Vuosi 2013 on ollut minulle monin tavoin erilainen. Paluu takaisin Helsinkiin ja uusiin ympyröihin on tuulettanut vintiltä vuosien myötä kertyneitä pölyjä. On pitänyt opetella taas kerran uudenlainen elämän rytmi. On pitänyt katsella asioita jälleen uudelta kantilta. Vanhana se kaikki ei ole käynyt hetkessä. Se on vienyt ja tulee viemään oman aikansa.
Erityisen ilahtunut olen ollut siitä, että vieläkin on elämä tarjonnut useita kokemuksia, jotka ovat saaneet kiinnostumaan ja innostumaan. Musiikin maailma tarjoaa jatkuvasti uutta. Valokuvaamiseen on löytynyt uudenlainen kipinä. Kirjoittaminen ja blogi on vienyt mukanaan aivan uudenlaiseen tapaan katsella asioita ja elämää. Jokapäiväisestä arjestakin on löytynyt pieniä ihmeitä.
Uusien kokemusten ohella on tullut pengottua myös mennyttä maailmaa. Lapsuutta 60 vuoden takaa sekä nuoruusvuosia. Silloin koettuja asioita sekä tehtyjä valintoja sen ajan ympäristössä ja maailmassa. Maailmassa, joka oli hyvin erilainen kuin tänään. Sen aikaisen elämän sekä nykyisen väliltä olen yrittänyt löytää polkuja jotka tänne ovat johtaneet. Se on mielenkiintoista, sillä sieltä löytyy selkeästi merkattuja polkuja mutta myös melkoisten risukoiden läpi rämmittyjä reittejä.
Kuulostaa varmaan kovin sisäänpäin kääntyneeltä elämältä. Ehkä tämä vuosi on ollutkin sellaista omaan sisäiseen maailmaan tutustumista. Menihän tuossa 20 vuoden jakso yrittäjänä palvelutehtävissä. Siinä oli kuunneltava asiakkaita ja keskityttävä heidän tarpeidensa täyttämiseen. Ei siinä ollut aikaa eikä voimia kovin paljoa omia asioita miettiä. Otetaan nyt sitten itsekkäästi vähän takaisin. Kyllä ne tällaisen waarin elämän mutkat on äkkiä oiottu, ei siinä vuosikausia mene. Ei tässä sentään enää itseään etsimään tarvitse lähteä. Ainakaan kovin kaukaa.
Tervetuloa uusi vuosi 2014. Otan sinut uteliaana vastaan. Vaikka elämä kulkeekin tuttuja polkuja, uskon että monta yllätystäkin on vuoden mittaan edessä. Nostan maljan kunniaksesi!
Aaton aatto
Kaupassa totaalinen ruuhka. Ostoskärrysuma seisoo, liikkuminen vaikeaa kun joka suunnasta hyökkää täysiä kärryjä. Vielä joulukukka äidille mukaan.
Isän haudalla Kellokummussa, Espoossa. Täällä vielä tilaa, isä saa nukkua rauhassa. Kynttilät hankala sytyttää tuulessa. Valoa lumettomalle hautausmaalle.
Äitiä katsomassa Tuomarilassa. Kahvit, taatelikakkua ja kuulumiset. Joulu tulee vuosi vuodelta hiljaisemmaksi. Lapset ja lastenlapset ovat kaikki omissa kuvioissaan. Nähdään taas.
Kinkun paistoa kamarapuoli alaspäin. Vastavirrankiiski. Eiköhän tuolla joulun yli selviä. Turhan paljon suklaamaistiaisia. Joululauluja spotifyn tarjoamana, espanjalaisia ja suomalaisia.
Sataa vettä.
Jouluaatto
Aamulla riisipuuroa. Sekahedelmäkiisselin valmistus, joka ainoa joulu. Perinne! Viimeinen jakso Boardwalk Empirestä, siitä ei joulutunnelmaa löydy!
Pojista kaksi jouluaattoa viettämään. Toinen kotiutui Kiinasta joulunajaksi. Tytär Espanjassa, Gaditzissa, jouluterveiset skypen välityksellä. Glögit, sauna ja kinkun tuhoamista. Laatikoita ja lohta. Kahvit, kakut ja kranssit. Tietysti suklaata. Joulun-kylläinen olo. Pojat kotiin taksilla.
