri huoneissa, ja jotka odottivat marraskuuta. Oli kuin osa itsestä olisi ollut tavaroiden mukana laatikoissa. Puolittaisena ei osannut oikein elääkään. Oli vaan kulutettava aikaa.
Suuri osa vuosien myötä kertyneestä tavarasta oli siis jo ennen muuttoa pantu kiertoon, mikä mitenkin. Nyt suurin osa jäljellä olevasta oli laatikoissa, vain pieni osa käytössä. Koko seitsemän kuukauden ajalta en muista oikeastaan yhtään tavaraa, jota olisin tarvinnut. Siis sellaista, joka oli olemassa, mutta pakattuna laatikkoon. Oliko tuo pahvilaatikkoröykkiö siis aivan turhaa. Jos välitila olisi jatkunut, vaikkapa kaksi vuotta, olisinko silloinkaan tarvinnut mitään laatikoiden sisällöstä?
Sitä nyt ei kuitenkaan päästy kokemaan, hyvä niin. Marraskuun alussa saatiin tuo reaaliomaisuus siirrettyä muuttofirman toimesta Jätkäsaareen. Jätkäsaareen, sataman valoihin, länsisataman valoihin. Syksyinen, hyytävän kylmä meri, sekä tuimasti puhaltava tuuli, tekivät heti selväksi millä ehdoilla täällä eletään. Täällä pitää tottua meren läsnä-oloon. Rankin vuodenaika oli edessä. Lunta, jäätä ja tuulta.
Sisällä oli kuitenkin lämmintä, ja ikkunoista voi katsella meren suuntaan tuulen hulvatonta temmellystä. Pahvilaatikkoröykkiö pieneni päivittäin. Tuttuja ja puoliksi unohtuneita esineitä ilmaantui ryppyisten sanomalehtien sisältä; ai niin, tällainenkin on olemassa! Mihinköhän sen laittaisi?
Vähitellen tavarat löysivät paikkansa. Tuntui kuin oma persoonallisuus olisi siinä samalla rakentunut takaisin samanlaiseksi, mitä se oli ollut ennen pakkaamista. Helmikuussa, Hämeenlinnassa, kauan sitten. Kyllä kai se on pakko sitten myöntää. Tutut esineet tuossa näkyvillä, käyttämättä, pelkällä olemassaolollaan, luovat turvallisuuden tunteen. Tätä kaikkea minä olen. Tästä kaikesta minä muodostun. Tämä on minun henkilökohtaista historiaani. Tästä on hyvä jatkaa.
Nämä ’’Sataman valot’’ -tarinat päättyvät tähän. Asuinympäristön muutos sekä kevään odottelu saavat ajatukset hämmennyksiin. Täytyy koittaa saada niitä järjelliseen muotoon. Paljon mielenkiintoista ja jännittävää on odottamassa.
Avanti!
Elämä pahvilaatikkoon
Kaupat oli tehty, ja talo pitäisi saada tyhjäksi toukokuun alkuun. Väliaikaisen asunnon löytäminen Hämeenlinnasta ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että rintamamiestalon kolmessa kerroksessa oli vuosien mittaan kertynyttä tavaraa, myös varsinaista roinaa. Sitä oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Sellaista tavaraa, jolla ei olisi mitään käyttöä Jätkäsaaressa kerrostalossa, ja joka ei sen puoleen siihen asuntoon mahtuisikaan. Ja sitten vielä kaikki mukaan otettava tavara pitäisi saada mahtumaan väliaikaiseen asuntoon, joka puolestaan oli huomattavasti pienempi kuin se uusi asunto!
Ensiksi piti kerätä autotalliin sellainen tavara, josta täytyi päästä eroon. Sinne kertyi erilaisia remontoimiseen, nikkarointiin ja talon ylläpitoon tarvittavia työkaluja ja tarvikkeita. Sinne kerättiin kaikki pihan- ja puutarhanhoidossa käytettävät työkalut. Seuraavaksi sellaiset huonekalut, joista oli tarkoitus luopua. Lopuksi kaikenlaista sekalaista tavaraa, josta lopultakin täytyy raaskia luopua. Nämä viimeksi mainitut roinat oli se hankalin ryhmä: niitä ei ole vuosikausiin tarvittu, niillä ei olisi varsinaisesti mitään käyttöä, mutta että niistä pitäisi luopua!! Eikä vähäinen ollut senkään tavaran määrä, jota seuraava sukupolvi oli jättänyt vintille säilytettäväksi.
Kun näitä kaikkia arkistojen aarteita yhdessä lajiteltiin muutamana päivänä, alkoi vähitellen muodostua käsitys siitä, mitä tavarakaaokselle tulisi tapahtumaan. Osa kelpasi lapsille ja sukulaisille, huonekaluja myytiin tuttaville sekä huutonetissä. Jotakin vietiin kirpparille. Ja sitten ne tavarat, joille ei enää löytynyt järkevää kierrätystä, toimitettiin sydän kylmänä jätteenkeräykseen.
Loput pitäisi pakata niin, että muuttofirma pystyisi ne siirtämään. Ensin huhtikuussa väliaikaiseen asuntoon Myllymäkeen ja sitten marraskuussa Jätkäsaareen. Suurin osa oli sellaista tavaraa jota ei väliaikaisessa asunnossa tarvita. Niitä varten oli järkevintä ostaa isoja pahvisia muuttolaatikoita, joissa ne voisivat rauhassa odottaa syksyä. Sellaiset astiat ja muut jutut, joita väliaikaisessakin asumisessa tarvitaan, pakattiin muovisiin vuokralaatikoihin. Näitä muuttolaatikkoröykkiöita alkoi sitten nousta jokaisen huoneen nurkkaan. Elämä alkoi olla pakattu pahvilaatikoihin. Kaikki alkoi olla valmista muuttofirmaa varten.
Mökki myyntiin
Alun alkaen oli selvää, että asunnon ostaminen Helsingistä, läheltäkään keskustaa, ei olisi mahdollista hinnan vuoksi. Rintamamiestalon arvo Hämeenlinnassa ei riitä. Hyvältä vaihtoehdolta tuntui asumisoikeusasunto. Siihen myös varsin nopeasti päädyttiin. Meillä kun sattui sopivasti olemaan jo aiemmin hankittu jonotusnumero pääkaupunkiseudulle. Se oli hankittu edellisen, sen suuren laman aikana 90-luvulla. Aikana jolloin kaikki meidänkin perheen taloudessa oli hyvin epävarmaa.
Elettiin vuoden 2011 helmikuuta. Netistä alettiin etsiä mahdollista uutta kotia, asumisoikeusasuntoa. Sieltä löytyi useampiakin vanhoja asuntoja, mutta myös tulossa olevia uusia. Myöhemmin keväällä löytyi Jätkäsaareen suunnitteilla oleva kohde, joka alkoi heti kiinnostaa. Aivan keskustan tuntumassa, ratikka kulkee vierestä ja meri näköetäisyydellä. Siellä joutuisi kylläkin aluksi asumaan keskellä rakennustyömaata, koska koko alue on täysin valmis vasta 2025! Mutta oltaisiinpa lähes ensimmäisten joukossa. Asunnot tulisivat hakuun myöhemmin samana vuonna ja valmistuisivat 2012 lokakuussa.
Nyt alkoi puuduttava odottamisen ja itselleen todistelun aika. Joka päivä piti tarkistaa netistä, joko haku on alkanut, tai josko olisi uusia vielä parempia kohteita tulossa. Päivittäin tuli testattua itseään päätöksen oikeellisuudesta. Sopeutuuko sitä jälleen Helsinkiin. Mitä täällä Hämeenlinnassa ja omakotiasumisessa on sellaista mistä ei voisi luopua. Joka asiassa löytyi aina ne sekä hyvät että huonot puolensa. Ollaanko nyt aivan hulluja!
Hakuaika koitti, päätös tuli joulukuussa: meille oli myönnetty asumisoikeus. Seuraavaksi tuli sitten toteuttaa käytännössä se suurin juttu, joka tähän asumismuodon vaihtamiseen liittyi. Hyvin rakkaaksi käynyt rintamamiestalo piti saada myydyksi.