Sataa vettä.
Mennyt maailma ja vähän jotain muuta elokuvaa unen tuloa odotellessa. Oi jouluyö!
Joulupäivä
Sataa vettä.
Taas riisipuurolla alkuun. Vähän telkkaria. Minkäköhän kirjan aloittaisi? Vaimon tietokoneella ongelmaa, korjattu. Hyllystä valikoitui Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis.
Päiväkahvi ja kinkkuvoileipää. Kirjan kanssa nojatuolissa.
Ei sada vettä.
Kävelylenkille keskustaan, hiljaista kaupungilla. Ratikalla takaisin. Kirjan pariin. Perunalaatikko uuniin lämpiämään, loput kinkun rippeet pöytään. Alkaa olla jouluruokakiintiö täynnä.
Värttinää ja Tuomas Kyröä, kahvia ja taatelikakkua. Ruokien lisäksi ei oikein muuta jouluun yhdistettävää toimintaa. Onko joulu jo ohi.
Valokuvien pyörittelyä. Twitteriä vähäsen. Digiboxilta muutama tallennettu sarja. Lopuksi Dalindeo M1 studiolla.
Tapaninpäivä
Sataa vettä.
Totuttelua joulun jälkeiseen elämään. Aamusta heti Nuori Montalbano. Olotila alkaa tuntua normaalilta. Blogiin kirjoittamista, oikeastaan valmistelua.
Ei sada vettä.
Ulos pitäisi lähteä, varmaan myös kauppaan. Sitä ennen kuitenkin Tuomas Kyröä.
Kierros kaupungilla, ei kaupassa. Kivenpyörittäjän kylä. Makaronilaatikkoa. Päänsärkyä ja buranaa.
Kolmaskin pojista kylään. Enää yksi näkemättä.
Tuomas Kyröä.
Kuninkaan puhe.
Eiköhän se ole siinä, tällä erää. Alkaa välipäivät(?).
***********************************************
Näin se joulu minulla meni. Ei se enää ole sen kummempaa. Ei sitä enää voi verrata Waldemarin jouluun. Kuitenkin joululla on erityinen asemansa, joulu on minullekin vuoden tärkein juhla. Kun kiireisistä joulunaluspäivistä on selvinnyt, antaa sen vaan mennä omaan verkkaiseen tahtiinsa. On silti myönnettävä, että tässä kohtaa tuntuu aina kuitenkin jollakin lailla helpottavalta.
Lainaanpa tähän loppuun vielä otteen Eeva Kilven Jouluruno 2013:sta. Ihan vaan varmuuden vuoksi, näin hyvissä ajoissa etukäteen, että sitten tiedätte.
”Älkää sotkeko minun ympyröitäni!
Kyllä minä osaan kotiin.
Tunnen polkuni ja lehtoni,
muistan osoitteeni, ovikoodini
ja hätänumeronkin,
ja jotta jättäisitte minut rauhaan
piirrän teille kellotaulun
vaikka silmät ummessa,
tai hei, voisitteko laatia minulle listan
niistä asioista joita saan tehdä
ilman että pidätte minua
vanhuudenhöperönä.”
Waldemar haukkasi varovasti palasen tonttupiparista, piti varoa ettei muruttele pöydälle. Mamma laittoi lautaselle mehulasin viereen vielä palan maustekakkua ja lusikkaleivän, jonka keskeltä pursui punaista vadelmahilloa. Mehu oli lämmintä mustaviinimarjamehua ja hyvää. Waldemar nosti sylistään mehulasin viereen pukin tuomat vesivärit. Niillä hän alkaisi maalata heti huomenna, tai ehkä jo tänään täällä mammalassa. Mamman kissa katseli uunin vieressä maatessaan koko ajan arvioivasti Waldemarin tekemisiä, aivan kuin sillä olisi ollut jotain mielessään.