Loppujen lopuksi kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti ja ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Ennen joulua kävi kolme välitystoimistoa katsastamassa paikat ja jättämässä myyntitarjoukset. Myyntiajaksi he arvioivat noin puolta vuotta, mutta joissakin tapauksissa ajat ovat venyneet kuulemma jopa yli vuoteen! Lähdettiin tapaninpäivänä Sevillaan, jossa viikon ajan mietittiin ja sulateltiin kaikkea mitä oli tapahtumassa. Uudenvuoden yöllä palattiin kotiin ja seuraavana arkipäivänä sovittiin myyntitoimeksiannosta valitun välittäjän kanssa.
Kuntotarkastuksen suorittamisessa ja erilaisissa välittäjän paperihommissa kului noin kolme viikkoa. Ensimmäisestä julkisesta näytöstä kului reilut kolme viikkoa kun kaupasta oli sovittu. Kaupat tehtiin 2.3.2012 - taas oli yksi vaihe elämästä peruuttamattomasti takana.
Mutta onneksi uusi oli edessä!
Päätöksenteon sietämätön keveys
Hämeenlinnassa vuoden 2008 syksyllä sain diagnoosin jalkaongelmistani. Liikkumisen kanssa saattaa tulla ongelmia tulevaisuudessa. Lyheneehän askel toki muutenkin iän myötä. Tilanne kuitenkin pani miettimään. Pitäisikö muuttaa asumismuotoa vähemmän fyysisesti rasittavaksi?
Oltiin vajaa pari vuotta aiemmin hankittu 50-luvun rintamamiestalo. Taloon tehtiin iso remontti, pihaa muokattiin uuteen kuosiin. Oltiin erittäin tyytyväisiä asumiseemme. Tämä oli juuri sellaista mistä olin aina haaveillut!
Talossa asuttiin kolmessa kerroksessa. Rappuja piti ravata päivän mittaan useita kertoja. Pihalla riitti työtä. Osa työstä oli sellaista josta nautti, mutta osa taas sitä pakkopullaa. Jälkimmäiseen kuului kesällä nurmikon leikkuu, syksyllä haravointi ja talvella lumen luonti. Suurin ongelma oli, että nämä työt alkoivat käydä joka vuosi raskaammiksi.
Kerrostaloasuminen oli aina ollut vaihtoehto jonka valitsisi vain, jos muuhun ei ollut mahdollisuutta. Nyt sen asumismuodon helppous verrattuna omakotiasumiseen alkoi vähitellen kiinnostaa. Ja kiinnostus kasvoi. Ei tarvitsisi talvella lumisateella miettiä mihin sen kaiken lumen saa mahtumaan. Myrskyllä ei tarvitsisi pelätä pysyykö peltikatto paikoillaan. Kesällä matkaa suunnitellessa ei tarvitsisi olla huolissaan siitä, että puutarhassa kaikki kuivuu ja kuolee (paitsi rikkaruohot). Olisi mahdollisuus vapaammin, ilman monenlaisia järjestelyjä, liikkua ja matkustella. Kerrostalossa painaisi vaan asunnon oven perässään kiinni! Niin kauan kuin jalat vielä sopuisasti kuljettavat.
Isotkin päätökset on vaan tehtävä kun niiden aika on. Lykkäämällä ne käyvät vaikeammiksi ja saattavat jäädä kokonaan tekemättä. Onneksi meillä oli melkoisesti kokemusta muuttamisesta ja paikkakunnan vaihtamisesta. Loppujen lopuksi päättäminen oli yllättävän helppoa. Enää piti sopia että minne sitä sitten suunnistetaan.
Itse olin karsastanut Helsinkiä silloin kun lapset olivat siinä iässä, että tarvitsivat lääniä missä touhuta. Nyt ei tarvinnut enää murehtia jälkikasvusta, itse asiassa koko katras asui Helsingissä ja muualla pääkaupunkiseudulla. Alkoi muistua mieleen millaisena oli nuorena miehenä kokenut Helsingin. Espoossa asuessa kun enimmän vapaa-ajan vietti pääkaupungin riennoissa. Ja työpaikatkin oli silloin siellä. Niinä vuosina suurin osa ajasta siis kului Helsingissä, joka tietysti 60- ja 70-luvuilla oli monessakin erilainen kuin tänäpäivänä.