Jo aikaisemmin iltapäivällä Waldemar oli käynyt kotona joulusaunassa, yhdessä isän, äidin ja pikkuveljen kanssa. Saunan jälkeen oli puettu parhaat vaatteet päälle. Äiti oli laulanut koko ajan joululauluja. Isäkin oli ollut hyväntuulisen ja salaperäisen näköinen. Waldemar oli laittanut päähänsä äidin tekemän punaisen tonttulakin ja suunnitteli pitävänsä sitä koko joulun. Alkoi tuntua jouluiselta, vatsanpohjassa ihan kutitti. Isä ja äiti joivat saunakahvit ja koko porukka syötiin joulutortut. Mutta vain yksi torttu jokaiselle, koska kohta lähdettäisiin mammalaan syömään jouluateria sekä viettämään aatto-iltaa. Joulupukilla on kuulemma tänä vuonna niin kiire, että se oli toivonut meidän menevän mammalaan. Näin siltä säästyisi sievoisesti aikaa, kun ei tarvitse tulla erikseen meille saakka.
Kävelymatka mammalaan ei ollut pitkä, se taittui nopeasti. Pienessä pakkaskelissä kävelimme peräkkäin lumeen tallattua polkua pitkin, isä edellä ja äiti viimeisenä. Pikkuveli oli tietenkin isän reppuselässä, se ei vielä oikein pysynyt muiden tahdissa. Kun päästiin mammalaan, alettiin melkein heti syömään. Kamarin klaffipöytä oli avattu isoksi, sen ympärille mahtui meidän perheen lisäksi setä, täti ja pappa. Mamma söi aina keittiön lieden vierellä. Hän vahti, että pöydässä riitti kaikkea, ja kantoi hellan päältä tarvittaessa lisää. Mamma piti myös silmällä, että kaikki ottivat varmasti joka sorttia. Pöydässä istuvat koittivat aina vietellä mammaakin muiden kanssa pöytään syömään, mutta mamma sanoi vaan, että ”pruukaan syödä täällä kun olen tähän tottunut”.
No sitten syömisen jälkeen, kun pöytä oli korjattu, kaikki istuivat kylläisen näköisinä ja kehuivat kuinka hyvää kinkku ja perunalaatikko ja lanttulaatikko ja porkkanalaatikko ja rosolli olivat olleet. Äkkiä setä muisti, että saunassa oli jäänyt lauteet kuivaamatta ja hän lähtikin saman tien saunalle. Ei kulunut kuin hetki, ja porstuassa alkoi kuulua kolinaa ja kopinaa joka koveni koko ajan. Kaikki aikuiset vilkuilivat Waldemariin ja ihmettelivät yhteen ääneen, että ”mikähän sieltä nyt tulee, ei kai se vaan ole joulupukki”.
Ja sehän se tottavieköön oli, joulupukki! Vähän tässä vaiheessa aina pelotti, vaikka olihan Waldemar pukin nähnyt jo aikaisempinakin jouluina. Pukki kuulusteli lasten kiltteyttä. Ei Waldemar uskaltanut kolttosiaan sille kertoa, nyökytteli vaan olleensa kiltti. Tässä tilanteessa Waldemar vähiten kaipasi, että tulisi sanomista joistakin pikkujutuista. Sitten pukki jakoi säkistään lahjat, jokaiselle jotain pientä, toivotteli hyvää joulua ja valitteli vanhuuttaan ja sitä, miten pitkä matka sillä on vielä edessä. Vähän meinasi Waldemarin käydä pukkia sääliksi, mutta sitten muistui mieleen porot jotka tarvittaessa osasivat vaikka lentää. Niin, ja ne lahjapaketitkin saivat pienet murheet unohtumaan. Ja sitten, melkein heti pukin lähdettyä, tuli setäkin saunalta. Kuultuaan pukin käyneen harmitteli, kun taaskaan hän ei ollut nähnyt pukkia. Setä parka, pitikös rynnätä sinne saunalle, olisi vaan sulatellut kinkkua muiden kanssa.
Nyt oltiin siis jo kahvipöydässä syömässä mamman leipomia herkkuja. Ja ne kyllä maistuivat. Kun Waldemarin kakkulautanen oli tyhjä, hän hyppäsi tuolilta ja meni salin puolelle nojatuoliin istumaan ja kokeilemaan pukin tuomia huopatossuja jalkaansa. Setä nimitti niitä kirvulaisiksi. Huopatossut tuntuivat mukavan lämpimiltä jalassa, oli oikein lämmin ja kylläinen joulu-olo. Hetken kuluttua mamman kissa tuli perässä saliin, istuutui Waldemarin eteen ja sanoi hiljaisella äänellä:
”Osaatkos Waldemar hiipiä noissa huopatossuissa niin hiljaa eteiseen, että muut ei kuule”?
Waldemar ensin vähän ihmetteli kissan yllättävää puhetaitoa, mutta myönsi sitten osaavansa hiipiä, ”katso vaikka”. Eteisessä kissa sanoi tarkkailleensa Waldemaria ja päättäneensä sitten näyttää tälle jotain, mitä vain harva ihminen sai nähdä.
"Tulet näkemään jotain hyvin mieleenpainuvaa, suorastaan sensaatiomaista."
Kissa viittilöi Waldemaria seuraamaan. Ensin eteisestä ulos, sitten hangessa loikkien kuusimetsikköön. Hangessa oli yllättävän helppo kävellä eikä tuntunut kylmältäkään, vaikka kiireessä oli unohtunut takki eteisen naulaan. Tonttulakki oli onneksi päässä ja huopatossut jalassa. Pienen matkan päässä oli metsäaukeama, ei kovin iso, mutta aukeama kuitenkin, oikeastaan juuri sopivan kokoinen metsäaukeamaksi.
Samassa joka puolella puiden ja pensaiden juurella syttyivät pienet lyhdyt ja kuului tiukujen helinää. Lyhtyjen valossa Waldemar yllätyksekseen näki aukion olevan lähes täynnä metsän eläimiä. Siellä oli kettuja, jäniksiä, oravia, metsähiiriä, pöllöjä, talitiaisia, siilejä, ja oli jopa hirvipariskuntakin toisella puolellaan kaksi sutta ja toisella puolella karhuherra (karhurouva oli jäänyt jatkamaan talviuniaan). Taempana oli myös muutamia lähitalojen tuttuja koiria vahtimassa, että kukaan ihminen ei pääsisi vahingossa yllättämään. Waldemar oli eri juttu, koska hän tuli mamman kissan seuralaisena. Muutama kotikissakin oli päässyt mukaan, he olivat metsäneläinten tuttuja. Kaikki olivat sulassa sovussa ja lörpöttelivät keskenään jonninjoutavia, kehuivat toisiaan ja valittelivat sitä, että joulu on vain kerran vuodessa.
Aukion reunaan oli rakennettu lumesta esiintymislava, jonka kulmissa seisoivat lumiukot järjestysmiesnauhat käsivarsissa. Lavan takana tiheää kuusikkoa vasten oli pienistä tuikuista muodostetuilla kirjaimilla teksti: KIVISOJAN METSÄVÄEN KYLÄJOULU, TERVETULOA JA HYVÄÄ JOULUA!
Lavalle kiipesi Karhuherra lukemaan möreällä äänellään perinteisen joulutervehdyksen ja lopuksi lausui: ”Totanoin, joulujuhla alkakoon, olette kaikki tervetulleita”! Siinä samassa alkoi eri puolilta aukiota ilmaantua sulavaliikkeisiä kettuja. Hännät siististi kainaloissa he kantoivat koholle nostetuissa käpälissään valtavia ruokatarjottimia. He pysähtyivät jokaisen kohdalle kumartaakseen, tarjotakseen kullekin sopivia herkkuja ja toivottelivat hyvää ruokahalua. Waldemarkin poimi tarjottimelta muutaman pähkinän ja sujautti ne taskuunsa myöhemmin pureskeltaviksi. Pähkinät eivät olekaan aivan jokapäiväistä herkkua!
Kaikessa hiljaisuudessa oli lavalle kiivennyt melkoinen porukka metsän eläimiä soittimineen. Karhuherra kapusi myös takaisin lavalle ja kuulutti: ”Totanoin, arvoisa juhlayleisö, hyvä metsän väki, tänä iltana Korpiahon joulujuhlaorkesteri”! Tuskin Karhuherra ehti lavalta, kun orkesterin johtaja laski jalalla lattiaan polkien ”yy - kaa ja yy-kaa-koo-nee” ja kuusten latvoihin saakka kajahtivat dixielandin alkutahdit täyttäen koko aukeaman iloisesti keinuvasta musiikista.