Muutaman kerran kävin oikein makustelemassa nykyistä Helsinkiä. Ajelin ratikalla, kävelin katuja ja katselin rantoja. Kävin kauppatorilla kahvilla ja syömässä Eromangan lihapiirakkaa. Kuuntelin lokkeja. Haistelin Kauppahallin hajuja. Kaikki alkoi taas muistua mieleen. Tuntui ihan kotoisalta.
Vaimo oli aina ollut valmis muuttamaan Helsinkiin. Nyt olin minäkin. Ja sitten vaan rattaat pyörimään.
Takaisin Helsinkiin
Blogissani kirjoitan ajatuksista ja kokemuksista eläkkeelle jäämisen ja erityisesti takaisin Helsinkiin muuton jälkeen. Yritän myös ymmärtää miksi suhtautumiseni moniin minulle niin läheisiin asioihin ja ilmiöihin on muuttunut. Johtuuko se siitä että me muutumme vanhetessamme. Vai muuttuuko maailma ympärillämme mutta me emme? Niinpä.
Olen nyt 65v ja viime vuoden marraskuussa muutettiin vaimon kanssa Jätkäsaareen. Elämäni aikana olen asunut lähes 20 eri paikassa. Ehkä sen vuoksi en oikein tunne olevani ’’mistään kotoisin’’. Tämä Helsinkiin muutto oli myös ensimmäinen kerta kun muutin jonnekin takaisin. Miksi näin kävi? Onko tässä Helsingissä jotakin, mikä sen aiheutti? Vai johtuuko se vain elämäntilanteesta?
Tunnen useita ihmisiä jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa paikassa tai ainakin samalla paikkakunnalla. He eivät myös juurikaan matkustele. Elämäänsä he tuntuvat olevan tyytyväisiä.
Mikä heidät saa pysymään paikoillaan. Ovatko juuret niin syvässä ettei niitä saa irti. Onko kaikki niin hyvin että ei tarvitse haluta paremman perään. Vai eivätkö he vain uskalla irrottautua tutuista ympyröistä. Tämä ei ole vähemmässäkään mielessä arvostelua heitä kohtaan - ainoastaan ihmetystä, ja ehkä myös hivenen kunnioitusta. Kunnioitusta siitä että ovat pystyneet luomaan elämäänsä sisällön eivätkä lähteneet etsimään josko se löytyisi muualta!? Tosiasia kuitenkin on, että useimmat meistä ovat joutuneet etsimään leipänsä muualta kuin kotikulmilta. Elämään on sitten tullut sisältöä jos on ollut tullakseen. Asuinpaikasta riippumatta.
Itse olen oikeastaan vain kerran muuttanut työn takia. Muut muutot ovat kyllä olleet elämäntilanteista johtuvia, parempaa elämänlaatua ja -sisältöä tavoittelevia. Lapsena tietysti perheen mukana muuttamista, mutta armeijan jälkeen omien tarpeiden mukaan.
Tuohon varhaisempaan vaiheeseen kuului kolme eri asuinpaikkaa Somerolla sekä muutto Espoon Tuomarilaan kun olin 16 vuotias. Armeijan jälkeen sitten alkoi muuttorumba jonka ainakin toistaiseksi viimeiset säkeet osuivat tuohon viime marraskuulle. Ensin oli Espoossa Matinkylä, Soukka ja Kauklahti. Sitten Vantaalla Tikkurila ja Keravalla Savio. Helsinkiin muutin ensiksi Laajasaloon, sitten Töölön kautta Puistolaan. Nummi-Pusulan Saukkolassa meni peräti 17 vuotta. Hämeenlinnaan muutettiin ensin aivan keskustaan, sitten Ojoisille ja lopuksi Myllymäkeen. Useimmat haluavat eläkepäiviään viettämään maalle mökille tai pikkukaupunkiin, pois ruuhkista ja hälinästä. Me muutettiin Helsinkiin!
Nyt siis ollaan takaisin Helsingissä. Jätkäsaaren asunnon ikkunasta näkee toistaiseksi merelle. Meri näyttää tänään varsin hyytävältä. Tuuli puhaltaa lunta. Aurinko yrittää otetta lumesta ja jäästä.
Tuntuu ihan hyvältä.