Orkesterin johtajana toimi kornettia soittava ja piikikkään raspisella äänellä laulava Sakarias ”Satchmo” Siiliherra. Kornettisoolot kiipesivät korkealle ja juhlavieraat tömisyttivät tassujaan tantereeseen. Orkesterissa vilisi muitakin kuuluisuuksia, erityisesti on mainittava pianisti H.C. Hirviherra Jr. Hänen animaalisia pianosoolojaan kuvaa parhaiten elämään jäänyt sanonta ”svengaa kuin Count Basie”. Dixielandin ja swingin rytmit vuorottelivat orkesterin soittaessa hurmiossa ja juhlayleisön nauttiessa kuin vain jouluna voi.
"Tämä onkin sitten sellaista juhlaa jota ihmislapsi saa harvoin olla näkemässä", ajatteli Waldemar, "ja aikuiset tuskin koskaan". Lavalla käväisi esiintymässä myös väliaikaesiintyjiä; Kivisojan Kujakatit (laulukvartetti), Hirsjärven Hukkajengi (palloakrobaatit) sekä Helsingistä saakka lennähtäneet Lapinlahden linnut (sekakuoro), kukin esittäen parasta mihin pystyivät.
Meno metsäaukiolla yltyi melko riehakkaaksi, kiitos Korpiahon taidokkaan joulujuhlaorkesterin. Ruokaa kannettiin koko ajan lisää, maljoja kohoteltiin, pyörähdeltiin välillä musiikin tahdissa ja koko ajan toivoteltiin toisille ”Hyvää joulua ja pitkää ikää”! Kukaan ei näyttänyt hämmästelevän Waldemarin läsnäoloa, päinvastoin, häntä käytiin kättelemässä ja taputtelemassa selkään ja Pöllöwaari halusi istua Waldemarin olkapäällä koko illan. Aina välillä kuului jostakin tanssijoiden joukosta villi huuto ”kyllä jazzi tää on poikaa”! Viiden siilin muodostama Kiperänkulman tanssitytöt -niminen tanssiryhmä pyöri niin hurjasti, että he olivat välillä yhtenä piikkipallona jota yleisö yritti varoa. Kaikki huutelivat kannustushuutoja orkesterille ”kerran vielä pojat”.
Jossain vaiheessa iltaa kissa alkoi vetää Waldemaria vähän syrjemmälle. Silloin Waldemarin korviin kantautui jostakin kaukaa huuto ”Waldemar, missä sinä olet”. Oli aika lähteä mammalaa kohti, soitto metsän suunnasta vaimeni vähitellen. Sitten hän kuuli aivan vierestä pappan äänen ”Täällähän se Waldemar nojatuolissa torkkuu, huopatossut vaan jalassa heiluvat. Tulehan ottamaan vielä mamman leipomaa rusinapullaa, että jaksat kotiin saakka. Isä ja äiti tekevät jo lähtöä.” Waldemar avasi silmänsä ja huomasi kissan nukkuvan tuolin vieressä muina miehinä.
Kotona sitten vielä poltettiin muutama tähtisadetikku, Waldemarin vaatimuksesta ja joulun kunniaksi. Ne tuikkivat kuin tähdet ja rauhoittivat mieltä. Joululahjat aseteltiin pinoon kamarin pöydälle odottamaan seuraavaa päivää. Paitsi huopatossut jätettiin tietysti keittiöön ovensuuhun. Kaikki olivat jo todella väsyneitä, sillä joulu jos mikä käy voimien päälle. Waldemar puki yöpuvun ja kiipesi peiton alle miettien samalla metsäaukion joulujuhlia. Ja mammalan puhuvaa kissaa. ”Se taisi olla vaan unta, ei se kyllä mitenkään voi olla totta.” Juuri ennen kuin Waldemar vaipui uneen, hän kuuli vielä vaatteita järjestelevän äidin hämmästyneen huudahduksen:
”Mistä ihmeestä tuo Waldemar on saanut pähkinöitä taskuunsa?”
****************************
Omistettu Veeralle ja Roopelle.
Vuoden 2013 aikana on albumiin kertynyt kuvia reippaasti yli 2000. Vuosi ei ole vielä lopussa, vielä niitä ehtii tulla lisää. Olen kuitenkin jo tässä vaiheessa yrittänyt poimia tuosta massasta sellaiset kuvat, jotka syystä tai toisesta miellyttävät eniten omaa silmääni. Rajasin kohteiksi ns. maisemakuvat, näkymät ulkona liikkuessa. Ovat ehkä myös jonkinlaista mielenmaisemaa. (Selvästikin tykkään puista ja merestä.) Olen yrittänyt löytää kuviini jonkinlaista rytmiä sommittelussa sekä väreissä. Tai sitten niissä on jokin sellainen tunnelma jonka olen yrittänyt vangita. Omasta (ja äitini) mielestä olen joissakin kuvissa saavuttanutkin tavoittelemani, ainakin suunnilleen. (Kuvat ovat Helsingistä ellei muuta mainita.)
16.01 Alhambra, Granada. Paikallinen keskitalvi, osa puista lehdettömiä, mutta appelsiinit hehkuvat.
17.01 Fuengirola. Välimeren ja taivaaan syvänsininen toistuu rannan rakennuksissa ja veneessä.
17.04 Jätkäsaari. Näkymä parvekkeelta. Kevään kirkkautta ja utuisuutta. Lokki.
03.05 Tähtitorninmäki. Helsingin historiallista keskustaa. Kesällä puiden lehvästöt peittävät näkymän. Jälleen lokki.
10.05 Jätkäsaari. Kaikki häviää pehmeään sumuvaippaan.
27.05 Kiasma. Mannerheim has just left the building.
07.06 Ursininkallio. Yksi lempipuistani alkukesän aamuisessa idyllissä.
23.06 Hietaniemen hautausmaa. Juhannuspäivän rauhaa.
19.07 Tall Ship's Races. Päätöspäivän värisavutulitus, ensimmäistä kertaa Suomessa.
20.07 Tall Ship's Races. Purjeiden paraatissa Mexicolainen Cuauhtemoc, miehistö mastoissa.
23.07 Strängnäs. Aika on pysähtynyt.
16.08 Helsingin Juhlaviikot. Luke Jerramin Sky Orchestra -teos kutsui kaupunkilaiset taivaskonserttiin.
22.08 Jätkäsaari. Oudot tyypit osallistuivat Taiteiden yöhön.
27.08 Jätkäsaari. Nostureiden sinfoniaa.
29.08 Suomenlinna. Kuin jostakin sadusta tai menneestä maailmasta.
29.08 Suomenlinna. Yksin merta vastaan.
29.08 Suomenlinna. Katseenvangitsija.
10.09 Somero. Ulkoilmamuseon idyllinen kylänraitti.
26.09 Tallinna. Kattosommitelma kurkottaa taivaisiin.
05.10 Ursininkallio. Ensimmäinen syysmyrsky.
14.10 Telakkaranta, Hietalahti. Aamun ensi kajo, nosturien silhuetit.
21.10 Jätkäsaari. Näkymä parvekkeelta. Illan värijuhlaa Lauttasaaren yllä.
25.10 Kaivopuisto. Yksineläjä. Vastatuuleen.
25.10 Kaivopuisto. Ursan kaunis tähtitorni, mallia 1926. Viimeisiä ruskan värejä.
06.11 Jätkäsaari. Näkymä parvekkeelta. Meren yllä taivainen myllerrys.
10.11 Ursininkallio. Merellä myrskyää, rannalla ollaan viisaita..
26.11 Somero. Jäinen kansi kahlitsee veden.
26.11 Somero. Waldemarin lapsuuden maisemaa. Talvi valmistelee tuloaan.
26.11 Somero. Waldemarin lapsuuden maisemaa. Kuura tekee taideteoksia.
13.12 Ursininkallio. Suosikkipuuni valmistautuu talveen.
13.12 Ursininkallio. Kaksikko hallitsee koreografiat.
13.12 Rautatientori. Aleksis Kivi mietteissään, varis istuu vartiossa.
